Villeintä verbaaliviiksien väpätystä
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Päivälenkki

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Midis9
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 55
Join date : 10.08.2014
Ikä : 25

ViestiAihe: Päivälenkki   Su Elo 31, 2014 2:23 am

///Kkurakur ja Seepruska tänne päin :>

Yömyrkyä ärsytti, kun hänen tekemisiä katsottiin joskus liiankin tarkasti. Vain hänen ikänsä takia hän ei saisi poistua leiristä niin usein kun halusi. Vanhuksen oli kuitenkin melkeimpä pakko lähteä lenkille, että lihakset ja nivelet eivät kipeytyisi. Vaikka kuka sanoisi mitä niin vanhuksen omasta mielestä hän voisi toimia ihan täytenä soturina, jos vain saisi lenkkeillä useammin.
Naaras oli jolkotellut lemmikkiniitylle haistelemaan raikasta ilmaa. Samalla hän voisi katsoa löytäisikö unikonsiemeniä parantajan varastoihin. Tai vaikka tuoresaalista klaanille. Yömyrsky halusi olla edelleen hyödyksi klaanille. Pesässä makoilu kävi tylsäksi ja pentujen kaitsemisesta vanhus ei nauttinut ollenkaan.
Musta kissa pysähtyi haukkaamaan happea apila mättään viereen. Aurinko ei enään paljoa lämmittäny ja tuuli oli viileä. Kohtapuoliin alkaisi lehdet tippumaan puista ja saaliseläimet piiloutuisivat maan alle. Naaras istahti maahan apiloiden päälle ja alkoi pestä turkkian. Olipas hänellä selkälihakset jäykkänä.

_________________
Valoklaanin Huurretassu ja Tuliklaanin Yömyrsky.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kkurakur
Parantaja
avatar

Viestien lukumäärä : 726
Join date : 19.10.2013

ViestiAihe: Vs: Päivälenkki   Ma Syys 01, 2014 2:44 am

Kolea ja viileä ilma ei ollut ongelma Seeprahyppijälle. Hän oikeastaan piti hieman viileämmistä keleistä, eikä suinkaan mistään kuolettavasta sädelasetuksesta, jota sillä valtaisalla tähdellä oli tapana lähetellä maan pinnalle rienaamaan kissaparkoja lehtien ollessa täydessä kukoistuksessaan. Niin, hän oli oikein tyytyväinen vallitseviin sääolosuhteisiin joiltain osin, mutta kuten tiedetään, asioilla tuppaa olemaan monia puolia ja jos joku on sitä mieltä, ettei ole, niin hän on luultavasti sillä toisella puolella. No, tämä toinen puoli viileisiin keleihin oli se, että kollin ah-niin-arvostamat seeprahyppijähämähäkit eivät arvostaneet koleutta samalla tapaa kuin niiden ykkösfani Seeprahyppijä. Niitä veitikoita näkyi aina vain harvemmin talvea kohti taivaltaessa, mikä joltain osin suretti soturia melkoisesti. Onneksi hän kuitenkin osasi ottaa asian jokseenkin positiivisesti: jos hän jokaisena vuodenaikojen kierron päivänä kykenisi havaitsemaan rakastamansa hämähäkkilajin edustajat, ei niiden näkemisestä tuleva ilo olisi ehkä niin suuri. No olisi, ketä hän yritti huijata, mutta ainakin tätä hämähäkkien näkemistä seuraava ilo olisi tuplattu, kun sitä joutuisi odottamaan. Ja lisäksi lumipeitteen saapuessa maan kamaralle tulisi näkyville muita veitikoita, joiden avulla ehkä voisi saada ajatuksensa poistumaan seeprahyppijähämähäkeistä. Nähdään sitten taas keväällä, Seeprahyppijä tuumasi haikeana, keväällä nähdään.

Näin oli tuo tummanpuhuva soturi tuumaillut maatessaan jokin aika sitten levollisesti Tuliklaanin leirin syrjäisimmän kiven päällä. Senioriherra oli mennyt tuonne varjoisaan nurkkaan lepuuttamaan partioinnista puutuneita käpäliään ja seuraamaan samalla kiven päällä viipottavia, syksyyn valmistautuvia niveljalkaisia olentoja. Toki hän olisi voinut myös mennä soturien pesälle, mutta kolli ei oikein pitänyt koko pesän fengshuista, eikä ajatus siitä, että siellä saattaisi olla muita sotureja ollut kovinkaan houkutteleva hänenkaltaiselleen kaunosieluiselle kollille. Lisäksi hän oli tahtonut nauttia viileydestä taivasalla vielä, kun siellä oli tarpeeksi lämmin vain jöpöttämään kiven päällä ja katselemaan herttaisia kuusijalkaisia ja kahdeksanjalkaisia olentoja ilman, että hänen käpälänsä olivat jäätyä kiinni mihinkään. Niinpä hän oli sitten nautiskellut olostaan kaikessa rauhassa, vaan eipä ollut saanut nautiskella kovinkaan pitkään. Nimittäin joku toinen tuliklaanilainen oli tullut puhumaan syrjässä lepäävälle Seeprahyppijälle ja oli antanut kollille tehtävän.

Ja kuten tiedämme, arvon herra Seeprahyppijä nyt ei koskaan kehdannut kieltäytyä hänelle annetuista tehtävistä, vaan vastaanotti ne ehkä vähän vastahakoisuutta tuntien, mutta vastaanotti silti mukisematta. Ja nyt, juuri nyt hän oli sitten tehtävänsä parissa. Hiipimässä Lemmikkiniityllä hiljaisesti kuin rampa gepardi lepää varjossa, liikkuen sulavasti kuin kaksipyrstöinen silakka, eli ihan ältsyrän sulavasti, olihan hän tottunut luonnossaliikkuja, täysverinen partiolainen suorastaan. Mutta oliko hänen tehtävänsä vain hiippailla mystisesti Lemmikkiniityllä? No ei. Hänen tehtävänsä oli pitää silmällä leiristä lähtenyttä klaaninvanhinta, Yömyrskyä. Tehtävän antanut kissa oli ollut huolissaan siitä, että pärjäisikö tuo vanhus yksinään kylmässä ja julmassa maailmassa, vaikka Yömyrsky olikin tunnettu ikinuoresta tavastaan käydä tuon tuosta jumppaamassa haperoituvia lihaksiaan, ja tahtonut Seeprahyppijän menevän katsomaan, ettei mitään akuuttia tapahtuisi tuolle oman arvonsa tuntevalle kissamuorille. Raidallinen soturi ei suoraan sanottuna oikein jaksanut uskoa, että jumppaamaan lähteneen klaaninvanhuksen perään tarvitsi pistää soturia, mutta Seeprahyppijä ei ollut raaskinut sanoa sitä ääneen, vaan oli kuuliaisesti tehnyt, kuten oli pyydetty. Niinpä hän hiippaili Lemmikkiniityllä ja katseli Yömyrskyä hyvän etäisyyden päästä, pitäen huolen, että hän pysytteli tuulen paremmalla puolen jottei tuo tumma naaras haistaisi häntä ja tulisi kiukkuisesti ojentamaan nuorempaansa turhasta holhoamisesta.

Keskittymiskyky on vähän sellainen, että se saattaa vaihdella yksilöllä. Yksilö voi kyetä keskittymään yhteen asiaan, josta hän on kiinnostunut, tuntikausia, mutta epäkiinnostavaksi kokemaansa asiaan tuo ei kykene käyttämään montaakaan silmänräpäystä, ennen kuin keskittyminen herpaantuu ja jokin kiinnostavampi asia vie yksilön huomikyvyn. Näin kävi Seeprahyppijällekin, sillä hän ei kokenut toisen kissan varjostamista kovinkaan kiinnostavaksi. Minkä hän sitten koki kiinnostavammaksi? No tietty pienen tuhatjalkaisen, joka vipatti aika sairaalloisen kovaa soturin karvavarpaiden päältä hänen jäätyä hetkeksi paikoilleen. Jos senioriherra olisi ollut nuori ja hupero, hän olisi tuossa tilanteessa varmaan kikatellut pienestä tuhatjalan jalkojen vipinän aiheuttamasta kutinasta, mutta nyt hän vain tyytyi laskemaan katseensa maahan ja ihastelemaan kauemmaksi vipattavan tuhatjalkaisen sulokasta liikehdintää. Voi kuinka niveljalkaiset olivatkaan ihmeellisiä - niin pieniä, niin pienet mekanismit, mutta silti niin sulavat ja määrätietoiset! Soturi ei voinut olla lähtemättä seuraamaan tuota pientä tuhatjalkaista ja katsomaan, minne sillä oli niin kovin suuri kiire. Seurattuaan jonkin aikaa uutta toveriaan soturi kuitenkin havahtui, sillä tuo tuhatjalkainen pujahti pieneen koloon ja Seeprahyppijä muisti, millä asioilla olikaan ollut liikkeellä. Ai niin, Yömyrsky! Tummanpuhuva kolli nosti katseensa ja yritti saada klaaninsa yhden vanhuksista näkökenttäänsä, mutta vain huomatakseen, ettei toinen ollutkaan enää siinä, missä tuo oli äsken ollut. Kääk, minne Yörmyrsky oli ehtinyt livahtaa?

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://kurmitsa.deviantart.com
Midis9
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 55
Join date : 10.08.2014
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Päivälenkki   To Syys 04, 2014 5:35 am

//Anteeksi kun on kestänyt vastaa :< paniikkikohtaukset eivät antaneet aikasemmi periks -.- btw nauroin ihan kippurassa juna-asemalla kun luin siu rope viestiäs :D

Vanhus nousi seisomaan ja tassutteli syvemmälle heinien sekaan. Hän kuuli hiiren rapinaa. Pieni eläin haisteli maata ja oli selin Yömyrskyyn. Musta kissa tiputtautui alas vaanimisasentoon ja haeskeli oikeaa loikkaamis suuntaa. Nyt! Naaras nappasi hiirtä niskasta ja puri sen kuoliaksi. Noniin, kyllä vanhus oli vielä ihan mahtavaksi hyödyksi klaanille! Vielä pari hiirtä lisää niin hän voisi näyttää niille jäkättäville sotureille. Ihan kuin hän olisi karkaileva pentu, joka ei osaisi edes hiirtä haastaa taisteluun.
Yömyrsky hautasi saaliinsa kiven juureen ja alkoi haistella ilmaa. Olisikohan lähellä enemmänkin riistaa? Hiiri ei ollut ainakaan kerennyt piipittää, joten tuskin lähiseudun otukset olivat saaneet varoitusta.
Tuuli vaihtoi suuntaa ja vanhus sai kuonoonsa tutun tuoksun. No voi peippo sentään, hän oli saanut valvojan. Parin jäniksen mitan päässä oli Seeprahyppijä. Naaras murahti erittäin pettyneenä ja istui aloilleen.
"Hei pennunkaitsija, olen täällä," Yömyrsky huikkasi soturille ja hyppäsi kivelle, että hänet näkisi paremmin heinien keskeltä.
"Eikö klaani vieläkään usko, että en ole puolustuskyvytön muumio?"

_________________
Valoklaanin Huurretassu ja Tuliklaanin Yömyrsky.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kkurakur
Parantaja
avatar

Viestien lukumäärä : 726
Join date : 19.10.2013

ViestiAihe: Vs: Päivälenkki   Pe Syys 05, 2014 12:52 am

// Mitäpä tuosta, muutama päivä sinne tai tänne.

Voi tuomion torviorkesteri nyt töräytelkööt pahaenteisiä sinfonioitaan, kuinka tässä näin pääsi taas kerran lipsahtamaan? Seeprahyppijälle oli annettu varsin simppeli ja helppo tehtävä, eikä olisi pitänyt olla mikään ongelma toteuttaa sitä täydellisyyden huikeaa lakea hipoen, mutta niin hän nyt vain meni möhläämään. Mutta minkäs hän nyt sille mahtoi, että herra tuhatjalkaisen päivälenkin reitti oli mennyt juuri hänen käpälänsä päältä - kyllä siinä tilanteessa raavainkin olisi kiinnostunut tuosta vinkeästä kutittelijasta. No, lohdutteluista viis, hän oli silti epäonnistunut pahemman kerran. Mutta vielä oli kesää jäljellä, vielä tulisi kauniita päiviä ja tilaisuudenkin ehkä vielä saisi, joten ehkä kolli voisi vielä onnistua löytämään kohteensa uudelleen. Niin, mitäs hätää tässä nyt kärsittiin, leikki ei ollut vielä ohitse, jösses nyt, olihan hän klaanikissa, soturikoulutuksen saanut eliittikissa, jonka tulisi haistaa pienimmätkin muutokset ympäristössään. No ei hän kyllä itseään lukenut miksikään eliittikissaksi, sillä hänestä kaikki olennot olivat samanarvoisia eivätkä vertailtavissa taitojen tai ajatusten perusteella, mutta viis nyt siitä. Mistä sitten viis? No Yömyrskystä, tietty - pitäisi löytää tuo tumma vanhus uudelleen ja varjostaa siihen asti, kunnes tuo palaisi onnellisesti takaisin leirin lämpöön. Toki koko tehtävä tuntui edelleen hölmöltä, sillä kyllä varmasti joka kissa Tuliklaanista tiesi, ettei Yömyrsky ollut mikään hampaansa pudottava ja vähän tutiseva kääkkä korkeasta iästään huolimatta, eikä tuo taatusti tahtonut tulla kohdelluksi sillä tavalla. Mutta pyyntö oli pyyntö ja se oli toteuttettava, sanoi Seeprahyppijän omatunto eikä siinä auttanut kuin huokaista ja alkaa nuuhkia ilmaa ja sen tuhatta ja yhtä aromia.

Vaan Seeprahyppijä oli just niin keskittynyt löytämään aromia ilmasta, ettei huomannut edes tuulen suunnan muuttumista. Amatöörivirhe, olisi joku nokkava veikko voinut nyt todeta, mutta onneksi läsnä ei ollut sellaisia lörppähuulisia ääliöitä, jotka olisivat voineet ajaa tummanpuhuvan kollin vaikka itseinhoon sanoillaan. Soturi ihmetteli hetken aikaa nuuhkiessaan tuota elämän mahdollistavaa kaasua ja huomatessaan, ettei kyennyt todella haistamaan Yömyrskyä. Mitä, oliko tuo naaras ehtinyt hiipparoida jo kauemmaksi? No voi nyt sun, mikä sitten neuvoksi, jos toinen oli todella ehtinyt livahtaa kuin karvainen kanuuna tiehensä kimeästi kukeltaen ja lällätellen kaitsijalleen? Niin, siinä tilanteessa Seeprahyppijällä olisi ollut enää hyvin pienet saumat Yömyrskyn perässä pysymiseen - hän ei olisi tiennyt, minne suuntaan lähteä, ja kolli olisi saanut hortoilla taatusti vuosisadat törmätäkseen kohteeseensa. Mutta vaikka hän ei haistanutkaan kohdettaan, niin ainakin Yömyrsky haistoi hänet - nimittäin kotvasen hätäiltyään vaalearaidallinen soturi sai aistihavainnon murahduksesta, jonka nyt hitainkin epeli kykeni yhdistämään Yömyrskyyn. Mitä mitä, näinkö nopeasti hän olikin jäännyt kiinni?

Hitaasti päänsä kääntäen Seeprahyppijä kohtasi hiukan verestävillä silmillään, jotka oikeastaan eivät verestäneet tänään vain hiukan, vaan ihan ältsyrän paljon ja näyttivät todella sairaalloisen kuollettavilta siinä kollin päässä möllöttäessään, että raavainkin olisi tutissut ne nähdessään, Yömyrskyn hiukka erisävyiset silmät ja jokseenkin pettyneehkön ilmeen. Äyks, pahalta näytti - toinen ei taatusti ollut järin innoissaan löytäessään soturin katsomasta peräänsä. Niin, toinen todella näytti tajunneen tilanteen ja todellisuuden luonteen just niin hyvin, ettei tainnut maksaa vaivaa yrittää edes antaa mitään selityksiä, sillä ties vaikka toinen kiukustuisi semmoisista vain enemmän. Seeprahyppijä kykeni vain kuvittelemaan, kuinka turhauttavaa olisi vanhuusvuosillaan löytää joka toinen sekunti perästään huolestuneen soturin hössöttämässä ja sössöttämässä jotakin vanhuudesta ja turvallisuudesta ja vaaroista ja semmoisista. Mutta siitäkään huolimatta senioriherra ei tohtinut täräyttää suoraan, että jotkin tuliklaanilaiset olivat oikeasti huolissaan vanhuksiensa liikkeistä ja tahtoivat pitää heitä visusti silmällä - oli siis turha ilmiantaa tehtävän antanutta veitikkaa, vaan kohdata toinen rohkeasti itse lailla raavaan karhun. Ei kyllä sillä, että Seeprahyppijästä olisi saanut karhua tekemälläkään, sillä olihan hän melkoisen rauhanomainen ja ehkä vähän nössökin joltain aspektilta tiirailtuna.

"Öhm, päivää", sinappisilmäinen ystävämme naukaisi möreällä äänellään jokseenkin empivästi, eikä vaatinut paljoakaan päättelytaitoja päätellä sen perusteella, ettei hän ollut kovin itsevarma tyyppi. Oikeastaan Seeprahyppijää vähän tutisutti puhua tuolle vanhukselle, josta huokui kahmalokaupalla kunnioitettavaa auraa, jollaisen edessä soturin kaltaiset epävarmat nuorukaiset, siis öh, epävarmat seniorit alistuivat lailla nurkkaan ajetun hiiren. Kolli ei myöskään ollut koskaan aiemmin ollut sen kummemmin tekemisissä toisen kanssa - toki he olivat olleet samassa klaanissa jonkin aikaa yhdessä, ja olihan nyt soturi auttanut vanhuksia ties missä päälliköiden ja semmoisten käskyistä, mutta ei hän oikeastaan ollut oikeasti kommunikoinut Yömyrskyn kanssa sen kummemmin. Se ei tosin liennyt mikään ihme, kun tunnettiin, millainen vetäytyvä luonne kolli oli kollejaan. "Ihan elävältä näytätte minusta, ettekä kovin puolustuskyvyttömältäkään", Seeprahyppijä aloitti varovasti ja kääntyi nyt kokonaan kohtaamaan Yömyrskyn, joka oli kavunnut kivelle nököttämään lailla suuren valtiaan. Soturin ilme oli taas kovin lukemattomana, eikä hänestä oikeastaan pystynyt päättelemään ulkoa päin olevan epävarma, mutta kollin ääni oli hiljainen ja kieli kaiken Seeprahyppijän empivyydestä. "Minä vain... Tulin tarkistamaan kaiken olevan hyvin, kun..." Seeprahyppijä väpäytti viiksiään välissä ja hiljentyi äkisti. Äh, mitä hän oikein teki, ei tämmöinen selittely nyt ollut lainkaan toisen arvolle sopivaa, mitä hän oikein yritti änkyttää. Niin, senioriherra oli jäänyt kiinni, eikä siinä auttanut nyt enää yrittää sössöttää mitään sosiaalista häpeää nostattavaa - mitä jos hän vaikka yrittäisi tehdä nyt edes itsensä hyödylliseksi?

Mutta mikä sitten oli hyödyllistä toisen kannalta? Mikä ylipäätään oli hyödyllistä toisille kissoille? Jos hän vaikka kantaisi toisen häntää tuon perässä? Äh, kyllä nyt kissa osasi oman häntänsä kantaa. No entä jos hän tarjoaisi itseään vaikka seuraneidiksi, sellaiseksi, jolle voi kikatella kuten nyt vaikka nuoret tytöt tekevät aina oppituntisin supatellessaan takarivissä? Äääh, no ei tod, semmoinen nyt ollut korrektia, olihan Yömyrsky nyt hyvänen aika sentään jo hyvässä iässä eikä mikään kikatteleva pikkuneiti, eikä sen puoleen, että Seeprahyppijäkään olisi mennyt moisesta läpi. Entä jos hän sitten vaikka tekisi samoja asioita, joita nyt oppilaat pistettiin tekemään vanhuksille? Katsoisi vaikka tuon punkit läpi? Putsaisi varpaanvälitkin ehkä samalla? Hieroisi selkää? No, varmaan ne olivat vähän hyödyllisempiä kuin aiemmat, joten mitä sitä suotta kitsastelemaan, hän oli jo kalastellut tarpeeksi sosiaalista häpeää, joten ehkä nyt oli aika yrittää korjata tilanne apua tarjoamalla: "Um, tuota... Ovatko punkit viime aikoina kiusanneet? Tai lavat jumiutuneet?"

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://kurmitsa.deviantart.com
Midis9
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 55
Join date : 10.08.2014
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Päivälenkki   Su Syys 07, 2014 3:28 am

//Aloitetaans alusta.. Koneeni päätti sammua blue screenin kautta kesken kirjoituksen..

Yömyrsky kohotti kulmiaan kuunnellessaan toisen teitiittelyä. Eihän naarasta nyt sentään teitellä tarvinnut. Hän oli klaanikissa muiden joukossa. Tämä huokaisi ja hyppäsi kiveltä alas. Hän asteli Seeprahyppijän luokse ja istahti alas. Toinen tarjoitui vielä tutkimaan hänen turkkinsa ja hieromaan selkää.
"Ei sinun tarrvitse teititellä tai mielistellä. En ala läksyttää sinua," vanhus sanoi lempeästi ja nyökkäsi rauhallisesti. Tuskin toinen oli lähtenyt hänen peräänsä ihan tuosta noin vaan, joku toinen klaanilainen oli selkeästi toisen lähettänyt.
Mutta kun tarkalleen mietti toisen ehdotuksia. Selässä oli kyllä sellainen tunne, että siellä saattaisi olla jokin möttiäinen mutustamassa vanhuksen nahkaa.
"Mutta toisaalta, selässä on kyllä on sellainen olo, että siellä on joko punkki tai kirppu. Jos nyt haluat kerran vilkaista niin ala nuuskia," Yömyrsky kehotti nuorempaansa ja asettui maahan makaamaan.

_________________
Valoklaanin Huurretassu ja Tuliklaanin Yömyrsky.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kkurakur
Parantaja
avatar

Viestien lukumäärä : 726
Join date : 19.10.2013

ViestiAihe: Vs: Päivälenkki   To Syys 11, 2014 11:10 am

Oli jo aivan tähtiin kirjoitettu, että kolli olisi saanut jonkinlaisia sättimisiä holhoamisesta ja siitä, ettei hänen kaltaisensa kloppi voinut tehdä mitään toisen hyväksi. Yömyrsky vaikutti kissalta, joka ei tuntunut toivovan minkäänlaista kaitsemista korkeasta iästään huolimatta, minkä Seeprahyppijä oikeastaan ymmärsi yllättävän hyvin. Ei hän itsekään nimittäin tahtoisi - pelkkä ajatuskin siitä, että hänen peräänsä pistettäisiin sotureita soturin perään oli jo ällöttävä. Ja kollista harvoin mikään oli ällöttävää, sillä se oli sanana just niin vahva, ettei sopinut hänen suuhunsa sitten mitenkään. Nyt kuitenkin sopi, sillä soturi ei koskaan tahtonut aiheuttaa vaivaa muille ja hänen kaitsemisensa olisi tarkoittanut väistämättä vaivannäköä kanssaklaanilaisille. Huh, siinä ei auttanut kuin toivoa, ettei kukaan keksisi moista hänen päästyään klaaninvanhimpien hilpeään joukkoon. Onneksi siihenkin oli vielä aikaa, sillä Seeprahyppijä tiesi, että hänellä olisi vielä monen monta hetkeä soturina jylhänä, tai no ehkä vähän vähemmän jylhänä. No, kaikkien oletusten vastaisesti Yömyrsky ei kuitenkaan antanut huutia tummalle soturille, mikä vähän jopa hämmästytti Seeprahyppijää. Ehkäpä toinen ei ollutkaan aivan niin yrmy vanhus kuin hän oli varovaisesti kuvitellut. Näyttipä vielä kaiketi siltä, että punkkipartion apu kävi päinsä - ehkä Yömyrsky oli ihan iloinen seurasta? Ei, ei se voisi olla - varmaan kukaan ei ollut iloinen Seeprahyppijän ankeasta seurasta, tuumasi kolli itse, sillä hän ei pitänyt itseään minään järin hyvänä seuralaisena. No, itihän siinä totuuden siemenkin, sillä hän ei toden totta ollut mikään kovin sulava puheissaan tai hyvä kanssakeskustelija.

Nyökäten varovaisesti Seeprahyppijä kumartui toisen ylle ja alkoi hellän varovaisesti kähmäämään toisen turkkia milloin käpälällään, milloin kuonollaan, tavoitteenaan löytää muutama mokoma pieniä turkkitihulaisia lailla DDT-ruiskun. Soturi kävi huolellisesti läpi toisen selkää aina niskasta hännäntyveen, käyden ensin turkkia läpi karkeasti kähmien ja siirtyen myöhemmin vähän spesifimpään tarkasteluun. Ja voi pojat, sieltähän niitä vekkuleita löytyikin - oikeastaan näytti siltä, että apu tuli kreivin aikaan: Yömyrskyn selässä oli aika ältsyrän kirppubileet käynnissä. Toisen lapojen välissä nimittäin kekkuloi semmoinen armeijallinen veitikkaa jos monenmoista, että Seeprahyppijän oli pakko henkäistä ihastuksesta. Kuinka jaloja pieniä otuksia, mutta voi kuinka kiusallisia sitten kuitenkin tuomansa kutinan kanssa - oli melkeinpä sääli, että nuo pienet turkissa vipeltävät olennot aiheuttivat harmia kantajalleen. Muutenhan niitä olisi voinut pitää vaikka lemmikeinään ja sekös kiehtoi soturia. Hups, hän oli jäänyt ihailemaan tuota kirpputarhaa, eikä jatkanut työtään kuuliaisesti... Tummanpuhuva senioriherra vilkaisi Yömyrskyä ilmeettömänä kuin tarkistaen, ettei tuo ollut alkanut ihmettelemään, ja alkoi sitten nyhtää kirppuja käpälillään ja hampaillaan irti. Se osoittautui kuitenkin vähän tehottomaksi, joten soturi kahmaisi toisella käpällään maasta vähän jotakin kasvinosia ja alkoi hieroa kaikkea tahmeaa kasviainesta toisen selkään. Seeprahyppijä nimittäin luotti kasvien voimaan, vaikkei hänellä nyt ollutkaan minkäänlaista koulutettua parantajataustaa.

Ja hups heijaa, kirput alkoivat tekemään vapaaehtoisesti lähtöä toisen turkista. Raidallinen kolli katseli niiden menoa vähän haikeana, vähän ehkä kuvitteellista nenäliinaansa heilutellen ja silmät melkein kuin kostuen, mutta laski taas huomionsa työhönsä. Hän ei nimittäin ollut vielä valmis. Vielä oli tarkastamatta toinen kylki, joten ei kai auttanut kuin varovaisesti tutkata sekin läpi. Keltasilmäinen kissa painautui lähemmäksi ja alkoi varovaisesti painelemaan toisen turkkia etsien kuhmuja, jotka voisivat olla jotain suurempikokoisia syöpäläisiä. Pian hänen käpälänsä osuikin yhteen varsin mehevään otukseen, jolloinka tuliklaanilaiskollin ilme nytkähti vähän ja hän heilautti hännänpäätään uteliaana. Mikäs veitikka se täällä olikaan? Soturi painautui vielä lähemmäksi ja taittoi Yömyrskyn turkkia pois tieltä nähdäkseen, mikä tuo mystinen pahkura oli. Ja juupenteri, sehän oli vanha tuttu, herra tuhatjalkainen! "No jopas", Seeprahyppijä ei voinut olla henkäisemättä ääneen. Mitenkäs tuo veitikka oli tuonne joutunut? Vipattanut sinne, kun toinen oli pannut maaten? Niin sen täytyi olla. Aika lokoisalta näytti tuon olennon elo Yömyrskyn turkissa, eikä soturi voinut kuin kadehtia toisen onnea - voi kuinka hän olisikaan tahtonut, että hänenkin turkissaan olisi lymyillyt moinen veitikka!

Olettaen kuitenkin, ettei toinen tahtonut turkissaan vipattavan moisia olentoja, soturi yritti varovaisesti kaapata tuon vipattajan käpäläänsä. Herra tuhatjalkainen kuitenkin huomasi nuo aikeet ja totesi, että ehei poika hyvä, mä jään tänne, ja lähti hurjaan pakoon - kohti Yömyrskyn korvien väliä. Tuhatjalkainen pujotteli karvoja kuin vanha tekijä, eikä Seeprahyppijällä ollut mitään toivetta pysyä tuon karvoihin katoavan veitikan perässä edes silmillään. Pian Yömyrskyn korvien välissä näkyi liikettä ja Seeprahyppijä tiesi tilaisuutensa tulleen: hän nosti käpälänsä ja läimäytti naarasta korvien väliin, yrittäen kaapata tuhatjalkaisen käpäläänsä ja heittää tuon pois. Hupsista kuitenkin, hän aliarvioi voimansa ja läimäytti niin kovaa, että tuo tuhatjalkainen musertui hänen käpälänsä ja Yömyrskyn päälaen väliin. Kolli veti kauhuissaan käpälänsä pois ja näki kamalimman näyn ikinä: rusentuneen herra tuhatjalkaisen Yömyrskyn korvien välissä. Ääääk, ei tässä näin pitänyt käydä! "A-anteeksi", Seeprahyppijä sopersi kauhunsekaisesti ja niin hiljaa ja epäselvästi, ettei siitä oikein ottanut tolkkua. Vähiten tolkkua otti siitä, oliko tuo anteeksipyyntö tarkoitettu pohjimmiltaan Yömyrskylle vai rusentuneelle herra tuhatjalkaiselle.

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://kurmitsa.deviantart.com
Midis9
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 55
Join date : 10.08.2014
Ikä : 25

ViestiAihe: Vs: Päivälenkki   La Syys 20, 2014 2:31 am

Vanhuksen turkki nyki toisen tutkinnan alla. Kutina alkoi selkeästi helpottamaan toisen käsittelyssä, mutta Yömyrsky ei voinut ihonsa nykimiselle mitään. Kunhan ilkeät öttiäiset saataisiin pois niin ihan sama nykikö turkki vai ei.
Yömyrsky tunsi jonkun hiukan isomman otuksen liikkuvan turkissaan. Se jokin lähestyi hänen niskaansa ja päätä. Yömyrsky oli juuri avaamassa suutaan kertoakseen tuntemuksista, mutta... Hän saikin läimäyksen päähänsä ja jonkun kostean tunteen läimäyksen seurauksena.
Vanhuksen ilme kääntyi ällötyksen ja kuvotuksen välimaastoon samalla kun kuunteli toisen anteeksipyyntöä.
"Mitä ikinä teitkin tai mikä ikinä se olikin... Niin siivoa pääni," vanhus murahti Seeprahyppijälle ja viskoi häntäänsä puolelta toiselle.
Nuoremman olisi parasta hoitaa aiheuttamansa sotku ennen kuin kiukustunut vanhus läimäyttäisi tuota päähän kostoksi.
Ei vanhus yleensä näin kiukkuinen ollut, mutta aikaisemmin sattuneet ärsykkeet nousivat pintaan. Plus likainen turkki oli aina pätevä kiukustumisen aihe.

_________________
Valoklaanin Huurretassu ja Tuliklaanin Yömyrsky.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kkurakur
Parantaja
avatar

Viestien lukumäärä : 726
Join date : 19.10.2013

ViestiAihe: Vs: Päivälenkki   Ma Syys 29, 2014 11:13 am

Kuinka musertavaa, oi kuinka musertavaa se olikaan Seeprahyppijälle tehdä jotakin yhtä brutaalia kuin teurastaa mitä julmimmalla tavalla viaton luontokappale ja vielä kaiken huipuksi pahoinpidellä hänen iäkkäämpää klaanitoveriaan! Tämän täytyi olla yksi pahimmista päivistä vähään aikaan. Tai ehkä ongelma oli pikemminkin siinä, että kolli oli toisen kissan seurassa, sillä yksin tällaisia surkuteltavia sattumuksia ei tapahtunut. Tästä hänen oli helppo päätellä, että ehkä hänen ei kuulunut olla toisten kissojen lähettyvillä, jottei tällaisia surkeita sattumuksia ja häpeällisiä kömmähdyksiä päässyt tapahtumaan - hänet oli tuomittu aiheuttamaan mielipahaa ympärillään, mikä sai ennen kaikkea Seeprahyppijän itsensä tuntemaan olonsa varsin epävarmaksi. Siinä tuijotellessaan lamaantuneena tuota hirvittävän verityönsä uhria soturi ei voinut kuin antaa sinappisilmiensä laajentua aika sairaan isoiksi ja hännänpään nytkähdellä levottomasti lailla käärmeen, joka ei oikein tiedä, lumoutuako lumoojan huilusoitannosta vaiko luikerrella vain tiehensä kaikkeen kyllästyneenä. Muutoin hänen ilmeensä pysytteli kutakuinkin vakaana, vaikka tilanne tuntui hänestä niin toivottoman karmivalta ja sydäntä riipivältä, että jopa hän olisi mielellään romahtanut maahan nyyhkyttämään lailla pienen pennun, jonka vaalima käpy joutuu väkivaltaisesti toisen pennun raatelemaksi.

Yömyrskyn ääni oli ainoa asia, joka sai Seeprahyppijän nousemaan hienoisesta kauhustaan. Aivan, niin, hänen täytyisi vielä yrittää pelastaa tilannetta johonkin suuntaan - mitä nyt siitäkin olisi tullut, jos hän olisi sotkenut tuon arvokkaan naaraskissan tuhatjalkaisen ruhoon ja jättänyt sen siihen? Vähintä mitä hän kykeni enää tekemään oli ainakin putsata Yömyrskyn pollaparka. "Kyllä, Yömyrsky", raidallinen soturi maukaisi möreällä äänellään kuin oppilas, jota hänen mestarinsa pompottelee tekemään erilaisia oppilaan askareita ja alkoi varovaisesti poimia tuhatjalkaisen kappaleita käpälällään. Tuon pienen niveljalkaisen joitakin jalkoja oli jäänyt tiukasti kiinni Yömyrskyn pääkarvoihin, sillä tietenkin Seeprahyppijän käpälämäjäytys oli ollut niin voimaisa, että herra tuhatjalkaisen ruuminnesteitä oli paennut Yömyrskyn päälle ja täten tahmannut tehokkaasti koko murskaantuneen tuhatjalkaruhon kiinni Yömyrskyyn. Senioriherra nyppi kynsillään, taputteli varovaisesti käpälällään, pyyhki anturoillaan hellävaroen ja puhalsi vähän. Lopuksi hän vielä antoi muutaman nuolaisun tumman vanhuksen päälaelle kunnes hän oli varma, että oli takuulla puhdistanut kaiken huolellisesti.

Vaikka hän oli siivonnut jälkensä, harmitti Seeprahyppijää yhä, eikä vain herra tuhatjalkaisen puolesta, vaan myös Yömyrskyn. Hänestä ei ollut tarpeeksi, että hän vain huolehti toisen päälaen priimakuntoon - ei, se oli aivan liian vähän ottaen huomioon, kuinka törkeää semmoinen liiskauttelu oli. Yömyrskyhän oli, hyvänen aika nyt, kunnioitettu seniori, jota tuli kohdella kunnioituksella, ja täällä hän vain mäiskäytteli ties mitä ryönää toisen päähän. Hyi häpeä ja surku, kyllähän tässä nyt jotain piti vielä tehdä toisen hyväksi, eihän tämmöinen peli käynyt lainkaan. Ongelma vain oli, mitä hän voisi tehdä toiselle - hän oli jo auttanut toista pääsemään turkkinsa pieneliöistä, vähän epäonnistuneesti tosin, mutta auttanut silti. Mitä muuta hän voisi mahdollisesti tehdä? Ehkäpä jos hän kysyisi sitä Yömyrskyltä itseltään? Joo, niin tässä täytyi tehdä. Kolli asteli varovaisesti tuliklaanilaismuorin eteen ja painui kasaan kuin kumartaen syvään, ja mörisi taas melkein jo säälittävästi: "Olen syvästi pahoillani - tee minulle mitä tahdot." Vaikka kolli tarkoitti tietenkin, että hän toteuttaisi kaikki Yömyrskyn toiveet, ei hän osannut taaskaan ilmaista ajatustaan ääneen, vaan laukoi sen sijaan naukaisuja lailla orjan, joka pyytää armahdusta piiskuriltaan. Voi Sepruska, minkä taas teit?

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://kurmitsa.deviantart.com
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Päivälenkki   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Päivälenkki
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Nelituuli :: Tuliklaanin alueet :: Lemmikkiniitty-
Siirry: