Villeintä verbaaliviiksien väpätystä
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Mitäänsanomatonta

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Kengännauhakuningas
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 67
Join date : 11.06.2014
Ikä : 16
Paikkakunta : yolo swagmarine

ViestiAihe: Mitäänsanomatonta   To Kesä 12, 2014 12:36 pm

/BraambliPaathia tänne Haikujuurineen?

Oli laiska päivä, ainakin Risumetsän reunalla loikoilevalla ruskealla naaraalla. Ehkä maailman laiskin kissa tällä hetkellä, Ruusutassu makasi jossain toimettomana kyljellään. Nuori pentu oli jo varhaisessa iässä tajunnut ajattelun ja muun huolehtimisen tyhmyyden, eikä sen koommin ollutkaan enää tajunnut yhtään mitään. Eipä toki tullut ikävä moista puuhaa, sillä Ruusutassu ei kuitenkaan saisi mitään tehtyä. Joku soturikoulutuskin pitäisi hoitaa ja elämässä piti edistyä. Ei mitenkään, ettei naaras olisi toivonut soturiksi, sitä se nimittäin haikeasti ikävöi silloin tällöin, kääntäisi kylkeä huokaisten ja heilauttaisi laiskasti paksupäistä häntäänsä niin, että siitä kuuluisi vaimea lopahdus. Tai loiskahdus tai mätsähdys. Riippuen siitä, missä naaras sillä kertaa makoilisi.
Tämä kerta oli hienoinen poikkeus, sillä nuori katti oli kääntämässä kylkeään, mutta pysähtyi selälleen makaamaan. Se tuijotti taivasta ja heilautti häntäänsä toiveikkaasti. Jaa jaa.
Ruusutassu sulki silmänsä, kuunnellen jotain ohi rapisteleviä elukoita. Mikä se olikaan? Pitikö sen metsästääkin jotain? Klaani oli ruokittava ja jotain sinne suuntaan. Ruusutassu päästi kärsivän parahdus-monkaisun, kiepahti tassuilleen ja venytteli. Loikka sivulle päin ja jotain riistaa tai muuta etsimään. Kaipa sen oli jotain tehtävä. Ruusutassu pysähtyi rapsuttamaan korvaansa hetkeksi. Klaani ennen itseä ja niin. Ruusutassun oli kyllä myönnettävä: sillä itselläkin oli hieman nälkä. Tätä menoa lipsahtaisi jokin myyrä omaan suuhun. Se lähestyi klaaninsa rajoja. Niitä se ei kyllä alkaisi ylittelemään. Ei nyt. Naaras ei enää kuullut riistaa ja tuhahti. Siinä meni sen mahdollisuus saada mitään aikaan. Ruusutassu köllähti maahan kiukuttelemaan. Ei kyllä varmasti löytyisi mitään.

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1306
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Mitäänsanomatonta   Pe Kesä 13, 2014 12:52 am

Saarnimetsä oli metsästelyyn mitä oivallisin paikka. Se vilisi riistaa kuin animekonventiot kaksijalkaisia kädellisiä konsanaan. Jos sinne asti jaksoi itsensä raahata metsästelemään, ei ollut oikeastaan vähintäkään epäonnistumisen vaaraa, jos nyt vähäisimpiäkään pyyntitaidon alkeita oli tullut oppineeksi. Varmasti olisi siellä saava vatsansa täyteen ja runsahasti viemisiä klaanilleenkin. Kaikkein hauskinta, ainakin jos Haikujuurelta kysyttiin, koko Saarnimetsässä oli sen sijainti epämääräisesti kolmen klaanin rajalla. Sankassa metsässä rajojen tulkinta oli useasti melko vaikeata, eikäpä ollut mitenkään tavatonta, että siellä käytiin kiistoja noiden kolmen klaanin, joiden maita metsä rajasi, välillä aina silloin tällöin. Joku tarkkaavainen kirahvi voisi tähän väliin huomauttaa, että Haikujuuri, Valoklaanin varapäällikkö, ei sattunut kuulumaan yhteenkään noista kolmesta klaanista, joiden mailla Saarnimetsä sijaitsi. Tietyllä kierällä tapaa se olikin koko homman soijakastike. Tottahan Haikujuuri oli soturilakia kunnioittava ja muutenkin varsin mallikas soturiyksilö. Hänestä kuitenkaan ei ollut missään määrin kohtuutonta, että yksi valoklaanilainen silloin tällöin käväisi vähän hengaamassa Saarnimetsän runsauden sarvea vastaavilla seutuvilla. Mitäpä haittaa siitä olisi kenellekään ollut? Haikujuuren sai aina kovin hyvälle tuulelle se, että hän joskus Saarnimetsässä metsästellessään oli jopa ihan kasvotusten törmännyt erinäisten muiden klaanien kissoihin, eivätkä nämä edes aina tajunneet tuossa kulttuurit sekoittavassa metsikössä, että olivat tekemisissä henkilön, jonka ei periaatteessa todellakaan kuuluisi olla siellä, kanssa. Olipa sitä joskus päästy jopa tappelunkin melskeisiin asti, ja tietysti Haikujuuri pakeni semmoisista aina voittajana. Kylläpä vain pakenikin! Saarnimetsä oli paikka, jossa arvovaltainen varapäällikkö saattoi antaa sielunsa levätä ja päästää valloilleen sisäisen rasavillin nuorukaisensa. Se oli paikka, jossa arjen toisinaan varsin jähmeät velvollisuudet saattoi mainiosti unhoittaa. Aivan täydellinen paikka siis!

Poikkeuksellista tässä nimenomaisessa päivässä oli, ettei Haikujuuri tapansa mukaan stalkannut riistaa. Hän stalkkasi pusikoista ruskeankirjavaa kissaneitoa, joka mitä ilmeisimmin oli todennut päivän liian raskaaksi neljällä jalalla seisomiseen, ja kellahtanut parterriin. Mainittakoon nyt rehellisyyden nimissä, ettei moinen toisten kissojen vakoilu ollut Haikujuurelle oikeastaan aivan tavatonta. Olihan pirteähköluontoinen depuutti tunnettu suuresta kiinnostuneisuudestaan toisiin kissoihin ja näiden käyttäytymiseen. Siksi hän aina silloin tällöin huomasi kyyristelevänsä jossakin pusikossa katselemassa ketä ikinä nyt olikaan katseltavana sieltä milloin minkäkin piilopaikan kätköistä. Hän nyt vain sattui olemaan semmoinen utelias ja toisinaan salaperäisyyteen taipuvainen tarkkailijaluonne, mitään sen ihmeempää selitystä oli turha edes yrittää moiselle toiminnalle keksiä. Siinäpä siis tuo kolli kunnioitettavissa mitoissa tuijaili siristellen valmiiksi jo kovin sirrisiä silmiään. Olipa hän niin intoutunut varjostamispuuhistaan, että hän jopa ääneti, pitkien vuosien harjaannuttamilla hiipimistaidoillaan, seurasikin tuota korkeintaan oppilasikäistä naarasyksilöä ihan vain hiippailutaitojensa ylläpitämisen pyhissä nimissä. Välillä hän vähän hymyili tuon maastossa pyöriskelevän nuorukaisen koomillisehkoille liikehdinnöille. Välillä hän taas keskitti katseensa jonnekin aivan muualle: ohitse liitelevään lanttuperhoseen, maan mullassa vipeltelevään sittiäiseen taikka puun oksalla kujertavaan kyyhkyseen, joista erityisesti jälkimmäinen sai suorastaan veden herahtamaan kielelle. Se sai jopa Haikujuuren muistamaan koko retken alkuperäisen tarkoituksen. Tai ei mitään alkuperäistä tarkoitusta varsinaisesti ollut, mutta tottahan nyt aina kun riistarikkailla mailla käytiin, oli ihan perusteltua myös nauttia noista vatsaa täyttelevistä rikkauksista.

Mitäpä siis epäröimään? Riista löhäsi pulskeana yläilmoissa, eikä sinne ollut matkaa kuin muutaman hassun kissanmitan verran. Suurta varovaisuutta noudattaen, eihän hän tahtonut hätkähdyttää tuota välittömän näköetäisyyden päässä olevaa nuorukaista, joka oli taas päättänyt lysähtää makuuasentoon, tassutti Haikujuuri puun juurelle. Hallituin ottein hän nousi takajaloilleen etukäpälät puunkuorta vasten tunnustellen sopivaisia kohtia, joihin kynnet iskeä. Tovin mittailtuaan hän lähti vailla sen kummempia vauhdinottoja ihailtavan sulavaliikkeiseen ja elegantin hypähteleväiseen nousuun pitkin puunrunkoa, eikäpä aikaakaan kun hän jo vaani tuota pulleata pulusta oksan, jolla se lepäili, tyveltä. Rotevarakenteinen kolli nuolaisi huuliaan kuin nyt kunnon peto ainakin. Kevyesti hän jännitti lihaksiaan, ja sinkautti sitten kehonsa kohti oksan kärkeä ja siinä hyllyvää lintua. Hienostipa jäikin tuo siivekäs soturin hampaisiin, mutta aivan tyylipuhtaaksi ei suoritus muodostunut. Kuten nyt arvata saattaa, on jokseenkin hankalaa loikata oksan tyvestä kohti sen kärkeä, napata lintu hengettömäksi, ja vielä kaiken päällisiksi pitää siinä hötäkässä tasapainonsakin. Haikujuuren kohdalla jäi jälkimmäisin tavoite toteutumatta, ja ikäväkseen kolli huomasi, ennen kuin oli ehtinyt kissaa sanoa, roikkuvansa etukäpäliensä varassa oksalta, niin että alavartalo oli kokonaan tyhjän päällä. Ääntäkään hän ei ollut silti päästänyt. Vaistomainen hämmästyksenrääkäisy nimittäin oli tukahtunut täydelleen lintuun, joka hänen suunsa oli täyttänyt sillä hetkellä, kun hän oli tasapainonsa menettänyt. Nyt sitten moni tietysti saattaa arvata, että mitä tapahtuu suussa olevalle linnulle silloin, kun suu avataan apposen ammolleen rääkäisyä varten. Kyllä vain siinä käy juuri kuten nyt hölmömpikin arvaisi. Eipä ole vielä niin tahmaista lintua syntynyt, joka onnistuisi avoimissa leuoissa pysymään, ja niin kävi tälle Haikujuurenkin tuoreelle saaliille, että se putosi ylhäältä oksalta alas maahan. Ja mihinkö se putosi? No tietenkin sopivaisesti tuon tapahtumarikkaan oksan alla köllivän ruskeankirjavan naarasoppilaan päälle, missä ikinä asennossa tämä nyt sattuikaan olemaan. ¡Hupsista keikkaa!

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Kengännauhakuningas
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 67
Join date : 11.06.2014
Ikä : 16
Paikkakunta : yolo swagmarine

ViestiAihe: Vs: Mitäänsanomatonta   Pe Kesä 13, 2014 3:08 am

Kissa rakasti tutkia nurmea. Ei mitenkään uteliaisuudesta, sillä se ei ollut välinpitämättömän kissan ominaisuuksia. Ruusutassu vain tykkäsi nähdä, minkälaiset värit niissä oli, kun aurinko kuulsi läpi kaikista pienistä korsista, jotka pursusivat kirkkaanvihreinä tummasta mullasta. Siitä tuli jotenkin kaunis kuva. Ruusutassu tunsi olonsa rauhalliseksi nurmea katsoessaan. Sitä piti kuitenkin katsoa mahdollisimman alhaalta, että tuntisi olonsa mahdollisimman pieneksi ja vaivattomaksi. Ja kun oli pieni niin, ketään ei huolestuttanut sinun olemassaolo. Ei ketään kiinnostanut jos, vaikka joku tyhmä öttiäinen oleskeli niiden reviirillä. Kokonainen katti oli sitten isompi numero.
Puiden lehdet varjostivat Ruusutassun makuupaikkaa ja närkästynyt katti nosti katsettaan oksaa päin, kulmat kurtussa. Jostain lähistöltä kuului kyyhkynen. Ruusutassu ravisti päätään ja siirtyi avuttomasti hieman aurinkoa päin. Kissa ei kuitenkaan jaksanut nousta ylös, joten tarttui nurmesta kynsin ja hinasi itseään eteenpäin. Naaras puuskahti silmät kiinni lössähtäen velttona maahan. Ei se jaksanut liikkua enempää, laiska kun oli. Ruskea, paksu hännäpää rummutti maata kärsimättömästi, kun avatessaan silmänsä, aurinko sokaisti kissan. Ruusutassu sähähti, kierahtaen oksan varjoon taas. Selkä aurinkoon päin, oppilas mökötti hieman kiukkuisen näköisenä. Naaras hieroi silmiään ja päästi mätälän, tukahtuneen ähkäisyn. Au, se oli sattunut. Ruusutassu piti auringosta ja sen säteiden lämmöstä sekä kirkkaudesta, muttei mieluusti suoraan silmille, jos suinkaan mahdollista.

Naaras hengitti rauhaisasti sisään ja ulos. Se olisi halunnut, että jotain tapahtuisi tänään. Jotain sponttaania seikkailua. Toisaalta se olisi ollut hieman väsyttävää. Kuitenkin. Kun mitään ei ollut tapahtunut, Ruusutassu oli tullut laiskalle no-ei-sitten-tuulelle ja kellahtanut jonnekin korpeen. Valitettavasti, kyseessä oli sellainen pusikko, että puut peitti valtaosan auringosta. Ruusutassu huokaisi niin elämäänsä kyllästyneenä ja vaihtoi käpäliensä asentoa, heilauttaen rauhaisasti häntäänsä. Jostain kuului jotain liikettä. Katti ei jaksanut kiinnostua. Ehkä olisi tässä vaiheessa pitänyt, mutta mitäpä nyt tuollaisista. Ei se ollut edes mitään mörssärikatin kovaa sotaryntäystä, eikä Ruusutassu ollut vielä ylittänyt klaaninsa rajoja!
Nuoren kissan korvat värähtivät ja se avasi silmänsä. Häntä kieppui hermostuneesti. Ruusutassu ei liikkunut mukavasta asennostaan mihinkään, mutta vilkuili hermoissaan ja silmät suurina alaviistoon. Entä jos se oli vahingossa ylittänyt klaaninsa rajat ja oleili jossain toisten klaanien rajoilla? Tai pahimmassa tapauksessa muiden reviirillä? Ei se niin paljon ollut vaeltanut! Ruusutassu kuunteli epäluuloisena ympäristöä. Kyyhkynen kujerteli oksalla rauhassa, Ruusutassun vieressä meni joku säälittävä ötökkä. Lähistöllä varmasti olisi joku jättiläismörssäri toisesta klaanista, joka riuhtaisisi Ruusutassulta korvat irti ja samalla jalatkin rikki. Kissa hengitti nopeaan tahtiin, mutta oli aivan jähmettynyt. Kohta se tapahtuisi, kohta sieltä tulisi joku-

Se kaikki tapahtui aivan hetkessä. Kyyhkynen, rääkäisy, Ruusutassun hermostuneisuudesta nopeaan tahtiin tykyttävä sydän pomppasi kurkkuun. Jostain kuului hieman ääniä, mutta ne olivat oksilta, eikä kissa sillä hetkellä tajunnut, että joku voisi sieltäkin hyökätä. Oman klaanin alueella ei tarvitsisi vaania. Tai ei ainakaan pitäisi tarvita. Jokin mätkähti kyljellään makaavan Ruusutassun olkaan. Se oli aivan tarpeeksi painava ollakseen joku vihastuneen kissan käpälä. Ruusutassun reaktio oli, kuten arvata saattaa, aika räjähtävä. Kissa rääkäisi kuin napattu varis ja vaistonomaisesti riuhtoi käpälillään mätkähdyksen suuntaan. Karvat nousi tikkusuorina pystyyn. Kyyhkynen vierähti naaraan päältä, kun tuo huitoi käpälillään. Ruusutassu rääkyi paniikissa, kierähtäen kömpelösti sivulle ja pompaten sitten pystyyn. Ja tämä kaikki pienessä hetkessä. Naaras sähisi ja pomppi tasajalkaa, riuhtoen. ”KÄPÄLÄt IRT- MIÄH-” Panikoiva äännähdys, jotain rääkäisyn ja parahduksen väliltä, karkasi hätääntyneen kissan suusta. Suu auki, silmät lautasen kokoisina, kynnet esillä ja häntä kuin ylisuurella oravalla. Ruusutassu otti kiinni tilanteesta ja katseli hädissään ympärilleen. Sitten se spottasi kyyhkysen. ”MITÄ?!” Kissa siristi toista silmäänsä. Se rutisti ärsyyntyneenä molemmat silmänsä kiinni ja irvisti korvat luimussa. Kulmaa nyki. Minä en juuri saanut hepulia jostain typerästä pulusta, joka kellahti vammaiselta oksaltaan..?! Nuori katti kirosi mielessään. ”Olisi pitänyt arvata, että se on joku sulkapallo.” Ruusutassu kihisi ärtyneenä, silmät siristyneinä. Kissa tuijotti kauhuissaan lintua. Haikujuurta se ei huomannut kaiken tämän pillastumisen keskellä.

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1306
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Mitäänsanomatonta   Pe Kesä 13, 2014 9:33 am

Moinen tohelointi ei ollut Valoklaanin paljon nähneelle varapäällikölle varsinaisesti ihan vierasta. Vaan aina se osasi tuntua yhtä hömelöltä törppöillä sillä lailla oikein lavan takaa. Siinä sitä taas oltiin opittu, mitkä ovat seuraamukset, kun näytön (ai kenelle muka?) haluinen kolli omnipotensseissaan ryhtyy toimintaan ja toimii juuri väärällä tavalla. Toisaalta Haikujuuri oli luonteeltaan semmoinen tyyppi, että hän osasi löytää tilanteesta jopa ne koomilliset puolet ja katsoa niitä ihan hyvällä. Käytännössähän hän ei ollut menettänyt muuta kuin riistansa, ja senkin olisi hän kohta saava takaisin. Sillä tottahan nyt näreet niin olivat, että ketterälle ja taidokkaalle soturille, jonkalainen Haikujuuri toki oli, ei ole ongelma eikä mikään roikkua etukäpälillään puunoksalta takaruumis tyhjän päällä. Tilanteen ratkaisu on totta vie niinkin helppo kuin vain pieni voimainponnistus ja keveän tukeva nykäisy, jonka voimin saa takajalkainsa kynnet oksaan iskettyä, ja loppuhan onkin sitten enää pentujen telmimiseen verrattavissa olevaa kehonsa keplottelua. Huolimatta jykevästä ruumiinrakenteestaan onnistui Haikujuuri tässä tehtävässä varsin hyvin, ja siinäpä hän sitten olikin oksallaan oksansa herrana kaikki neljä jalkaa tukevasti kiinni pitämässä, jotta moisilta noloilta putoamisilta vastaisuudessa vältyttäisiin. Lälläslää, painovoima, hävisitpä tämän erän, olisi Haikujuuren tehnyt mielensä huutaa metsille ja vuorille ääneen. Hän kuitenkin tyytyi pitämään tuon hienon voitonhuudon omana tietonaan, sillä hänen aivonsa olivat kiipeämisen aikana prosessoineet erään kiintoisan aistihavainnon, joka ei ollut aivan tajunnan päällimmäisenä kiikkunut sinä aikana kun hän oli kampeillut itseään ylös. Nimittäinkin hänen saaliinsa putoamisen seurauksena ilmiselvästi oli kuulunut alailmoista jokseenkin tyytymättömän kuuloista kiivailua ja sähinää. Ei vaatinut kovinkaan pitkää tuumatuokiota muistaa, että herranen aika sentään, siellähän oli ollut se Haikujuuren uteliaisuuden kohteeksi arpoutunut nuorikko jotakuinkin, ja mitä ilmeisimmin aika tarkalleen, sen oksan alla, missä hän oli omintakeisia kompurointejaan harrastellut. Depuutti yritti siristellä silmiään, jotta näkisi, oliko naaras loukkaantunut tai jotain, mutta ilmeisesti mistään semmoisesta ei ollut kyse.

Se oli jo yksi aihe huokaista helpotuksesta. Toinen polttava kysymys oli, oliko tuo tuntematon veijari sattunut näkemään Haikujuuren nolot kömpelöinnit. Tämänkin asian tolan saattoi melko nopeasti päätellä ainakin sen perusteella, ettei tuo ilmeisen löhöilyyn mieltynyt eliömuoto juuri suuntaillut huomiotaan yläilmoihin. Tosin eihän sitä tiedä, kuinka ovela veikkonen olikaan kyseessä, mutta Haikujuuri päätti nyt kuitenkin jättää vainoharhailut joillekin, jotka sen häntä paremmin taisivat. Oletettakoon siis, että hänen maineensa oli turvassa, sillä olihan se nyt tärkeätä olettaa niin olevan, kyseessä kun oli jokseenkin tärkeähkö asia. Oli helppo päätellä, että tuo naaras oli joltisesti säikähtänyt yläilmoista pudonneesta valmiiksi saalistetusta linnusta. Kuka tahansa nyt semmoista olisi säikkynyt, vähempääkin jo varmasti. Ja koska Haikujuuri oli gentlemanni henkeen ja vereen, totesi hän, että ajatus sieltä puunoksalta huikkaamisesta, niin kutkuttava kuin se olisi ollutkin, olisi ollut ehkä vähän liikaa, eihän kukaan nyt kuitenkaan tahdo tulla säikytetyksi ihan joka toinen silmänräpäys kuitenkaan. Semmoisesta hauskasta touhusta menisi eittämättä pitemmän päälle maku jo säikäyttelijältä itseltäänkin. Siispä oli paikallaan ihan tavanomaisehko tervehdys, sillä tottahan nyt Haikujuuri oli kohteliaan tervehdyksen velkaa pommitettuaan toista raukkaa riistalla. Joku tavattomampi tyyppi olisi hyvin vain voinut ottaa havaitsemattomuudestaan vaarin, ja liueta paikalta liukkaammin kuin öljytty ankerias. Semmoinenhan ei Haikujuuren tapauksessa tullut kuuloonkaan, sillä hän kyllä tunsi käytöstavat ja niiden merkityksellisyyden paremmin kuin viiksikarvojensa pituuden, jonka hän muuten tunsi melkolailla paremmin kuin moni muu kissa.

Ryömintä takaisin oksan tyvelle oli jokseenkin helppoa. Haikujuuresta itsestään ainakin tuntui, että hänen suorituksensa oli täydelleen äänetön, mitä nyt korkeintaan vähän jotain purua saattoi maahan varista. Kaiken alfa ja omegahan oli nimittäin nyt se, että hän pääsisi maankamaralle ihan hissuksiin ja voisi sitten esittäytyä melkein kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ilmestyä vain hyvätapaisena muukalaisena siihen, että onpa totisesti ilmoja pidellyt, kukahan niitäkin mahtaa pidellä, joku mahtiveijari mitä varmimmin. Siinä oli suunnitelmaa kerrakseen, eikä kynnyksenä oikeastaan ollut enää muuta kuin pystysuoran puunrungon laskeutuminen tarpeeksi hienovaraisesti. Se oli kuitenkin jokseenkin hankala tehtävä siitä kulmasta, josta Haikujuuri epähuomiossa oli tullut tätä haastetta lähestyneeksi, kuono edellä nimittäin. Vaan mistäpä tuo varapäällikönveitikka ei olisi enemmän pitänyt kuin haasteista, mitä haastavempia sen parempia. Ei siis tullut kuuloonkaan yrittää kääntää itseään, vaan mennä suoraan läpi siitä tilanteesta, jossa nyt oltiin. Ensimmäiset askeleet sujuivatkin melkein niin kuin nyt pitikin, mutta kolmannella tai vähintään neljännellä käpälän siirrolla koko homma läsähti kasaan lailla pannukakun. Siinä nyt vain kävi niin, että edes Haikujuuri ei onnistunut pitämään tasapainoaan pystysuoralla puunrungolla naama suoraan maata osoittaen pemppunsa kohti taivahia hytkyen. Kollilta lipesivät aluksi takajalat, mikä merkitsi, että hän käännähti varsin tyylikkäästi kuvitteellisen 180 asteen kulman ilmaan piirtäen aina jokseenkin niin pitkälle, että hänen selkänsä kolahti puunrunkoon, mistä hän sitten mätkähti onneksi suhteellisen lyhyehkön matkan ahterilleen tantereeseen. Töms vain, sanoi tanner, mutta tuskin se liiemmin pahastui, kovaa tekoa kun oli. Haikujuurella sen sijaan olisi ollut sanavarastossaan muutama hänen kaltaistensa kokeneemmanpuoleisten soturien suosima riettaammansorttinen tunteenilmaus nau'uttavanaan, mutta kaikeksi onneksi hän muisti olevansa seurassa, joss'ei moisia paranisi ilmoille päästellä. Koska näkökenttä oli vielä vähän sumea, ei Haikujuuri tarkalleen osannut paikantaa katsettaan henkilöön, jota oli tullut tervehtimään. Hän kuitenkin arveli mekastuksensa jo herättäneen huomiot, joten sitä saattoi aivan yhtä hyvin unhoittaa unelmat tyylikkäästä esittäytymisestä. "Tervehdys vain!" maukui soturi sangen hyväntuulisena, "Taidanpa suosiolla jättää puissa metsästelyn oraville, hehheh"

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Kengännauhakuningas
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 67
Join date : 11.06.2014
Ikä : 16
Paikkakunta : yolo swagmarine

ViestiAihe: Vs: Mitäänsanomatonta   Ma Kesä 16, 2014 4:22 pm

Ruusutassu nuoli olkaansa, mihin kyyhkynen oli niin ikävästi kopahtanut. Nuori katti olisi kovasti halunnut kysyä nyt, että mistä oli kyse, kun linnutkin putoilivat oksilta. Moiseen ilmiöön se ei ollut kuunaan törmännyt ja aikoi jatkaa samaa rataa. Se oli säikyttänyt enemmän kuin sattunut, mutta pelästyminen vasta traumaattista olikin. Ainakin Ruusutassulle, joka ei säikäyttelystä pitänyt sitten yhtään. Kissan siristyneet silmät haahuilivat ympäriinsä ja siirtyivät kauemmas vierineeseen vastapyydettiin kyyhkyseen. Vaikutti aika elottomalta. Ruusutassu tuijotti pulua jähmettyneenä. Nyt olisi tärkeä kysymys. Se mikä pystyy nappaaman kyyhkysiä oksilta, varmasti pystyy nappaamaan Ruusutassulta korvat lennossa, eli mikä olikaan kyseessä? Kissan silmät suureni järkytyksestä. Ruusutassu oli puoliksi istumassa, mutta nyt tämä kauhistuttava ajatus leiriin palaamisesta korvitta, herätti ja tuo nousi pikaisesti. Hätääntyneesti ympärilleen kääntyilevä ja hoippuva oppilas perääntyi hitaasti. Jossain oli joku tai jokin ja ne varmasti saisivat Ruusutassuun näkyvää vahinkoa myös. Muu vahinko oli jo tehty, niinkuin linnuilla säikyttely.
Täytyi keksiä jokin lähestymistapa tai edes jotain sinne suuntaan. Pitäisikö huikata, että kuka siellä vai ehkä vain ottaa jalat alle? Kysymykset rummuttivat Ruusutassun mieltä ja tuo ravisti päätään ennenkuin saisi jonkun päänsäryn kaiken keskellä. Siitä olisikin tullut ratkiriemukasta jos tämä olisi yltynyt joksikin kiistaksi jonkun pöllön kanssa. Vaikka Ruusutassu ei ollut varma metsästivätkö pöllöt kyyhkyjä. Eivät kai sentään? Naarasta ei ihan niin paljon kiinnostanut, kuka tai mikä kyseessä oli, vaan olisiko se vihamielinen tai vain nälkäinen tai jotain mieluisampaa.

Ruusutassu ei keksinyt hidasälyisenä katsella minnekään yläilmoihin, vaan hoippui hömelönä paikoillaan. Silmät haahuilivat ympäristössä kuumeisesti ja milloin siristyivät ja pomppivat. Ruusutassu hengitti raskaasti ja nielaisi. Se oli aika pelkuri, vaikkei ihan päällepäin saattanut siltä vaikuttaa. Kyyhkynen saavutti kissan huomion usein ja tuo välillä päätyikin tuijottamaan elotonta tipua, joka oli lössähtänyt velttona maahan. Ruusutassu pysähtyi epävarmasti. Ehkä tästä voisi hyötyäkin. Oppilas ei osannut oikein kunnolla mitään metsästelemään, ehkä vähän, mutta kyyhkynen olisi kyllä ansiokas saalis. Tämä mielessään Ruusutassu alkoi siis sivuttain ja ovelan oloisena lähestymään lintua. Nurmikko rahisi äänekkäästi ja kissa nuolaisi huuliaan hermostuneena. Entä jos se oli ansa? Jos kyyhkynen oli tiputettu, että Ruusutassu nappaisi sen ja sillä hetkellä, joku hyökkäisi sen niskaan? Yksi kerrallaan, kaikki jotka astuisivat samaan metsään kuolisivat. Yksi lintu jokaiselle riittäisi siihen ja linnuista ei olisi pulaa. Se olisi nerokas ja ahdistava suunnitelma. Entä jos kyyhkysestä saisi jotain myrkytyksiä, kun sen söi? Silloin jos Ruusutassu toisi sen leiriin, saattaisi tietämättään myrkyttää jonkun. Ja jos saaliin tuoja saataisiin selville, Ruusutassu saattaisi löytää itsensä luopiona. Kuva räsyisestä, korvattomasta Ruusutassusta luopiona välähti kissan mielessä. Ehkä pitäisi hieman miettiä, ennenkuin kyyhkyseen koski. Kuitenkin, jos mietitään mitä oli tapahtunut, vasta hetki sitten tämä samainen lintu oli rauhaisasti pulutellut oksallaan. Mitä siinä ajassa ehtisi tehdä? Myrkytys ei siis olisi vaihtoehto. Sitäpaitsi, millä joku lintu edes myrkytettäisiin? Myrkkymarjoilla? Jonkun parantajan pitäisi varmaan tehdä se, eikä sitä kyllä lennosta luotaisi. Yhden vammaisen oppilaan tappaminen ei vaikuttaisi kenenkään elämään kuitenkaan. Ruusutassu oli kuitenkin varovainen. Ansa oli hyvin mahdollinen vaihtoehto. Kyyhkysen lähelle hiippaillut Ruusutassu hivuttautui lähemmäs, noukkiakseen sen suuhunsa. Takajalat valmiina ponnistukseen ja täristen jännityksestä, korvat heiluen hermostuneesti, Ruusutassu kallistui lähemmäksi noukkiakseen linnun ja vilkuili stressaantuneena sivuilleen. Ruusutassu nappasi kyyhkysen suuhunsa, mutta enää täytyisi nostaa se ja liueta paikalta tuli hännän alla. Näin lähellä pakenemista, Ruusutassu ei ajatellut muuta kuin tätä herkullista kyyhkystä. Tömähdys keskeytti tämän kaiken.

Ruusutassu kavahti, nostaen nopeasti leukansa irti kyyhkysestä. Suu edelleen jäätävästi auki, Ruusutassu tuijotti kulmat kauhistuneesti kurtussa, kun tuntematon kolli tervehti aika iloisen oloisena. Vilkuillen silmistään ympärilleen hämmentyneenä, Ruusutassu sulki hitaasti leukaansa ja potkaisi kyyhkystä hennosti takavasemmalle. ”Tee-rve? Si- o- mi-” Mikään kysymys ei tahtonut mahtua Ruusutassun suuhun. Naaras tyytyi lopulta vain katseensa toiseen kohdistettuaan, osoittamaan takavasemmalle kyyhkyseen ja sanomaan yksinkertaisesti: ”Lintu.” Ruusutassu siristi silmiään tuntien olonsa kiusalliseksi ja nyökytteli hitaasti päätään, aivan kuin olisi tilanteen tasalla. ”Jaa.” Mukavaa tässä oli, että jos toinen ei ollut kovinkaan vihastunut siitä, miten Ruusutassu melkein pölli tuon lounaan, niin oppilas saisi ehkä pitää korvansa. Ruusutassu kohotti kulmiaan, suu mutrulla, iloisena siitä, ettei sen elämä ainakaan kovin monotoonista ollut. Se kohautti olkiaan. Lintuja kopisteli päähän ja tuntemattomia kissoja ilmestyi. Ei tullut tylsää! Että kai tässä ihan hyvin meni. Puissa metsästely jäisi varmaan oraville nyt. ”No... olisin ihan kiitollinen jos jäisi joo.” Ruusutassu jupisi hieman mököttäen. Yksi kysymys niistä kaikista pullahti kissan suusta. ”Mistä sinä oikein tulit??” Naaras hengähti silmät kysyvästi sirillään. Tässä vaiheessa olisi päättelyllä sijaa, jos mietittiin, että puissa oltiin metsästelty ja kyyhkynen oli varmaan toisen saalis ja sekin tuli puista ja tuntematon kolli taisi tömähtääkin puusta alas. Ehkäpä Ruusutassu tarkoitti tätä kysymystä hieman laajemmalla skaalalla. Kissa katsoi haahuilevasti ympärilleen. ”Mistä minä tulin?? Ja vielä mukavampaa olisi tietää missä olen!” Ruusutassu kivahti järkyttyneenä. ”Enkai ole toisen klaanin alueella?!” Ruusutassu rääkäisi silmät auki rävähtäneinä. Toinen vaikutti aika rauhanomaiselta. Ehkä eksyneelle pikku oppilaalle annettaisiin anteeksi jos se haahuilisi jonnekin, minne sen ei pitäisi haahuilla.

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1306
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Mitäänsanomatonta   Ti Kesä 17, 2014 3:49 am

Oli pienimuotoinen harmi, ettei kukaan ollut näkemässä noita Ruusutassun koomillisehkoiksi luonnehdittavia pulunpyyntileikkejä. Tai ainakin Haikujuuren mielestä olisi ollut harmi, jos hän olisi tiennyt semmoisia hauskoja näytöksiä missanneensa. Hänellä oli kuitenkin konkreettisempiakin harmin aiheita, ja niistä ehkäpä sillä hetkellä kaikkein painavin oli hänen takalistossaan tykyttävä hyvin kokonaisvaltainen ja iljettävä jomoitus. Sen syystä ei ollut tietty epäilystäkään, mutta silti tuo kouliutunut soturi oli hieman hämmästynyt, että yksi pieni puusta putoaminen saattoi aiheuttaa niinkin suurta tuskaa. Toivottavasti mitään, esimerkiksi häntäluu, ei ollut murtunut. Ei hän suinkaan ollut tulossa vanhaksi, kun sillä lailla jo tunsi raihnailevansa ja huolehtivansa murtuvista luista? Orastavien vanhustenkin olisi kuitenkin saatava ruhonsa nostettua jaloilleen seurassa, ja niin teki Haikujuurikin tervehdyksensä lausuttuaan. Hieman hän joutui hammasta puremaan ja irvistelemään ihan näkyvästi taittaessaan itsensä omasta mielestään, sillä siltä se ainakin tuntui, suorastaan akrobaatillisia taitoja esitellen neljälle jalalle. Nyt vasta näki Haikujuuri ensi kertaa henkilön, jota oli viskellyt linnuilla, kunnolla kasvoista kasvoihin. Kuten hän oli puskista tarkkaillessaan olettanutkin, oli kyseessä nuorehko ja jokseenkin viehkopiirteinen naaras, jonka suolavetinen aromi ei jättänyt epäilyksen sijaa arvaillessa, mistä klaanista tuo oli. Haikujuuri soi tuon meriklaanilaisinuorikon hämmennyksen täyteisille soperteluille mitä charmanteimman, silkkaa ystävällisyyttä huokuvan hymyn, joka sai hänen poikkeuksellisen mittavat viiksikarvansa kevyesti väpättämään. Oliko hän sittenkin onnistunut tuottamaan noin suuren yllätyksen? Eipä kai moinen ehkä mikään suuri ihme ollut, kun oli kyseessä epävarmassa iässä oleva nuori kissa hämärässä metsässä ilmeisesti ei mitään tekemässä. Tai ehkä tuo meriklaanilainen olikin tekemässä jotakin vähintäänkin hämäräperäistä, vakoilua tai jotakin? Haikujuuren sisäinen ylimielikuvituksekas salaliittoteoreetikko heräsi välittömästi, joskin puolileikkimielisenä tällä kertaa. Osasi se, näin sivuhuomautuksena ehkä vähän turhankin usein, olla tosissaankin.

Joo! Lintuhan se. Vähitellen Haikujuurta alkoi jo vähän säälittää tuon nuorukaisen selvästi kovin kiusallinen tilanne. Hänen tarkoituksensahan oli täydelleen päinvastainen, yrittää saada toinen tuntemaan itsensä mahdollisimman rennoksi tilanteessa. Eihän hän nyt suinkaan mikään teurastaja ollut, tietääkseen. Soturi yritti pitää hymyileväistä julkisivuaan yllä, mutta hänkin hieman joutui vakavoitumaan, kun tuo hänen tahattomien säikyttelyjensä kohde näytti niin kovin epäonnelliselta yht'äkkiä. Oliko lapsonen kenties nälkäinen ja surkutteli aavistaessaan, että tuo taivaista tipahtanut onnen lintu olikin tämän suuren ja pahan muukalaisen, joka oli ilmestynyt siihen ahdistelemaan? Voi surku sentään! Yleensä Haikujuuri oli erittäin tyytyväinen ulkoiseen olemukseensa, olihan suurikokoisuudesta karvanaamuudesta hyötyä etenkin taisteluissa. Vaan silloin kun olisi pitänyt näyttää mahdollisimman harmittomalta ja helposti lähestyttävältä saattoi hänen omasta mielestään oikein kivakas ulkonäkönsä ollakin vähän haitaksi. Tottahan Haikujuuri nyt olisi valmis antamaan tuon saaliinsa lohdutukseksi nälkäiselle, jos niikseen. Hän meinasi jo sanoakin niin, mutta sitten, tässä kuvainnoillinen, kissa palautti viimeinkin tuon sopertelevaisen veikkosen kielen, ja ilmoille saatiin jo selkokieltäkin. Mistäkö Haikujuuri tuli? Puusta? Hahah. Vaikka varapäällikkö olikin huumorikolleja, oli tuokin jo sen verran kuiva juttu, ettei hän vaivautunut naukumaan sitä ääneen, vaan kuunteli sen sijaan edelleen rohkaiseva, muttei kuitenkaan mitenkään päälleliimatun teennäinen, hymy kasvoillaan.

Ja nopeastihan sieltä selvisikin, mistä kenkä oikein puristi. Nuori naaras epäili olevansa eksyksissä. Tai siis olikin, ja epäili olevansa jossain, missä ei pitäisi olla. Siinähän sitä olikin jo syytä epävarmuuteen vaikka enemmissäkin määrin. Olipa Haikujuuri hömelö, kun ei ollut tajunnut tulla moista ajatelleeksi, olihan hän tunnettu vikkelä-älyisyydestään. Tuo vikkelä äly muodostikin nyt nopeasti hauskan yhteneväisyyden erääseen hänen hyivn tuntemaansa henkilöön, joka juuri sillä hetkellä sattui olemaan mailla, joilla tämän ei varsinaisesti pitäisi olla. ¡Schwupsista keikkaa! "Eenpä usko, että olisit missään kielletyllä alueella", maukui Haikujuuri pitäen hienosti pokkansa, vaikka sisäisesti hänen suunsa olikin messingillä, "Eikös tämä ole vähän niinkuin kaikille yhteistä maata? Ei tämä minun klaanilleni ainakaan kuulu" Turkanen kuitenkin! Viimeisen lisäyksen olisi hyvin voinut jättää lisäämättä, sillä kuka tahansa vähääkään maantietoa tajuava kissa ymmärsi, että Valoklaanilla oli ehdottomasti kaikkein vähiten asiaa näihin metsiin. Toisaalta mitäpäs sitten, jos tuommoinen meriklaanilaisrääpäle siitä saisikin tietää? Haikujuuri voisi aivan hyvin vain esittää kovanaamaa, ja todeta, että mitäpä sitten, vaikka hän vähän ylittelisikin klaaninsa rajoja. Oli häntä eksponentiaalisesti pahemmissakin liemissä keitelty. Varmemman päälle sitä kuitenkin pelaisi, jos vain nopeasti johdattelisi kekustelun muihin asioihin, ja siinä Haikujuuri oli yllättävän taitava. Vaikka hän periaatteessa piti vaikenemista kultana, oli hän puhumisessa, jopa tyhjän jauhamisessa, varsin taidokas. "Taisin pelästyttää sinut. Pitäisi varmaan olla erittäin pahoillaan, ja olenkin, joten nöyrät anteeksipyyntöni", maukui kolli mitä herrasmiesmäisimpään sävyhyn, "Jos tahdot, niin saat tuon linnun. Se selvästi valitsi sinut, kun putosi minulta sinulle" Semmoinen kepeähenkinen jutustelu varmaan jättäisi mahdolliset kiusallisemmanpuoleiset kysymykset taka-alalle. Vaan kepeästä jutustelusta huolimatta tuntui Haikujuuren alaselässä kovin raskaalta se seisominen. Hieman kömpelösti tömähtäen hän kävikin istumaan. Siinä olisi kyllä päivä pilalla, jos hän olisi loukannut itsensä pahemminkin.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Kengännauhakuningas
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 67
Join date : 11.06.2014
Ikä : 16
Paikkakunta : yolo swagmarine

ViestiAihe: Vs: Mitäänsanomatonta   To Kesä 26, 2014 5:21 am

Vilkkaan mielikuvituksen, kun omisti, Ruusutassu oli kuvitellut toisen olevan uhkaavampi. Varsinkin asenteeltaan. Nyt kuitenkin puusta pöllähti irvistellen tervehtivä kissa, kokeneemman soturin näköinen, sen Ruusutassu sentään huomasi. Naaraan säikähtänyt katse poukkoili toisen käpälistä sen kasvoihin, mittaillen. Ruusutassulla ei ollut mitään kiinnostuista klaanien hajuihin tai mihinkään sellaiseen, eikä se myöskään vaivautunut tutkimaan asiaa sillä tavoin. Eri klaanista toinen oli, sen verran tuntematon oli tuoksu. Naaras tykkäsi kuitenkin enemmän keskustelemisesta. Tosin joskus keskusteleminen oli vaivalloisempaa, kuten esimerkiksi nyt tässä kovin kiusallisessa tilanteessa. Nukkuessa oppilaan päähän oli pudonnut kyyhkynen, se oli melkein varastanut jonkun ruuan ja nyt jäi kiinni verekseltään. Ruusutassulla ei ollut aavistustakaan, ettei toinen oikeasti ollut kovinkaan pahastunut ruuan pöllinnästä. Toisen ystävällinen hymy vaikutti Ruusutassulle yritykseltä pelastaa tilanne täydelliseltä kiusallisuudelta. Naaras kyllä arvosti yritystä, noloja tilanteita kun inhosi ja hymyili hitaasti. Hymy vain lisäsi kiusallisuutta, sillä se ei ylettynyt silmiin saakka. Ehei, Ruusutassun silmät vieläkin näyttivät miten syvän kummastunut se oli koko tilanteesta. Kulmat hieman kurtussa, silmät suurina ja vilkuillen sivuilleen. Ei todellakaan mikään ystävällinen, kasuaali ilme. Hermostunut ja pelästynyt pelkästään. Täten, jos toinen yritti jotenkin kiusallisuutta lieventää, Ruusutassu pilasi sen kaiken.

Mitenkään todella nälkäinen Ruusutassu ei ollut. Kunnianhimoinen vain. Ehkä rahtusen nälkäinen, mutta vain sen verran, että kova juoksentelu saattaisi suurentaa ruuanhimoa. Ylimääräisten asioiden syöminen ei myöskään ollut Ruusutassulle mikään ongelma, eli se oli aika usein nälkäinen. Naaras oli kyllä miettinyt, että metsästäisi jotain ja ehkä vetäisi jotain itsekin, joka oli tosin vastoin soturilakia, sillä klaani oli ruokittava ensin. Ruusutassu piittasi nälästään enemmän. Siksi kyyhkysen nappaaminen ja pois juokseminen olisi ollut paras vaihtoehto, mutta ei sellainen, mitä Ruusutassu olisi tehnyt. Jos joku jännä tuli vastaan, oppilas todellakin sosialisoi jos sille päälle pisti, eikä nukuttanut. Ei ollut mitään karkaus-vaihtoehtoa. Se olisi tietysti myös hieman epäkohteliasta. Ja siksi toisekseen, Ruusutassulla ei ollut hajuakaan missä oli. Se voisi tietysti vain laukkailla pitkin maita ja mantuja kuin päätön kana ja katsoa minne päätyy, mutta siinä olisi vielä suurempi riski jäädä kiinni jonkun toisen reviirillä. Ja se jos mikä olisi ikävää. Hyväksi onneksi, vanhemman oloinen kissa ei uskonut Ruusutassun olevan missään, missä sen ei pitäisi olla tai missä se ei edes saisi. Ruusutassu katseli sivuilleen räpyttäen silmiään ja huokaisi helpottuneena hartiat lysähtäen. Yhteistä maata? Naaras ei ollut kuullutkaan, sillä hän jos joku ei tiennyt viiksikarvan vertaa ympäröivästä maailmastaan. Sen verran puskissa tuo oli kuitenkin juoksennellut, että monien kolojen olinpaikat olivat jääneet muistiin, mutta muuten oppilaan suunnistuntaito oli roskaa.
Alue ei ainakaan kuulunut toisen klaanille. Ruusutassu virnisti pahaenteisen pienesti. ”Ehkä se oletkin sinä, joka tässä on eksyksissä!” Ruusutassu ehdotti leikkistästi ja kohotti toista kulmaansa nopeasti pariin kertaan. Nyt kun naaras pystyi huokaisemaan helpotuksesta, ettei sentään ollut jonkun toisen puskissa, niin kiusallisen tunnelman pystyi heittämään kuuseen. Suunnistuntaidoton Ruusutassu ei todellakaan tiennyt, mistä klaanista tuo tuntematon kolli oli saatika sitä seikkaa, että Valoklaanilla ei ollut osaa näihin metsiin oikeastaan. Ruusutassu vain ihan huvin päiten pilaili toisen kanssa. ”Mieti jos olemmekin syvällä Meriklaanin reviirillä ja nyt partio tulee!” Ruusutassu virnisti ja kihrteli itsekseen se asteli vaanivan oloisena sivulta toiselle. Se ei tiennyt mistä klaanista toinen oli, muttei ainakaan Meriklaanista. Vaikkei Ruusutassu hajuista välittänyt pätkääkään se tiesi, että toinen haisi ihan tuntemattomalta. ”Sitten ne nappaa sinut.” Ruusutassu myhäili hekotellen hiljaa ja läppäisi käpälänsä yhteen tuhahtaen voitonriemuisesti. ”Mitä tekisit sitten??” Ruusutassu tivasi riemastuneena hehkuttaen ihailu silmissään. Se rakasti taistelua ja muuta, vaikkei itse osannut yhtikäs mitään. Toinen oli siis pudottanut linnun ja myönsikin tämän pahoitellen. Naaras mutristi suunsa. Se laski vaihtoehtoja päässään. Tietysti silä olisi vielä tilaisuus napata lintu ja jolkotella taivaanrantaan hykerrellen edes kiitosta jättämättä, mutta se ei oikein ollut Ruusutassun juttu, kuten tässä oltiin jo nähty. Entä jos se olikin ansa? Se olisi hurjaa. Osa Ruusutassusta tahtoi jäädä jonkun tuntemattoman klaanin kynsiin, vaikkapa panttivangiksi. Se olisi hurja fantasia, joka voisi sisältää, vaikka minkälaisia taistelukohtauksia, sekä Ruusutassun suosikkia; romantiikkaa. Jos tuntemattomassa klaanissa olisi joku suloinen kolli, jonka Ruusutassu voisi sitten iskeä- Kissa ravisti päätään ja istui alas. ”Eijeijei. En minä voi sinun saalistasi ottaa.” Naaras kieltäytyi hyvätapaisesti, jokseenkin kauhistelevan vaatimattomaan sävyyn. ”Jos tahdon saalista itse, niin pitäisi varmaan opetella, eikä varastaa.” Ruusutassu rapsutti hieman nolostuneena korviaan ja naurahti hieman kiusallisen oloisesti. ”Ja joo. Niin säikäytit...” Ruusutassu jupisi närkästyneenä katsoen toista tuimana. Anteeksi oli kuitenkin annettu. Ruusutassu harkitsi mielensä perukoilla melkein varastamisen pahoittelua, mutta päätti olla sitä tekemättä. Kyllä se oli vähän jo maininnut, ettei varastaminen olisi varmaan hyvä idea ja laski tämän aika pahoittelevaksi valmiiksi.

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1306
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Mitäänsanomatonta   La Kesä 28, 2014 1:01 pm

Joskus sitä vain joutuu kokemaan sellaista, että asiat, joihin niin kovin vakaasti on uskonut, alkavatkin yht'äkkiä menettää yleensä niin kovin pettämättömiltä tuntuvia perustojaan. Joskus näitä tämmöisiä kokemuksia tuli yhden asian tiimoilta jopa useampia, ja aina ne vain jaksoivat yllättää yhtä hämmentävällä tavalla. Haikujuurelle oli monesti käynyt tämä sama häkellyttävä tunne, jonka herättämästä hämmingistä hän nytkin sai tuon meriklaanilaisoppilaan seurassa nauttia. Kokemuksesta tiesi hän olevansa varsin pätevä sosiaalisissa tilanteissa, kunhan vain sille päälle sattui. Nyt hänestä kuitenkin tuntui, ettei hänen ja tuon oppilaan välille oikein tuntunut syntyvän varauksetonta yhteyttä sitten millään. Kaikkensa hän pisti likoon vaikuttaakseen mahdollisimman helpostilähestyttävältä ja ystävälliseltä, mutta siltikin tuo naaras tuntui pitävän heidän välillään tarpeettoman suurta kuilua. Tai ehkä Haikujuuren pohjaolettamus välittömästä kanssakäymisestä painotti liikaa liian tuttavalliseksi käymistä? Lienisi parasta vaihtaa taktiikkaa ja antaa rauha sille, joka rauhaa kaipasi. Kaikessa luontaisessa herraskolliudessaan ei Haikujuuri tahtonut vaikuttaa missään määrin liian tungettelevalta, ja oikeastaan häntä piinasi jo pieni mielipaha siitä, jos hän vaikka olikin jo maanisella hymyilyllään ja mairealla makeilullaan saanut eksyneen oppilasparan kiusaantuneisuuden ja jännittyneen pelon valtaan. Sehän tarkoittaisi, että hän olisi tehnyt täydelleen päin vastoin kuin oli alun perin tarkoittanut. Lienisiköhän relevanttia pyytää anteeksi? Ei, se ei sopinut ensinkään Haikujuuren tyyliin semmoisessa tapauksessa. Hän taaplaisi tilanteen jollain hienolla poikkitaiteellisella tavalla kotiin, niin että ehkä tuo herkässä iässä oleva nuorukainen saisi kuin saisikin tästä kohtaamisesta mukavan kokemuksen, jota voisi sitten muistella myöhemmin ilolla. Haikujuuri ei itse edes huomannut, kuinka kauaksi hänen jalot ajatuksensa lipsuivat oleellisesta, mutta semmoiset villisti vellovat tuumintojen mainingit olivatkin hänelle jokseenkin tavanomaisia. Niin tavanomaisia, ettei niitä itsekään oikein malttanut aina tiedostaa.

Nopeasti Haikujuuri kuitenkin sai huomata, ettei oppilas ollutkaan aivan niin avuton ja herkkä ja eksynyt kuin hän oli huperosti olettanut. Taas sitä sai sen kuuluisan muistutuksen hämäävistä ulkonäöistä ja siitä, ettei niiden kannattaisi antaa hämätä valistunutta tarkastelijaa, jonkalainen Haikujuuri totta kai käsitti olevansa. Nuori meriklaanilainenhan kävi suorastaan kimppuun verbaalisella tasolla. Silloin oltiin jo vaarallisilla vesillä, jos semmoisille lähdettiin Haikujuurta vastaan seilaamaan. Soturin tosin täytyi myöntää itselleen pieni värähdys selkäpiissään siitä hyvästä, että oppilas oli osunut ilmeisen puolileikillisine hypoteeseineen täsmälleen oikeaan. Jutustelulle ei ollut tulla loppua, ja Haikujuuri joutui vauhdikkaasti muuttamaan ennakkokäsityksiään hutilointiensa uhrista. Vähän ainakin. Tuommoisesta keskustelukumppanista hän piti jo huomattavasti enemmän. Ja ehdottomasti nuorukaisen luonteessa täytyi olla jonkinlaista vahvuutta, kun ilmainen riista ei kelvannut, ja mikäs vahvaa luonnetta kunnioitettavampaa olisi. Tarjottu lahjus oli kuitenkin varsin mallikelpoinen, muodoltaan turvonnutta punkkia muistuttava ensiluokkaisen ravitseva siivekäs. Haikujuuren itsensä oli ainakin vaikea pitää kieltään vettymästä hänen sitä katsellessaan. Vaan eihän hänellä mitään valittamista, jos ei kerran lahja meriklaanilaiselle kelvannut. Soturin mieleen välähti äkisti vinkeä ajatus: jospa tuo naaras vaikka tunsikin olonsa mukavemmaksi, kun keskusteluseura ei ollut esittävinään mitään kilttiä vanhaa setää, joka tarjoilee saaliitaan korvauksena siitä, että pudottelee niitä viattomien ohinukkujien päähän. Ehkäpä tuo meriklaanilainen kaipasi jotain aivan päinvastaista. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Vähän semmoiseltahan tuo uhittelunsa nimittäin vaikutti Haikujuuren mielestä. "Niinpä niin, saattaahan tuo niinkin olla", vastasi soturi huolettomaan sävyyn nuorukaisen esittämiin näkymiin vihaisesta rajapartiosta, "En oikein usko, että ihan mistä tahansa partiosta olisi minua päihittämään. Hakkaisin semmoisen jaksaessani, kolme, ehkä neljäkin, kissaa nyt ainakin" Semmoinen itsetyytyväinen maireilu kävi Haikujuurelta oikein sujuvasti, vaikkei hän varsinaisesti sitä kovin usein harjoittanutkaan. Vaan kuta harvemmin moisia omakehuiluja päästelee valloillen, sitä makeammilta ne maistuvat. "Todennäköisempää kuin että minut napataan", jatkoi Haikujuuri ja kohdisti katseensa oppilaan silmiin, "On, että minä vaikka kaappaisin sinut!"

Saattoi olla jokseenkin vaikeata tulkita, loistiko Haikujuuren pienissä tummissa silmissä huumorin pilkahdus. Hänestä itsestään ainakin tuntui siltä, sillä olivathan hänen sanansa hänen omasta mielestään ainakin kerrassaan hupaisat. Jos kuitenkin tuo naaras nautti adrenaliinin virtaamisesta suonissaan, tahtoi Haikujuuri koettaa ottaa siitä selvän, sillä hänen sisimmässään painoi edelleenkin pieni velvollisuus hyvittää typerät kömpelöilynsä jotenkin. Ja toisaalta, Haikujuuri jos joku oli aina erittäin kiinnostunut muista, eritoten vierasklaanilaisista, kissoista ja hänestä oli hauska sillä lailla kokeellisesti keräillä uusia tuttavuuksia. Siinä tilanteessa olisi ollut aivan mahtavaa, jos olisi ollut kaikissa ruumiinsa voimissa ja voinut esittää muutaman leikillisen uhkaavan liikkeen sanojensa vakuudeksi. Haikujuuri oli kuitenkin kaikkea muuta kuin voimainsa tunnossa, sillä siinä istuma-asennossa hänen alaselkänsä tuntui olevan vain entistä epämieluisammin kuin seisoessa. Oikeastaan, kun Haikujuuri alkoi ajatella asiaa, hän huomasi mokoman selänretaleen alkaneen kipeillä erittäinkin vimmaisasti. Hänen olisi suorastaan pakko nousta seisomaan ja vähän venytellä selkäänsä. Sen hän siis teki, mutta kävi niinkuin kovin monesti jaloilleennoustessa käy, kun on lepuutellut kipeää selkäänsä istualleen, ja keho huutaa, ettei todellakaan jaksa nousta seisomaan. Haikujuuri pongahti ehkä vähän turhan vieteriukkomaisesti jaloilleen, ja menetti sitten tasapainonsa. "Umpfh!" hän sanoi ja horjahti pari askelta eteen päin, mainiolla mäihällä tietysti uutta kaveriaan päin, jos tämä ei sattuisi älyämään väistää, ja sitten kyljelleen maahan. Se oli ollut ehkäpä kollin elämän lyhyin venyttelytuokio. Fysiikka yksinkertaisesti oli todennut, että ei ollut aika tasapainoilla neljällä jalalla. Olisi voinut etukäteen varoittaa, niin Haikujuuri olisi kyllä kernaasti mieluummin tasapainoillut pempullaan kuin kyljellään siinä avuttomana, hän parka kun ei päässyt ylös. Eikä sitä kyllä millään kehdannut oikein apuakaan pyytää. Ehkäpä meriklaanilainen oli juossut jo pakoon? Tosin, mitenkäs Haikujuuri noidannuolen iskemänä siinä tapauksessa saisi itsensä tolpilleen?

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Kengännauhakuningas
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 67
Join date : 11.06.2014
Ikä : 16
Paikkakunta : yolo swagmarine

ViestiAihe: Vs: Mitäänsanomatonta   Ti Marras 04, 2014 7:43 am

Se oli totta, että vaikka Ruusutassu piti leppoisasta ja rennosta rupattelusta, se välitti hyvin paljon toiminnasta. Oppilas nimittäin tunsi velvollisuudekseen tehdä muiden päivästä kiinnostavimpia, ja se tiesi täsmälleen, miten sen tekisi. Tai ainakin yrittäisi tehdä. Juuri sillä rupattelulla. Mutta ei kuitenkaan mitään säätiedotuksia jakelemalla, sillä niitä ei jaksanut kukaan joka oli vähänkin kyllästynyt. Jännittävät, pelottavat, hätkähdyttävät, uskomattomat ja ennenkuulemattomar tarinat olivat Ruusutassun mielestä parhaita. Joskus se repi tarinoita hulluista naaraista, jotka murhasivat pentunsa kateudesta ja joskus taas salaisista maailmoista. Niin monia tarinoita, ettei kukaan niin nuoressa iässä olisi mitenkään voinut kokea tai kuulla niitä kaikkia. Ruusutassu valehteli. Ihan tahallaan ja ihan hävyttömästi. Se päinvastoin, oli mielestään oikein avulias. Ja tavallaan, oli oikeassa. Oli hyvä olla ennakkoluuloton, avoin mahdollisuuksille ja Ruusutassu oli liiankin. Naaras oli niin naiivilla tavalla ennakkoluuloton, että se teki katista jo sinisilmäisen. Siksi mikä tahansa, mitä se kuuli oli varmasti totta. Pystyikö todellakin toinen päihittämään kolme tai neljä kissaa? Ei epäilystäkään. Ruusutassu kuitenkin hätkähti tämän kuullessaan. Kissan silmistä paistoi ihailu. "Kolme?? NELJÄ?" Ruusutassu irvisti. Tällaisen katin kanssa se ei halunnut kamppailla. Kohdatessaan millä tahansa tavalla taitavia kissoja, Ruusutassulle tuli usein hyvin merkityksetön olo. Ei mitätön, mutta tarpeeton. Se oli aina hyvä sauma alkaa jauhamaan puuta heinää.

Ruusutassu hätkähti, kun kaappaamisesta mainittiin. "Kaappaamaan MINUT?" Ruusutassun silmät suureni ja kissa tuijotti kaukaisuuteen suu supussa. "O-ole-" Ruusutassu aloitti ääni tihkuen epävarmuutta ja jännittyneisyyttä. Naaras huomasi sen ja keskeytti lauseensa ravistaen päätään. Noniin, nyt pistiin esitys pystyyn. Ruusutassu otti hämähäkki vaanimisasentonsa valmiiksi ja selvitteli kurkkuaan varautuen kunnon puheeseen. "OLETKO VARMA?" Ruusutassu kysyi vihjaillen, toinen kulma kohotettuna, pollea virne kasvoillaan ja lähti vaanimaan amatöörisesti keikkuen. "Sinähän et tiedä taustastani mitään." Ruusutassu hengähti hieman leuhkivaan äänensävyyn. Paitsi klaanini Ruusutassu mutristi suunsa. "Paitsi klaanini." Se mumisi. Naaras kuitenkin ponnahti vaanimasta pystyyn entistä ylpeämpänä. "Voisinhan hyvin olla, legendoista tuttu..." Ruusutassu katsoi miettien alaviistoon, kunnes kohotti katseensa takaisin ylöspäin. "...LEGENDOISTA TUTTU SOTURI. Tutkinut monta maailman kolkkaa. Kaunis Ruusu-" Ruusutassu pysähtyi miettimään. -Lehti, -Kieli, ööö. Ruusutassu nyrpisti harmistuneena vaaleanpunaista nenäänsä. Sitten se henkäisi älunväläyksessään. "Kaunis Ruususärö! Oppilaaksi tekeytynyt." Ruusutassu sulki silmänsä ylpeänä ja nyökkäsi. Näin on näreet. Sitten se katsoi pulleaa pentuvartaloaan harmistuneena. Pahus. "Osaan myös muuttaa muotoa." Ruusutassu vakuutti ja silmät samalla tavoin omahyväisesti kiinni, nyökkäsi uudestaan.

"Viehkein kissa ja vahvoin myös. Nopea..." Ruusutassu vilkaisi pömppöään uudestaan. "...siro." Kissa mainitsi laihistaen, vetäen vatsaansa sisään. "Tiesitkö, että kerran kukistin kokonaisen KLAANILLISEN kissoja? Kolme tai neljä olisi minulle leppoisa aamulenkki." Oppilas heilautti letkeästi käpäläänsä "Tietysti tiesit, kaikki tietää, olenhan legenda sentään." Kissa haukotteli ja tutki kynsiään osoittaen sitten yhtä esillä. "Tällä kynnellä minä katkoin kokonaisen PUUN." Kyllä tosiaan. "Viilto vain ja se kaatui rymisten. Olen vahvin kissa kenestä on kuunaan kuultu." Ruusutassu kiepahti kävelemään eri suuntaan kuik missä oli äskettäin istunut. "Olin aikoinani varapäälikkö." Kissa nuolaisi huuliaan. "Tiedän, onhan se järisyttävä uutinen. Eihän varapäälikköön joka päivä törmää." Ruusutassu nyökytti päätään. "Mutta OIKEA klaanini tuhoutui suuressa klaanienvälisessä taistelussa. Siksi en ole varapäälikkö tätä nykyä." Ruusutassu vakuutti ja vaihtoi asentoa. Sen tarina oli mahtava, ainakin naaraan omasta mielestä. "En tuomitse vaikket uskoisikaan minua." Ruusutassu suki rintaansa käpälällään, tyytyväinen virne kasvoillaan. "Ei olisi ensimmäinen kerta se. Olenhan minä aika ennenkuulematon persoona." Ruusutassu kiepahti  aivan kuin, joku olisi hyökkäämässä kissaa päin.

"Minua ei ole kukaan vielä voittanut. Osaan legendaarisia ja ikivanhoja taistelutekniikoita, joita käytin tässä klaanienvälisessä suuressa kamppailussa. Kai sinä tiesit, että sen jälkeen kukistin kissoja riivanneen tuntemattoman olennon, puun korkuinen ja hampaat hännänmittaiset ja terävät kuin mikä. En pelkää enää oikein mitään, sillä kohtasin myös kerran tämän yhden kissan-" Ruusutassu selitti täydessä vauhdissa. Yhtäkkiä se tapahtui. Kauhean nopeastikin vielä. Pullukan puoleinen oppilas ei edes tajunnut, että joku tuli kohti, ennenkuin tunsi painon työntyvän päälleen. Ruusutassu rääkäisi. "En-minä-tuollaista-liikettä-osaa-apua-apua-en-osaa-muuttaa-muotoa-älä-hyökkää!!" Naaras huusi hirveää vauhtia ja lähti laukkaamaan minkä käpälistään pääsi, huutaen samaan aikaan. Varmaan pinkoisi seuraavalle tarpeeksi leppoisalle lepäyspaikalle, jos toinen ei pysäyttänyt. Sinne meni.

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1306
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Mitäänsanomatonta   To Joulu 18, 2014 2:15 pm

Oliko tässä nyt kyseessä kenties joku megaluokan jättihuijaus vai oliko todellisuus tosiaan alkanut jossakin vaiheessa vääristyä aivan varoittamatta? Nimittäin tuon meriklaanilaisnuorikon pröystäily oli ollut jo sen verran lennokasta, että sen olisi melkein joku Haikujuuren mielikuvituksella varustettu tyyppi saattanut totena nielläkin. No, tietenkään herra varapäällikkö nyt ei ihan oikeasti ollut ottanut todesta noita juttuja, mutta ehdottoman viihdyttävinä ja hupaisina hän kyllä oli niitä pitänyt, mikä taas oli nostattanut hänen mielessään vahvan sympatian ja hilpeyden tunteen, jolla oli ulkoinen syy, Ruusutassu nimittäin. Nyt sitten täytyi myös huomata, että depuutti tosiaan kärsi tuosta selkäkivustaan melkomoisesti ja se ehkä säteili jonkin verran myös hänen päähänsä. Niinpä niin, tietenkään puusta putoamisella ja siitä aiheutuneella rajulla tärähdyksellä ei ollut ollut pollaparkaan ainakaan kirkastavia vaikutuksia. Sattuipa sitten kummallinen psykologinen ilmiö, jonkinlainen empirian väliaikainen himmentyminen Haikujuuren kaatuessa kumolleen. Päättelyketju kollin aivoissa meni jotensakin näin: 1. Meriklaanilainen oli kehunut itsensä sanakääntein, joista Haikujuuren kaltainen runoilijakin oli tullut vähän kateelliseksi, joksikin toismaailmallisen mahdikkaaksi supersoturiksi. 2. Haikujuuri löhäsi siinä kanveesissa lyötynä ja pää pyörällä. 3. Haikujuuri oli tainnut törmätä tuohon meri- vai olikossenytsittenkinjokumuuklaanilaiseen legendaan ennen kaatuamistaan. Törmätä... kaatua... kausaliteetti vaikutti arkisesti ajatellen ilmeiseltä. Naaras oli jollain aivan käsittämättömän sairaalla ufotekniikalla onnistunut lyömään Haikujuuren niin, ettei tämä itse oikein ollut tajunnut mitään. Periaatteessa soturin mielessä oli kirkkaana myös tuo toinen totuuden versio, se jossa hän vain oli horjahtanut kipeän selkänsä takia. Nyt siinä hänen löhätessään maassa olivat vähän härmäiset aivot kuitenkin jotenkin prosessoineet tuommoisen toisen mahdollisuuden, joka ei oikeastaan ollut yhtään epätodennäköinen. Oikeastaan se oli melkeinpä jopa järkeenkäypää, koska kyllähän nyt Haikujuuren kaltaisen korston olisi ennemmin olettanut kumoutuvan legendaarisen suursoturin mahti-iskusta kuin jostain pikkuisesta alaselän kolotuksesta, vai kuinka. Kyllä vain, aukotonta logiikkaa. Näin oli totuus piiloutunut mysteeriverhon taakse ja siellä se hihitteli ja lällätteli: muahan te ette koskaan löydä saati saa selville, hä-hä-hää.

Antoi tajunta sitten kuinka epämääräisiä ja hämmentäviä tulkintoja todellisuudesta tahansa, oli yksi asia kuitenkin ehdottoman vissi ja varma. Ja se asia oli, että Haikujuuri makasi siinä ketarat levällään tantereessa selässään semmoinen noidannuoli, ettei hän vielä koskaan pitkän ikänsä aikana ollut kokenut niin viheliäistä kivistystä, ainakaan sellaista jonka oli itse tullut vahingossa aiheuttaneeksi, schwupsista vain. Herra varapäällikkö yritti epätoivoisesti nousta pystyyn, mutta moinen oli täydelleen epäonnistumaan tuomittu pyrkimys. "Yuongjihh", manasi Haikujuuri ikävää vihlontaa alaselässään könyillessään pystyyn. Jaloilleen hän ei päässyt vaan lysähti vain takaisin siihen maahan räsyksi. Hän totisesti, niin noloa kuin se olikin myöntää, tarvitsisi apua. Vaan nythän oli käynyt niin, että tuo viehkeähkön boheemilta vaikuttanut ruskeaturkkinen nuorikko oli ottanut ja hävinnyt johonkin. Olipa vielä kaiken lisäksi tainnut kadotessaan rääkyä jotain ties mitä sotahuutoja, joista Haikujuuri ei kuitenkaan ollut kaiken römystelyn keskellä saanut kylliksi selvää, jotta olisi osannut muodostaa minkäänlaista näkemystä siitä, mitä tuo naaras tarkalleen oli sanonut. Nyt kun siinä invalidina oli hieman aikaa miettiä, saattoi Haikujuuri taas hieman mysteerioida itsekseen, että mikähän kumma kissa tuo hänen nopeasti tapaamansa kaveri oikein loppujen lopuksi oli ollutkaan. Oli sitten pelkkä runoileva meriklaanilainen taikka joku historiallisen suuri taistelijakisuli, oli naaras joka tapauksessa ollut erikoinen, monellakin tapaa tavallisuudesta poikkeava. Ja semmoisetkos tyypit aina kiinnostivat Haikujuurta. Siksi hän olisi oikeastaan oikein mielellään ottanut avun vastaan juuri tuolta paikalta livistäneeltä tyypiltä, koska hän oikeastaan olisi halunnut tehdä tuohon vielä lisääkin tuttavuutta. Nimittäin, vaikka kävisikin ilmi ihan realistinen mahdollisuus, ettei kyseessä olisikaan mikään legendaarinen muodonmuuttajasankari, niin kyllä silti noin villillä mielikuvituksella varustettua kaveria olisi ollut mukava jututtaa vielä lisää. Tietysti toinen käytännöllinen syy sille, että Haikujuuri olisi tahtonut naaraan palaavan takaisin oli se, että hän ei tosiaankaan onnistunut omin raihnaisine selkineen pääsemään ylös. Olisi aika ältsyräisen noloa kuihtua siihen, koska ei kömpelyyttään puusta pudottuaan ja selkänsä loukattuaan pystynyt nousemaan jaloilleen. Korppikotkat vain alkaisivat vähitellen parveilla ympärillä ja pian arvoisasta varapäälliköstä olisi arkeologien löydettäväksi enää pelkät luut jäljellä, ellei joku kettulauma tai supikoirajengi ehtisi sitä ennen hakea niitäkin.

Jotain oli siis kermakaikkisen pakko tehdä, sillä Haikujuurta ei huvittanut yhtään tuommoinen ennenaikaisen kuoleman skenaario ja haaskansyöjäin hampaisiin päätymisen ajatus. Onneksi uuttera herra varapäällikkö oli tunnettu periksiantamattomuudestaan. Hän ei ollut semmoinen kaveri, joka ihan vähällä saataisiin luovuttamaan, eipä vain ollutkaan. Kun ei kerran asialliseen pystyasentoon neljälle jalalle päässyt, niin piti sitten kai vain pyrkiä etenemään ruohonjuuritasolla matelijain malliin. Haikujuuri tuhahti pienesti ja sylkäisi etukäpäliinsä ihan vain sitä varten, koska hänellä oli joku sairas idea, että semmoinen muka näytti jotenkin siistiltä ja sopi tilanteeseen, vaikkei kukaan ollut edes katselemassa. No, tottahan nyt limaiset näpit antoivat tosi itsevarman ja voitokkaan tunteen. Haikujuuri, sinä vanha matelija! sparrasi kolli ääneti itseään ja lähti melkomoista matelijahenkisyyttä osoittaen liukumaan pitkin maanpintaa. Ei se mitään erityisen nopeasta etenemistä ollut, mutta yllättävän sulavaa kuitenkin. Monitaituri Haikujuuri oli villissä nuoruudessaan tullut joskus harjoitelleeksi tällaistakin etenemismuotoa. Tai ainakin uimista hän oli harjoitellut ja kuivaharjoitellutkin ja oikeastaanhan semmoinen maaryömintä ei juurikaan eronnut uimisesta kuivalla maalla. Kollin pitkähköt raajat räpiköivät kauniisti järjestelmällisin liikkein lähestulkoon täydellisessä harmoniassa keskenään. Moni olisi varmasti ollut kateellinen moisesta, ja oikeastaan Haikujuurikin oli melkein kateellinen itselleen. Että hän osasikin olla taitava tyyppi sille päälle sattuessaan. Aina välillä sitä ihan vallan pääsi unhoittamaan, kuinka paljon kaikkea lystikästä sitä osasi, kun sattui osaamaan niin suunnattomat määrät yhden- josko toisenkinlaisia asioita. Eteen tuli kuitenkin ongelma. Nimittäin Haikujuuren oli pakko pysähtyä, kun risteyksestä hänen eteensä kiilasi muuan toveri etana, ja voi nyt kärpäspaperiin käärityt hiturihärpikkäiset konsanaan kuinka hitaasti tuo limainen veijari lyllersikään editse kissatoverimme kuonon. Haikujuuri kyllä piti tappelemisesta, mutta täysin syytä vailla oleville hyökkäyksille, puolustuskyvyttömien sortamiselle ja tyhjänpäiväiselle rähistelylle hän ei ollut koskaan elämänsä aikana keksinyt mitään järkiperusteita, minkä takia hän ei semmoisia asioita hyväksynyt. Siispä hän ei suurin surminkaan voinut liiskata tuota toveri etanaa, eikä hänen mieleensä rehellisiä ollaksemme tullut kiertämismahdollisuuskaan. Kerran pysähdyttyään hänen mieleensä oli nimittäin tullut, että hän ei kuitenkaan saisi sillä matelullaan kiinni täysissä voimissaan olevaa nuorta ja vetreätä kissaa. Olihan hänellä sentään muitakin apuja. "Hei, tule takaisin. En minä ole vihainen sinulle, vaikka olisitkin vähän väritellyt totuutta", kailotti Haikujuuri hieman kähisevällä äänellä. Hänen kurkkuunsa oli kertynyt kohtuullisesti pölyä ryömintämylläilyn seurauksena.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Kengännauhakuningas
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 67
Join date : 11.06.2014
Ikä : 16
Paikkakunta : yolo swagmarine

ViestiAihe: Vs: Mitäänsanomatonta   La Joulu 20, 2014 2:02 am

Tämä oli Ruusutassusta aivan itsestäänselvää, että jollain voisi olla muodonmuutoskykyjä tai ylivoimaisia taistelutaitoja. Oppilaan mieleen piirtyi kuva kauniista Ruususäröstä, mitä kauemmin hän häntä kuvaili. Hieman harmaamman ruskea turkki, että Ruususärö olisi aikuisempi ja elegantimpi. Kaunis ruusunpunainen nenä, toisin kuin Ruusutassun tyhmä kirsu, jota hän itse vihasi välillä. Se sai Ruusutassusta hänet näyttämään siltä, että hänellä oli koko ajan nuha tai joku muu niiskutusongelma. Pentuna hän oli hieronut kuraa, marjoja, lehtiä, ruohonkorsia, olkia, käpyjä, kaarnaa nenäänsä, että se vaihtaisi väriä ja jopa kerran oli pessyt sitä vedessä, kyykkien lätäkön ääressä vaikka kuinka kauan. Tämä prosessi vasta saikin Ruusutassun näyttämään aika huonovointiseltä ja räkäiseltä jos jokin.

Toisen ponnahdettua pystyyn Ruusutassu pillastui, varsinkin kun naaras ei ikinä ollut oikeastaan rakastanut säikähdyksiä. Kesken kaikkien tarinoiden, Ruusutassu pakotettiin perääntymään ja kauhistuneena huutaen hän laukkasi lähimmäisen puun taakse, rojahtaen nojaamaan siihen ja huokaisten syvään helpotuksesta. Kissa havahtui henkeä haukkomasta ja vilkaisi korvat ja viikset hermostuneesti väpättäen ja silmät suurina puun takaa toista, niin, että vain puolet hänen kasvoista näkyivät. Hän kurtisti kulmiaan ja siristi silmiään hahmottaakseen, mitä ihmettä tapahtui. Ruusutassu luuli, että toinen oli hyökännyt jollain mahtiliikkeellä, mutta nyt se maata röhnötti jossain. Ehkä kyseessä oli jonkinlainen leporituaaliterritorio, missä kukaan muu ei saanut maata ja siksi Ruusutassun kimppuun oltiin hyökätty. Yhtäkkiä toinen mölysi jotain kuullostaen hyvin huonovointiselta ja tämä sai Ruusutassun kavahtamaan. Naaras irvisti, miettien mitä absurdeimpia päätelmiä siitä, mitä toinen olisi voinut hänelle huutaa. Kissa kyllä kuuli sen verran, että ymmärsi osittain mitä toinen oli sanonut. Väritellyt totuutta. Eijei! Ruususärö oli ihan oikeasti olemassa! Ruusutassu kohotti kuonoaan haastavasti ylöspäin ja tuhahti, silmät sirillään. ”Väritellyt totuutta? Miksi minulla, kissoista mahtavimmalla olisi mitään syytä väännellä todellisuutta?” Ruusutassu tivasi kiihkeänä, loikkien verkkaisesti takaisin. Hän pyllähti istumaan alas toisen viereen ja asetti käpälän rinnalleen. ”Saattaahan kertomukseni olla aika eriskummallinen, mutta sinä et ole kuullut puoliakaan! Kaiken sen perusteella, mitä olen kokenut, minun pitäisi olla legendoista tunnetuin! Se yksi ja ainoa tarina, mitä klaanien vanhimmat jauhavat pennuilleen!” Ruusutassu kivahti. Hän katsoi silmäkulmastaan ylös pohtien hartaasti. Jostain aivojen perukoilta pitäisi nyt kiireesti irrota tarina, ja parasta olla hyvä sellainen. Joku, missä oli hirviö. Kissa mietti, mitä oudoimpia ominaisuuksia, mitä joissain eläimissä voisi olla. Kyhmyröitä, rakkuloita, jossain voisi kasvaa oksia.

Hieman hän rapsutti päätään, ennenkuin alkaisi sitten vuoltamaan aivan puuta heinää. ”ANNASKUNKERRON-” Ruusutassu läimäytti päättäväisesti käpälänsä maahan ja selvitti kurkkuaan. ”Klaanissani oli täysin rauhallinen päivä, kun yhtäkkiä tapahtui jotain odottamatonta. Se oli sen verran kauan sitten, ettei kukaan enää muista. Ja ne jotka muistavat-” Ruusutassu kumartui lähemmäs toista ja siristi silmiään. ”-eivät saa pihistä siitä sanaakaan.” Naaras sähisi, yrittäen hieman luoda tarinalleen tunnelmaa, kunnes nousi taas ryhdikkäästi ja hymyillen, silmät ylpeästi suljettuina. ”Tämä...” Ruusutassu räväytti siniset silmänsä auki draamaattisesti, tuijottaen kalvavasti suoraan toiseen. ”...On Kielletty Tarina.” Ruusutassu hengähti sitten alkaen kertoa, koska toisen oli pakko uskoa sen juttuun. Oppilas ei halunnut olla tunnettu valepukkina vaan urhoollisena. ”Nuoret, valkeat ja viattomat pennut leikkivät leirissä, kun pian sen keskelle mantereeseen avautui jyristen suuri aukko nielaisten ne syvyyksiinsä. Aukko oli niin valtava, että täysikasvuiselta soturiltakin olisi kestänyt kaksi loikkaa, jos hän olisi halunnut päästä ylitse.” Naaras puhkui intoa. ”Tietysti meidän piti hankkia pennut takaisin, mutta kukaan ei voinut käsittää, mistä tämä mystinen aukko oli ilmestynyt. Minä ja pari muuta ensiluokkaista soturia päätimme ottaa asiasta selvää ja upeilla taidoillamme laskeuduimme aukosta alas.” Ruusutassu nyökytti, kunnes ei enää tiennyt miten jatkaa. Miten aukosta pääsisi alas ilman, että lässähti pannukakuksi sen pohjalle? Missä pennut sitten olivat? Äääh. Nyt tyssäsi pahemman kerran. Hetken mietittyään, Ruusutassu sai älynväläyksen. ”Olen niin hyvä loikkimaan, että pystyin hyppimään koko sen syvän kuilun alas, kimpoamalla seinistä puolelta toiselle.” Ruusutassu venytteli ja rapsutteli kaulaansa yrittäen vaikuttaa välinpitämättömältä ja vaatimattomalta. Sitten heti perään toinen porsaanreikä. Jos täysikasvuinen soturi pääsi kuilun yli kahdella loikalla, niin miten Ruususärö olisi noin vain pystynyt hyppimään eestaas? ”Minä olen siis erittäin hyvä loikkimaan, kun tulee hätätilanne.” Hän heilautti käpäläänsä rennosti. Hänen oli taas aivan pakko pysähtyä miettimään, mitä aukon pohjalla oli. Ruusutassu katsoi silmäkulmistaan sivulle ja siristellen silmiään sekä kohotellen kulmiaan päästi hiljaista ”eeeeeeh”-ääntä raollaan olevasta suustaan. Miksi tämä tarina oli Kielletty? Kuka siellä oli? Mitä pennuilla tapahtui? Pahus, oppilas kirosi mielessään, pohtien kuumeisesti. Hän oli melkein jo unohtanut toisen tarinaansa uppoutuneena. No ainakin jos oli tarkoitus saada oppilas palaamaan niin se ei ollut vaikeaa. Vaikeampaa oli saada tuo tukkimaan suunsa.

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1306
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Mitäänsanomatonta   La Joulu 20, 2014 9:38 am

Mikä onnenpotku, ettei sulavasanainen nuorukainen ollutkaan ehtinyt vielä kovin pitkälle. Tai näin ainakin saattoi päätellä siitä, että Haikujuuri, joka maahan lituskoituneena pystyi lailla käärmeen aistimaan tantereeseen kohdistuvan tömähtelyn aiheuttaman värähtelyn, havaitsi lähestyvät kissan askeleet. Matelijaperspektiivistään saattoi herra varapäällikkö kohoittaa katseensa ja varmistaa todeksi sen havainnon, että paikallesaapuja tosiaankin oli se äskeinen naaras. Kuinka loistava tuuri. Tässähän voitaisiin vielä antautua vaikka kuinka sivistävän keskustelun tai jopa parhaimmillaan jonkun perustavanlaatuisen väittelyn pariin, kunhan vain ensin saataisiin tuo maahan laonnut sankari, hän itse siis, siitä pystyyn, jotta keskustelua voitaisiin käydä soveliaasti kasvotusten jotakuinkin samalla tasolla keskenään toisten kasvoja katselleen. Haikujuuresta nimittäin ajatus älykkäästä keskustelusta siellä ruohonjuuritasolla maaten tuntui aika ikävältä ja jopa nöyryyttävältä. Vaikkei depuutti ollutkaan mikään byrokratian tahikka yhteisönormien innokkain rakastaja ja kannattaja, oli hänellä kuitenkin tietyt peruskäsitykset etiketistä ja jonkinlaisesta arvokkuudesta ja hyvätapaisuudesta, jota kaikki sivistyneet kanssakäyntitilanteet ehdottomasti vaativat. Ja sivistynyttä kanssakäyntiähän tässä nyt oltiin pääsemässä harrastamaan eikä suinkaan mitään soturijermujen keskinäistä piraattikeskustelua. Varmasti nimittäin tuommoinen legendaariseksi suursoturiksi itseään kuvaileva taikka sitten vain legendaarisen taitava runoilija olisi sivistynyt kaveri. Haikujuuren mielestä se tuntui aivan pakolliselta. Lisäksi hänellä jostain syystä nyt oli tuommoinen aksiomaattinen käsitys, jota hän ei epähuomiossa ollut tullut vähääkään epäilleeksi, että hänellä oli seuranaan älyllisesti kapasiteetikas ja kiehtova kissatoveri. Ruususäröksihän tuo naaras oli oikeastaan tainnut esittäytyä jo aiemmin, joten kaipa tätä voisi aivan yhtä hyvin nimeltäkin kutsua. Kyllä vain, Haikujuurella oli korkea luotto tuohon Ruususäröön ja siihen, että tästä olisi varmasti paljon ilahdutusta viihdyttävänä ja älyllisesti haastavana keskustelukumppanina, jos ei muuten niin ainakin siinä mielessä, että olisi ehdottoman mukava päästä haastattelemaan tyyppiä, joka kertoi olevansa mahtava muodonmuuttajakissasoturi. "Hei, Ruususärö", yritti Haikujuuri aloittaa tuttavallisehkoon sävyyn pyytääkseen toista nostamaan itsensä pystyyn, mutta ilmeisesti hänen äänensä oli ollut liian hiljainen, kun juuri samaan aikaan Ruususärö aloitti oman kovaäänisehkön selityksensä.

Ja se ei ollutkaan mikään ihan lyhyt selitys. No, eipä siinä mitään, Haikujuuri oli tunnettu gentlemanniudestaan, joten hän kyllä oikein mielellään kuuntelisi, mitä Ruususäröllä oli kerrottavanaan. Kaiken lisäksi naaras vielä antoi ymmärtää, että luvassa oli jonkinsortin legendaarinen tarina, ja semmoisistakos Haikujuuri piti. Sen verran suureellisesti kuvaili Ruususärö mainettaan, ettei Haikujuuri voinut kuin odottaa melko huvittuneena mutta vilpittömästi aidon kiinnostuneena, mitä tuleman piti. Tarina nimittäin varmasti olisi mielenkiintoinen, olisi sitten kyseessä ihan oikea legenda, jonka Haikujuuri vain jotenkin oli onnistunut missaamaan tahikka sitten pelkkää etevän satuniekan sepittelyä. Tai miksei sekin voisi olla mahdollista, että Ruususärö oli vain jonkin sortin hourulainen, joka ihan oikeasti kuvitteli olevansa joku toismaailmallinen mahtitaistelija. Sekin olisi ehdottoman mielenkiintoinen näkökulma. Haikujuuri melkein paloi halusta tehdä heti sillä paikalla jotain kinkkisiä psykologisen analyysin kysymyksiä, mutta pidätti kuitenkin kokeneesti mielihalunsa. Nyt olisi aika kuunnella, mitä Ruususäröllä oli kerrottavanaan. Eikä kyllä missään nimessä käynyt kiistäminen, etteikö tuo legendaarinen kertomus olisi kuulostanut jännittävältä. Haikujuuri saattoi melkein myötäelää jokaisen hetken tajunnassaan, ja jos hän ei olisi jo kuullut ikänsä aikana niin paljon erilaisia tarinoita, olisi hän melkein voinut huokailla hämmästyneenä kohdassa, jossa Ruususärö koikkelehti kahden kissanloikan levyisen jonnekin syvälle maan poeveen yltävän kuilun seinämiä pitkin kohti alamaailmoja. Uskomattomaltahan se kuulosti. Saattoiko koko sepitteessä olla mitään toden perää? Haikujuuri vilkaisi maantasaisesta perspektiivistään Ruususärön matalahkoja ja hinteliä keskenkasvuisen kissan jalkoja. Oli erittäin vaikea uskoa, että moisilla rimppakintuilla olisi pystynyt tekemään niin suuria loikkia. Muutenkin kaikkein epäilyttävintä koko hommassa tuntui olevan Ruususärön ilmeinen fyysillinen keskenkasvuisuus. Tosin tämähän oli jo kertaalleen maininnut olevansa vain muodonmuutoskykyinen, mikä tietysti olisi selittänyt moisen supervoimien ja pikkuruisen kehon epäsuhdan, mutta Haikujuuri oli kuitenkin pohjimmiltaan melko skeptillinen, mitä tietämiseen tuli. Rehellinen ollakseen hän ei oikein voinut uskoa koko muodonmuutosjuttuun, kun nyt sitä tarkkaan ajatteli, vaikka oikeastaan niin villiin juttuun olisi ollut jopa hauska uskoa.

Aivan ilmiselvästi hyytyi vähitellen jo Ruususärönkin tarina-arkun iloinen virta. Haikujuuren oli pakko myöntää, että viihdyttävää oli kyllä ollut kuunnella niin kauan kuin tuota jutustelua oli kestänyt. Nyt hänestä tuntui, että olisi hänen vuoronsa toimia. Kaikkein eniten häntä oli koko tuon tarinatuokionkin ajan häirinnyt se, että hän edelleen vain löhäsi siellä maassa kyvyttömänä esiintymään arvolleen sopivaisesti. Siihen oli siis ensin saatava muutos, ja se muutos olisi helppo saada aikaan. Ruususärö nimittäin pällisteli siinä hämmentyneenä mutta tukevana totemipaaluna juuri sopivaisen lähellä. Salamannopeasti toimien keskitti Haikujuuri kaiken voimansa takajalkoihinsa ja ponnahti sitten kiinni Ruususärön kaulaan ottaen tästä tukea. Vaikka voimainponnistus olikin vihlaissut kipeään selkään kuin vibrakirveellä olisi huitaistu, oli Haikujuuri kuitenkin onnistuneesti päässyt pystyasentoon. Olisi ollut tietysti luontevaa vetäytyä siitä omille jaloilleen, mutta oikeastaan herra varapäälliköstä oli aika mukava nojata siinä Ruususäröön kuin he olisivat olleet jotkin ylimmät ystävykset. Mukavaa se oli siksi, että Haikujuuri, tuo vanha juonittelijaveijari, oli saanut kerrassaan mainion idean siitä heidän toverillista halausta muistuttavasta asennostaan. Hän puristi Ruususärön vielä hieman tiukemmin etukäpäliensä otteeseen, jotta tämä ei pääsisi luikahtamaan pakoon varoen kuitenkin kuristamasta keskenkasvuista ja sangen hennolta tuntuvaa naarasta. Muutamia kertoja oli Haikujuurella elämässään käynyt niin, että hän oli voimansa aliarvioiden aiheuttanut hieman kiusallisia tilanteita, muttei niistä sen enempää. Tärkeintä on tietää, että Haikujuuri oli melkomoinen korsto ja sangen voimallinen tyyppi sille päälle sattuessaan. "Totta vie, sinähän se oletkin Ruususärö vanha veikkonen, anteeksi, että olin unhoittanut!" mourusi Haikujuuri edelleen naaraan kaulassa roikkuen tämän korvaan, "Olen huomannut, että muistini on alkanut reistaamaan iän myötä, joten anna vain minulle anteeksi" Haikujuuren oli pakko kääntää kasvonsa pois päin, niin ettei Ruususärö vain näkisi niitä, koska hän huomasi, että hänen oli kovin vaikea pidätellä hymyään siinä sepitellessään, mitä sylki suuhun toi. "Huonomuistisuudesta mieleeni, että et sattuisi muistamaan, miten se Öylättikoiran viime soturilegendojen neljänneskuun kokoontumisessa kertoma kasku kierosilmäisestä mursusta ja viiksekkäästä paarmasta oikein päättyi sen jälkeen, kun se paarma oli kuvitellut saavuttaneensa fenomenologisen reduktion? Minä olen vallan unhoittanut sen", jatkoi herra varapäällikkö mielestään sangen ovelaa juontaan, minkä keksiminen lennosta oli hänen mielestään aivan ältsyräisen hauskaa.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Mitäänsanomatonta   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Mitäänsanomatonta
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1
 Similar topics
-
» Mitä haluaisit saada just nyt!
» Mitä käytit viimeksi?
» Mitä ostit viimeksi?
» Mitä touhusit viimeksi?
» mitä hävitit viimeksi?

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Nelituuli :: Raja-alueet :: Saarnimetsä-
Siirry: