Villeintä verbaaliviiksien väpätystä
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Enemmän tai vähemmän hauska tavata

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Kipine
Kisuli
avatar

Viestien lukumäärä : 22
Join date : 30.05.2014
Ikä : 20

ViestiAihe: Enemmän tai vähemmän hauska tavata   Pe Toukokuu 30, 2014 6:01 am

// BraambliPaathi ja hänen kisunsa Raakunatassu kipittäkööt tänne päin!

Verikynsi

Verikynnen leveät, vakavat kasvot olivat suunnattu kaukaisuuteen, melkein jo kukkivien lemmikkien sinertävän meren yli pilvistä harmaisiin taivaisiin. Selkeästi tuliklaanilainen soturi oli mietteissään. Hän istui tyynesti, patsasmaisesti paikoillaan tihkusateen saadessa hänen verenpunaisen turkkinsa kimaltelemaan pisaroista. Vain viiksikarvat värähtivät aika-ajoin, eikä kollilla ollut aikomusta liikkua, ennen kuin hänen uusi oppilaansa saapuisi paikalle.
Jo jonkin aikaa hän oli ehtinyt odottaa sopimallaan tapaamispaikalla. Aamu oli jo valjennut, mutta erityisen lämmin ei ollut. Päivä sarasti heikosti angstisen pilvimassan seasta ja tuuli havisutti vielä vaaleanvihreän sävyihin kietoutuneita lehtipuita.

Verikynsi huomasi huokaisevansa. Hän kertasi viimeaikojen tapahtumia. Raakunatassuko tämän uuden oppilaan nimi oli? Kyseisen oppilaan mestari oli hyvin epäsoturimaisesti vain häipynyt kuvioista ja nyt Verikynnen harteilla oli tämän nuorikon soturiksi saattaminen. Totta puhuen Verikynsi ei tiennyt kyseisestä kissasta juuri mitään, ei sillä, että hän monesta muustakaan olisi tiennyt, mutta jonkinlainen taustatieto olisi ollut enemmän kuin kätevää.
Kolli kuitenkin toivoi, että Raakunatassu osaisi saapua oikeaan aikaan, sillä kovin myöhässä saapuneesta oppilaasta jäi väkisinkin huono ensivaikutelma.

_________________
· Verikynsi · Hulluturkki ·

How many miles to the Wonderland?
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Enemmän tai vähemmän hauska tavata   Pe Toukokuu 30, 2014 8:06 am

Jopa osasi olla väsyttävä aamu! Eikä tietysti mikään ihme, jos oli sattunut käytännössä koko yön hengaamaan siellä sun täällä tekemässä eipä oikeastaan paljon mitään. Semmoiset yöt olivat Rakuunatassulle arkiyötä. Hän oli semmoinen oppilaanveitikka, joka oli huomannut, että uni on pitkälti heikoille. Erityisesti tätä hienoa huomiota oli nuori naaras käytännössä toteutellut ihan viime päivinä, kun hänen mestarinsa Kaihovirta oli viimein saanut hommistaan tarpeekseen, eikä kyllä sinänsä mikään ihme. Menneen mestarinsa, tai siis velvollisuuksista koittaneen vapautensa, kunniaksi oli Rakuunatassu jopa päättänyt kokeilla, kuinka kauan hän pystyisi olemaan valvomatta putkeen, ja oli saanut tulokseksi huikeat, lähes täydet kaksi vuorokautta. Siitä olisi jo siilikin taikka laiskiainen ollut aika kateellinen. On tosin huomattava se tosiseikka, että ennen näitä nukkumasessioita ja niiden jälkeenkin oli Rakuunatassu viettänyt kyllä vähintään yhtä pitkällistä aktiivielämää, josta melko vähäinen osa oli suotu semmoisille hienouksille kuin esimerkiksi rajapartiointi tai tuoresaaliskasan täyttäminen tai klaaninvanhusten hoitaminen. Semmoiset jalot toimenpiteet eivät oikein maistuneet Rakuunatassulle. Hänestä oli ollut ihan uskomatonta, kun hän oli hetken aikaa ehtinyt olla mestaritonna. Se oli ollut varsinaista rilluttelun riemujuhlaa se. Nyt oli koittanut totuuden hetki. Rilluttelun riemujuhla oli auttamatta ohitse.

Oppilaan mielialat olivat hyvinkin ristiriitaisat. Entistä mestariaan hän ei ollut arvostanut sitten millään tasolla, eivätkä mestarit pätevinä päällepäsmäreinä nyt yleensäkään mitään hänen suosikkityyppejään olleet. Ihan sattumalta hän oli kuitenkin sattunut olemaan kuuntelumielentilassa, kun klaanin päällikkö oli hänelle edellispäivänä kertonut, kuka hänen uusi mestarinsa tulisi olemaan. Ristiriitaista tilanteessa oli se, että Rakuunatassu oli poikkeuksellisesti ollut hieman innoissaan tuon tiedon kuultuaan. Verikynsi, tuo hänen uusi mestarinsa, oli nimittäin aika ältsyräisen viileä tyyppi kaikin puolin. Rakuunatassu muisteli hekumoineensa tuon jylhärakenteisen kollin majesteetillisesta ulkomuodosta jo aivan pikkuisena muutaman kuun ikäisenä pennunrääpäleenä. Ei ollut Rakuunatassulle itselleen mikään salaisuus, että hän arvosti kissoissa kokoa. Lisäksi Verikynsi nyt oli, ainakin siltä kunnioittavalta tarkkailuetäisyydeltä, jolta Rakuunatassu tähän oli tutustunut, muutenkin kaikin puolin aikalailla juuri sen kaltainen soturi, joka oli Rakuunatassusta lähes ideaali. Niin, siinähän olikin vasta ristiriitaisuuden toinen puoli. Toinen puoli oli tämä kiistämätön fakta: mestarit ovat ideuutteja. Tämän asenteen kanssa Rakuunatassu oli elänyt koko ikänsä, eikä hänellä ollut koskaan ollut mitään syytä kyseenalaistaa sitä. Syystäkin häntä siis hämmensi, kun ehkäpä koko klaanin vähein kissa oli nimitetty hänen mestarikseen. Mitä kummaa siitäkin voisi tulla? Miten ihmeessä hän voisi suhtautua mitenkään tähän sielunkin kahtia repivään vastavoimien taistoon sisällään? Kaiken lisäksi, kuten mainittua, oli hän turskatin väsynyt, mikä johtui siitä, että hän oli onnellisesti unhoittanut, että tämä päivä sattumoisin oli sovittu hänen ja uuden mestarinsa ensimmäisen kohtaamisen päiväksi. Uskoo ken uskoo, mutta Rakuunatassulla olisi ihan todella ollut hurskas aikomus nukkua edes vähän, jos hän olisi muistanut tämän asian, vaan turhahan sitä nyt enää oli jossitella.

Paransivatko vallitsevat sääolosuhteet synkeitä mielialoja? Semmoiseen kuvitteelliseen kysymykseen olisi Rakuunatassun tapauksessa ollut pakko vastata kyllä ja ei. Naaras nimittäin tietyllä tapaa kyllä piti semmoisesta harmaanpuoleisesta atmosfääristä. Semmoinen herätti romanttisia värinöitä hänen sielussaan. Hän ei kuitenkaan millään voinut sietää turkkinsa karvojen väleihin tunkeutuvaa kosteutta, jota tulikin taivaan täydeltä mieltä sapettavan tihkun muodossa. Kaikessa mustavalkoisuudessaan sattui Rakuunatassu nääs olemaan sitä mieltä, että jos sataa niin pitäisi sitten sataa kunnolla tai sitten suosiolla ei yhtään. Hänelle välimuodot olivat turhia, mikä olikin iso osa hänen luonteensa problematiikkaa. Tuhnuisia pisaroita kuonollaan jäänmurtajan lailla halkoen yritti Rakuunatassu muistella: Lemmikkiniityllähän se oli... vaiko jossakin muualla niityllä vaiko eikö ehkä niityllä ollenkaan? Ei hänen kuuntelumoodinsa ollutkaan tainnut olla päällikön tiedotustilaisuudessa niin hyvin päällä kuin hän oli kuvitellut. Kaikkien onneksi oli oppilas nyt kuitenkin sen verran oikeita tavuja muistanut, että oli osannut Lemmikkiniitylle suunnistaa. Semmoisilla rehurikkailla alueilla hän hengasikin varsin harvoin. Hän nääs oli paljon enemmän kivi- keppi- ja kalliotyyppiä. Sitä paitsi nurminen maanpohja oli semmoisella kostealla säällä niin sapettavan tuntuinen jaloissa, että ei nyt mitään sen vähempää kuin sapetti oikeastaan ihan ruttoisen paljon. Onnellinen saattoi olla ainoastaan siitä, että Rakuunatassulla sattui olemaan, kuten kissoilla tapana on, kohtuullinen karvapeite silmäluomiensa suojana. Kuka nimittäin olisi tiennyt, vaikka silmäluomensa olisivatkin olleet kuin isopandalla konsanaan? Se ei olisi ollut mitenään poissuljettu mahdollisuus, ja ulkonäöstään varsin tarkkaa Rakuunatassua semmoinen olisi varmasti järkyttänyt ihan äärimmilleen. Vaan siltikin olisi kyllä saanut olla aika likinäköinen, jos olisi erheytynyt oppilasta ilmeensä perusteella pitämään jotenkin erinomaisen pirteänä tai innostuneena. Ei sen tosiseikan huomattavuuteen enää mitään luonnon kajaleja tarvittu.

Kovan onnen melkein-soturi siis matkasi siinä kohti päämääräänsä mielialansa myllertäen kuin jollain räkäisellä teinillä. Selkeä kiintopiste, kohde jota kohti kulkea, oli ilmestynyt hänen näkökenttäänsä. Verikynnen olemuksesta ei totisesti voinut erheytyä. Siinä oli semmoisena kaukaisuudessa siintävänä silhuettinakin jotain hyvin puhuttelevaa. Se veti edes vähän puoleensa. Sai edes jonkinmoista taistelutahtoa virtaamaan Rakuunatassun sisällä, joskaan mitään päälle päin näkyvää innostuneisuutta se ei ollut. Hän sattui lähestymään Verikynttä selän takaa, ja joka askeleella hän ajatteli, kuinka kamalaksi tylsimykseksi tuo ulkomuodoltaan niin moniuloitteisen miellyttävä soturi voisikaan osoittautua. Ollessaan sopivan välimatkan, noin parin kissanmitan päässä, karautti Rakuunatassu kurkkuaan, ja maukaisi mestarinsa selälle: "Rakuunatassu ilmoittautuu, arvon herra mestari!" Hän yritti kuulostaa mahdollisimman epäväsyneeltä, mikä saattoi onnistuakin. Sen sijaan sanojen aiheuttamaa varsin sarkasmia tihkuvaa sävyä hän ei kyennyt peittämään, olihan hän sattunut puolikoomassa valitsemaan semmoisen puhuttelutavan, jota hän tosissaan ei ketään kohtaan käyttäisi. Melkein hän oli onnistunut kuulostamaan pentumaiselta keljuttelijalta vain. Jos olisi sattunut olemaan mahti moiseen, olisi hän ottanut kernaasti sanansa takaisin, sillä olisihan nyt kuitenkin ollut kiva tehdä vähän vakuuttavampi ensivaikutelma. Toisaalta, jos Verikynnellä vaikka sattuisi vielä olemaan aamuiset vaikut korvissaan, olisi häneltä voinut mennä ohi tervehdyksen vahingossa piilottuneet sävyt, ja hän olisi saattanut kuulla ainoastaan reippaan oppilaan iloisen tervehdyksen. Nekin mahdolliset vaikut kyllä varmaan hyppäisivät korvista, kun mestari kääntäisi katseensa tuohon ruipeloon, joka näytti lähinnä anemiaa sairastavalta kestodatailijalta huonoine ryhteineen ja luppaavine silmineen. Ainakaan Rakuunatassu ei ollut mielestään kovinkaan paljoa myöhässä. Kaikki muu olikin sitten iloisesti melko pitkälti pielessä. Hihhii ja jeeputi jee, olisi siihen joku tosi kierähuumorinen saattanut heijata.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Kipine
Kisuli
avatar

Viestien lukumäärä : 22
Join date : 30.05.2014
Ikä : 20

ViestiAihe: Vs: Enemmän tai vähemmän hauska tavata   Pe Toukokuu 30, 2014 9:03 am

Tihkusateen tihuttaessa taivaalta hiljaisuutta vain vaivoin rikkoen, oli Verikynnen aistit terävöittyneet ja mieli virkeä, vaikka paikallaan pönöttävä ulkoinen olemus toista saattoi ehkä antaa ymmärtää. Siksipä kollilla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia kuulla takaansa lähestyvää Raakunatassua, ei vaikeuksia haistaa kosteuden vahvistamaa ominaistuoksua - jota hän ei kuitenkaan tunnistanut muuksi kuin tuliklaanilaisen hajuksi, sillä kuten sanottukin, ei Verikynnellä ollut sen erityisempää mielikuvaa tulevasta oppilaastaan - joten suoranaisena yllätyksenä ei selän takaa kajahtava tervehdys tullut. Tai miten nyt yllätyksen määritteli, sillä Verikynnen oli pakko myöntää, ettei hän ollut odottanut tuontapaista ilmoittautumishuudahdusta.
Hän oli erottavinaan ivan sävyjä oppilaan puheista, ja jo valmiiksi virittäytyneenä halveksimaan tulevaa oppilastaan, ei vaatinut paljon, että ensivaikutelma Raakunatassusta Verikynnen silmissä romahti melkoisesti. Varsinkin, kun verenpunainen soturi soi päänsä kääntyä hitaasti ja arvokkuutta huokuen pennun ulkonäköä tarkastamaan, oli hän varma, ettei arpaonni ollut suosinut.

Ruipelo oli ensimmäinen sana, joka Verikynnen mieleen pälkähti pettymyksen saattelemana, kun hän kuljetti katsettaan ylös alas Raakunatassun kehoa. Hän antoi rankan ja äänettömän arvostelunsa näkyä kuunkeltaisilla silmillään sekä pienenä viiksikarvojen värähdyksenä, ettei oppilaalle vain tulisi mieleenkään, että moinen surkea ulkomuoto olisi jollain tapaa mestaria miellyttänyt. Päin vastoin. Verikynsi kääntyi nyt vihdoin kokonaan Raakunatassun puoleen hitaasti ja auktoriteetin aura roihuten. Hän halusi ylhäältä päin paistavan tuijotuksensa polttavan kissan niskavilloja ja saada tuntemaan olonsa hyvin pieneksi, vaikka siihen ei kyllä paljon vaadittu.
"Viimein", oli Verikynnen ensimmäinen, hyvin viileä ja tyly sana oppilaalleen, jonka suhtautumista opetukseen ei kolli vielä tiennyt, mutta oli saanut mielestään jo tarpeeksi hyvän kuvan. Vielä hetken soturin silmät viipyivät toisessa, arvioiden voimaa ja henkistä halukkuutta tulla soturiksi, mutta sitten oli aika aloittaa. Verikynsi meni tällä hetkellä mieluusti suoraan asiaan.

"Minä olen nyt siis mestarisi, ja kuten oppilaiden kuuluukin, on sinunkin toteltava jokaista sanaani niskuroimatta", Verikynsi puhui matalalla, äänteistään murahtelevalla sävyllä, joka oli samaan aikaan kiireinen ja kuitenkin asiaansa painottava. "Minä en tiedä sinun koulutustaustoistasi, joten ole hyvä, kerro, mitä jo osaat", kolli patisti hyisen vakava ilme kasvoillaan, joihin jonkinlaista mukavuutta toivat vain pienet vesipisarat, jos nekään. Hän odotti ääneti, että Raakunatassu osaisi selostaa Kaihovirran opetukset suurpiirteisesti, ja valmisteli ajatuksiaan jo siihen, että keksisi itse mitä pitäisi opettaa. Ennen kuin Raakunatassu oli paikalle saapunut, oli Verikynsi toki miettinyt joitain asioita, joista lähteä liikkeelle, mutta koska hänellä ei ollut juurikaan tietoa, kuinka pitkällä naaras jo koulutuksessaan oli, ei hän ollut voinut setviä ajatuksiaan sen tarkemmin.

Verikynsi ei irroittanut katsettaan oppilaastaan, mutta huomioi silti ympäristöä korvat kääntyillen ääniä kuunnellen sekä kuono haistellen luonnon hajuja ja tuoksuja hyvin tarkkaan.

_________________
· Verikynsi · Hulluturkki ·

How many miles to the Wonderland?
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Enemmän tai vähemmän hauska tavata   Pe Toukokuu 30, 2014 12:48 pm

Sehän nyt lieni sanomattakin selvää, että Rakuunatassua jännitti aivan turkasenmoisesti odotella siinä tuon kalliomaisen soturin selän kääntymistä ja kasvojen paljastumista. Olihan hän monesti leirissä stalkkaillut noita kasvoja ja tietysti saanut koko ikänsä nähdä tuota soturia muutenkin ihan stalkkailemattakin. Sen huomioiden oli aika vaikea uskoa, että oppilas ei nyt sentään tärissyt, mutta oli kuitenkin sisäisesti hyvin jännittyneessä mielentilassa, odottaessaan mestarinsa kasvojen kohtaamista. Ja kylläpä vain ne olivatkin semmoiset yrmeyden sanakirjaesimerkkinä mainiosti palvelevat kasvot, että niiden näkemistä vähän oli ollut syytä kipristytelläkin vatsanpohjassa. Se oli katse, jonka alla oli kovin helppo tuntea olevansa syynissä, aivan kuin Verikynnen silmistä olisivat lähteneet ihosolukkoa epämiellyttävästi pistelevät skannaussäteet, jotka biimailivat ympäri Rakuunatassun kehoa. Raukkamainen esiintyminen ei kuitenkaan lukeutunut oppilaan toimintamalleihin. Kun ei ollut enää tuntematonta, jota pelätä, saattoi Rakuunatassu kohoittaa siniset silmänsä yllättävän tyynen, jopa vähän ylimieliseen, vastakatseeseen. Mielessään naaras heitti uhmakkaita kommentteja ja vähän riettaita räävittömyyksiä, jotka valoivat häneen itsevarmuutta. Välillä hän joutui kääntämään silmiään hieman sivuun Verikynnen vastaavista ihan sen takia, koska hänestä tuntui, että jatkuva tuijottaminen saattaisi aiheuttaa hänen sarveiskalvojensa räjähtämisen tai jotain muuta yhtä hassua, joka nyt ei kuitenkaan olisi ollut ihan niin hassua, että hän olisi halunnut moista lystiä kokeilla.

Voisit nyt jo arvon herra ehkä pikku hiljaa lopettaa sen kiusallisen tuijailun, tuumi Rakuunatassu lausumatta kuitenkaan mitään ääneen. Edes Verikynnen hyytävähkö keskustelunavaus ei tehnyt naaraaseen sen sykäyttävämpää vaikutusta. Hän oli yksinkertaisesti kokenut lyhyen elämänsä aikana aika paljon hirveämpiäkin juttuja kuin jonkun kärttyisän mestarin, vaikka olisi sitten ollut kuinka suuri ja olemukseltaan peloittava mestari tahansa. Rakuuantassu oli kuitenkin luonteeltaan semmoinen, ettei häntä juuri kiehtonut semmoinen pitkäaikainen, tai ainakin hänestä se tuntui aivan mahdottoman pitkäaikaiselta, mitääntekemätön junnaaminen. Hän pyöritti silmiään jo ihan rutiininomaisesti, milloin leiskuttamassa vähän teiniuhmaa Verikynnen silmiin, milloin taas pilvistä taivasta skannaamassa. Se alkoi muodostua jo miltei hypnotisoivaksi heiluriliikkeeksi, ja semmoiseen rutiiniliikkeeseen joutuminen tarkoitti selvästi toiminnan puutetta, mikä taas oli olotila, josta olisi mielellään päästävä äkkiä pois. Rakuunatassu avasi suunsa puolitiehen sanoakseen jotakin kärkkäähköä, mutta mestarinsapa ehti ensin. Naaras ei voinut välttyä skeptiseltä ajatukselta, että Verikynnen ketale oli vain odottanut hetkeä, jona hän avaisi suunsa, ja käynyt sitten päsmäröimään omiaan. Ja ne olivat vielä semmoisia päsmäröintejä, jotka olivat Rakuunatassulle kuin punainen vaate natsille. Hän ei jaksanut kuunnella semmoista lätinää sitten yhtään. Suorastaan hänestä tuntui siltä kuin hän voisi räjähtää semmoista saarnaa, josta korkeintaan joku pentu voisi oppia jotakin uutta, kuunnellessaan. Olihan tietysti oma uutuudenviehätyksensä Verikynnen kaiken maan tasalle tylyttävässä intonaatiossa. Rakuunatassun oli pakko myöntää, että tuo puhetapa hakkasi auktoriteetillaan jopa Liekkitähden ainakin vähintään satatuhatta ja yki versus nolla.

Onneksi tilanteessa oli toki myös komiikkaa. Asian koomillisuus tosin oli hyvin riippuvaista siitä, keneltä sitä satuttiin kysymään. Nimittäin, kun oli esitetty semmoinen kysymys, että mitäs sinä pikkuinen oikein osaat, niin menihän siinä Rakuunatassu jo aika hiljaiseksi. Jos kysyjä olisi sattunut olemaan joku Kaihovirran kaltainen vähän pehmoisempi, suorastaan muovailuvahamainen tyyppi mestariksi, olisi ollut helppo vastata jotain sisällötöntä, tyyliin: no vähän sitä sun tätä ja ehkä pikkuisen tuotakin. Nyt Rakuunatassulla oli kuitenkin semmoinen pieni polvitaipeessaan kutitteleva tuntemus, ettei Verikynsi ehkä tahtoisi ottaa vastaan semmoista vastausta. Oikeastaan, kun asiaa tarkemmin ajatteli, ei tuo jermu taitaisi tahtoa ottaa vastaan kovinkaan montaa erilaista vastausta. Rakuunatassu teki nopean arvion siitä, minkälaiset vastaukset mahdollisesti tyydyttäisivät Verikynnen tiedonjanon, ja hän tuli semmoiseen aika toivottomaan tulokseen, ettei hänellä olisi antaa yhtäkään semmoista vastausta rehellisesti. Ei valehtelu tietenkään ollut lipevälle keskenkasvuiselle homma eikä mikään, mutta Rakuunatassu oli sen verran kokenut pikku valheista, että hän tiesi niillä voivan joskus olla aika ikävät seuraamukset. Sekin riippui tietysti aina siitä, että mistä valehteli ja kenelle. Pikainen tilanne-eetillinen analyysi sattui nyt osoittamaan hänelle, että tässä tilanteessa soturintaitojensa värittely retorisin tehokeinoin voisi johtaa hyvinkin ikäviin seuraamuksiin. Rakuunatassu ei oikeastaan edes tahtonut kuvitella tuota körilästä sanomaan, että "No näytähän ruikku, kun nappaat oravan" tai "Teepäs minulle ristivyöheitto ja sitten otetaan erä parterrissa!" Verikynnestä paistoi sen luokan laskelmoiva huumorintajuttomuus, ettei mitään ankeriasmaista ikävästä tilanteesta livahtamisen varaa oikein ollut.

Vaan eihän nyt hiljaakaan sopinut jäädä pohtimaan vastausta semmoiseen kysymykseen! Johan se nyt olisi ollut kerrassaan epäilyttävää. "Ööh, tuota, hmm", aloitti Rakuunatassu varsin informatiivisesti vaistomaisena ajanpeluureaktiona, "En nyt muista ihan niiden kaikkien juttujen nimiä tai siis, että..." Hän kuulosti omasta mielestäänkin aivan ällöttävän surkealta. Missä oli hänen normaalisti niin viiltävän terävä sanansäilänsä? Sen oli vienyt tämä äärimmäisen ikävä tilanne ja liiallinen seuraamusten pohtiminen. Olisi ollut paljon helpompaa vain laukaista jotain typerää, jota olisi sitten myöhemmin saanut katua. Nyt Rakuunatassu kysyi itseltään: eikö moista pateettista sopertelua sitten muka saisi myöhemmin yhtä lailla katua. Ja tottahan vastaus oli myöntävä. Siispä hän terästi itsensä, mikä jopa näkyi ryhdin kohoamisena. Tottahan hän nyt osasi vaikka mitä, ja voisi sen sanoakin! Se jätettäköön mainitsematta, että suurin osa oli kaikkea muuta kuin mestarilta opittua hienovaraista tekniikkaa. "Osaan metsästää klaanilleni ja itselleni sekä pitää puoleni taistelussa ketä tai mitä tahansa vastaan!" kajahtivat naaraan kimeä-ääniset sanat niin kirkkaina, että hän vähän itsekin hämmästyi niiden muodostamaa kontrastia hänen aikaisemmin esittämäänsä muminaa vasten. Olipahan sieltä nyt ehkä jopa turskahtanut ylisana tai kaksi liikaakin, mutta kaiken kaikkiaan Rakuunatassu oli tyytyväinen itseensä. Hänen päähänsä alkoi kihota kovaa vauhtia tiettyjä nesteitä. Tuo kalkkeutunut kääpä ei saisi tehtyä hänen egoonsa kolhun kolhua. Ei saisi häntä tekemään mitään vastentahtoisesti. Eikä myöskään saisi häntä tuntemaan vähäistäkään pelkoa saati kunnioitusta eikä toverihenkeäkään ellei Rakuunatassu sitä itse sattunut tahtomaan sopivaksi katsomanaan hetkenä. Oppilas oli niiiiin tämän tilanteen, tai ainakin tilanteessa oman itsensä, herra, kukkona tunkiolla ja kuninkaana kukkulanlaella. Tuntui hyvältä toivottaa tervetulleeksi pettämätön omnipotenssinsa. Rakuunatassua ihan hymyilytti, ja niinpä hän hymyili varsin maireahkosti Verikynnelle suoraan tätä silmiin katsoen.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Kipine
Kisuli
avatar

Viestien lukumäärä : 22
Join date : 30.05.2014
Ikä : 20

ViestiAihe: Vs: Enemmän tai vähemmän hauska tavata   La Toukokuu 31, 2014 2:05 am

Verikynsi pisti hyvinkin merkille oppilaansa silmienpyörittelyt, ja jos mitenkään mahdollista oli, roihusi hänen ankara katseensa entistäkin enemmän. Soturi kuitenkin piti malttinsa, sillä vaikka kuinka olisi tehnyt mieli räjähtää ja kurmoottaa mokomaa kunniatonta kakaraa, ei hänen niin kannattanut tehdä. Seurauksena olisi joko pelko, joka ei liiemmin olisi soturinkoulutuksessa hyväksi, ei oppilaalle eikä mestarille - joka mitä luultavemmin saisi kuulla vielä teoistaan, tai sitten entistä syvempi epäkunnioitus mestaria kohtaan, jos oppilas osaisi vedota soturilakiin ja muutenkin vain yleiseen järkeen, ettei samanklaanilaisia sovinnut rääkätä. Verikynsi siis veti syvää henkeä ja pakotti itsensä pysymään paikoillaan, pakotti pitämään hännänkärkensä liikumatta ja viiksensä suuttumuksesta värähtämättä. Kasvot olivat yhä pelkkää kiveä ja kylmyyttä, mutta vain silmien raivokas pisto antoi hienovaraisia vinkkejä soturin ajatuksista.

Pieni ilmeenpoikanen välähti Verikynnen kasvoilla, kulmienkohotus nimittäin, kun oppilas aloitti selittämään melko ympäripyöreästi oppimiaan asioita. Jostain tuntui kumpuavan suunnatonta itsevarmuutta Raakunatassuun, mikä tuntui Verikynnestä äärimmäisen turhalta noihin "saavutuksiin" verrattuna. Olivathan ne soturin taitoja, mutta pentu sai ne kuulostamaan kuin suurimmiltakin urotöiltä.
Verikynsi oli hetken hiljaa ja odotti, josko toinen olisi kerrannut hieman yksityiskohtaisemmin Kaihovirran opetuksia, mutta näin ei ilmeisesti tulisi tapahtumaan, joten soturi avasi taas suutaan.

"No, yritäppä sitten pärjätä minua vastaan. Näytä, mitä osaat", hän määräsi ja vaati nyt tekoja sanojen sijaan, sillä niistä ei loppujen lopuksi ollut niin paljon hyötyä.
Verikynsi oli varannut Lemmikkiniityllä paikan, jossa sinisten kukkien kasvusto ei ollut tiheimmillään ja jossa harjoittelutappelulle oli sopivasti tilaa. Kolli peruutti hieman ja rikkoi nyt veistosmaista olemustaan liikkumalla enemmänkin kuin vain kääntyäkseen. Hän seisahtui Raakunatassua vastapäätä ja kohotti leukaansa odottavasti. Tottahan toki soturi torjuisi toisen hyökkäykset, eikä ruipelolla olisi mahdollisuuksia ainakaan tällä hetkellä kollia vastaan, mutta nythän katsottiinkin voimaa ja taitoa, ei sitä, kuka pikkumittelön voittaisi.

"Kun vain olet valmis..." Verikynsi sanoi tekaistusti kohteliaisuutta jäljitellen, josta ei pitäisi jäädä epäselväksi, ettei kollilla ollut kovinkaan suurta kunnioitusta tai odotuksia oppilastaan kohtaan. Ei hän tahallaan toista halunnut latistaa, mikäli niin kävisi, mutta jotenkin hän ei vain saanut pidettyä pettymyksen ja halveksunnan myrkkyä poissa reunoistaan murahtelevasta äänestään. Ei, kun Raakunatassu ei ollut... mitä? Verikynsi itse? Verenpunainen soturi oli kaiketi toivonut näkevänsä oppilaassa itsensä: innokkaan, motivoituneen ja potentiaalisen voimapesän, joka ei turhaan tuhlannut voimiaan niskuroimiseen ja silmiensä pyörittelyyn.

Mutta toisin oli käynyt.

_________________
· Verikynsi · Hulluturkki ·

How many miles to the Wonderland?
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Enemmän tai vähemmän hauska tavata   La Kesä 07, 2014 2:08 am

Rakuunatassu teki hienon oivalluksen. Hän snaijasi, että olisi hän sitten sanonut mitä tahansa, keksinyt vaikka maailman mahtavimman vedätyksen joka olisi mennyt läpi, ei hän olisi voinut mitenkään estää joutumasta siihen tilanteeseen, mihin oli joutunut. Ja koska Rakuunatassu oli ikäisekseen ottanut aivan liikaa vaikutteita vanhemman puoleisten soturinkäppänöiden kielenkäytöstä, olisi hän kuvaillut tilannettaan varsin vulgääristi ureassa kahlaamiseksi. Hän nyt oli tosiaan onnistunut antamaan aika tylsän vastauksen, mutta semmoinen ei sitten näemmä miellyttänyt tuota tylsimystä. Rakuunatassulla kävi mielessä pienoinen aavistus, että hänen oppilaspäivistään voisi tulla monin verroin rankempia ja rasittavempia kuin ne siihen asti olivat koskaan edes yhteensä olleet. Kaihovirran kanssa hän oli aika usein ihan kylmästi vain lintsannut sovituilta harjoittelutuokioilta, eikä se koskaan ollut johtunut siitä, ettei hän olisi tahtonut tulla soturiksi eikä oikeastaan edes siitä, että hän olisi ollut epämotivoitunut kapinoitsija. Hänen luonteelleen ei vain yksinkertaisesti sopinut jonkun toisen käskytyksessä ja alaisuudessa harjoittelu. Totta kai hän oli itse huomannut jo aika päivää sitten, ettei hän itse pystynyt opettamaan itseään, vaikka kuinka sitä yrittikin. Hänellä oli palava tahto tulla soturiksi ja päälliköksi ja maailmanhallitsijaksikin vaikka jos niikseen korkeammat tahot soisivat, mutta hänen ongelmansa oli, ettei hänen egonsa ollut koskaan sallinut hänen asettua oppilaan asemaan. Hän melkein täydessä tajunnassa tiedosti tämän ongelman itsekin, muttei koskaan ollut osannut pukea sitä mitenkään sanoiksi, ainoastaan semmoisiksi kapinahenkisiksi teoiksi, joista nyt helposti ulkopuolinen teki omat selkeinä pitämänsä päätelmät.

Oltiin päädytty tilanteeseen, jossa Verikynsi oli tehnyt omat päätelmänsä ja päättänyt toimia sitten niiden mukaan jokseenkin radikaalisti. Olisi ollut valehtelua väittää, ettei Rakuunatassu muka olisi ollut hepnaadilla lyöty. Hänenkö? Pitäisikö hänenkö siiskö käydäkö tuota vasikan kokoista korstoa vastaan? Eihän ajatuksesssa ollut sitten minkäänlaista järkeä. Tottahan Rakuunatassu ymmärsi, että kyse oli vain harjoitusottelusta, eikä Verikynsi mitä todennköisimmin olisi oppilastaan kappaleiksi repimässä. Siltikin mestarin sävyssä oli jotain kovin tylyä ja vähän semmoista, että tämä vaikutti kovasti siltä, että olisi ehkä tahtonutkin repiä pikku oppilaansa siisteiksi roskikseen arkistoitaviksi kimpaleiksi. Se tosin oli Rakuunatassun jokseenkin värittynyt tulkinta Verikynnen elekielestä. Olihan hän kuitenkin sangen väkivaltaisista kokemuksista traumatisoitunut yksilö, ja täten oli tavallista kykeneväisempi havaitsemaan vihamielisyyttä ympärillään, vaikka se sitten olisi ollut kuviteltua semmoista. Niin subjektiivista kuin tuo aggression kohteiksi joutumisen tunne olikin, oli selvää se, että oli jokseenkin epätavallista mestarilta kehoittaa kamppailuun heti ensitapaamisella. Eihän Rakuunatassu toisaalta ollut mikään keltanokka. Oikeastaan hänen olisi pitänyt ikänsä puolesta olla jo jokseenkin näppärä monenmoisissa soturintaidoissa. Vaan sitäpä hän ei ollut. Hän tiesi sen, ja nyt kun hänen pitäisi niinkin konkreetissa tilanteessa taitonsa osoittaa, hän tunsi pitkästä aikaa taas ikävän epävarmuuden kalvavan sisintään. Hänen vahvan egoisa suojamuurinsa osoitti pieniä vavinan merkkejä hänen tuijottaessaan ilmeensä lähinnä kysyvää hämmentyneisyyttä huokuen mestariaan. Tunteet oppilaan päässä risteilivät sekaisasti kuin keskelle peltilehmäinväylää eksynyt muurahainen. Hän yritti turhaan kaivella vatsansapohjasta tai haimansa takaa kuuluisaa riidanhaluista tappelutahtoaan. Verikynsi ei kaikessa paasimaisessa vakavuudessaan näyttänyt yhtään semmoiselta tyypiltä, jonka kimppuun olisi tehnyt mieli vapaaehtoisesti hyökätä niin leikkitappelu kuin nyt kyseessä olikin. Eikä siitäkään seikasta kyllä voinut olla ihan varma.

Tovin joutui Rakuunatassu kourimaan sielunsa pikku käpälillä haimansa tausta löytääkseen rohkeutensa rippeet. Hänen silmissään ei leiskunut mikään kovin suuri innostus tai taistelutahto, minkä saattoi katsojan mieltymyksistä riippuen tulkita niin laiskuudeksi, haluttomuudeksi kuin peloksikin. Oppilas otti hänkin askeleen taakse päin. Pitäisikö hänen käyttää kynsiään vaiko eikö? Hän ei tahtonut edes kuvitella sitä nasevaa kommenttia, että hän tuskin saisi naarmuakaan Verikynnen paksuun nahkaan, vaikka kuinka kynsisi. Hän ei yksinkertaisesti onnistunut löytämään itsestään vähäisintäkään kiinnostusta edes yrittää. Hetken hän vielä epäröi siinä paikoillaan kuin etäisyyksiä mittaillen ja strategiaa suunnitellen. Tai siltä hän ainakin yritti näyttää. Sitten vähän ennen liikkeellelähtöä löysi Rakuunatassu jostakin sisimmästään kytemässä sen, mitä hän tarvitsi. Taikka ne oikeastaan: olivathan nyt kyseessä semmoiset kätevät alkuvoimat kuin viha, pelko ja aggressio. Niitä hän käyttäisi näyttääkseen sisukkuutensa. Hän keskitti katseensa Verikynnen yrmykasvoihin ja kuvitteli huulilta raikavan jonkun häveksyvän kommentin. Se tehosi. Rakuunatassu paljasti hampaansa ja murisi yllättävän matalasti niiden välistä: "Grrr" Mikään bassomörinä se ei toki ollut, mutta naaraan aiempaan kimittelyyn verrattaessa antoi se kyllä oivan kuvan tämän laajasta äänialasta. Semmoinen äriseminen antoi kummasti, tai no ei nyt oikeastaan mitenkään ihmeen paljon mutta tilanteeseen nähden kyllä yllättävän mukavasti, voimia. Rakuunatassu käänsi katseensa hetkeksi taivaisiin, jottei hän suoralta tassulta näkisi, minkälaista rotiskoa vastaan oli käymässä. Sitten hän lietsoi matalat jalkansa ryntäykseen, ja ääneti nyt katse kiinnitettynä suoraan kohteeseen siinä sitä sitten rynnäköitiin. Se oli kaikkea muta kuin yllättävä ja hienovarainen iskuyritelmä. Yllättäväksi tosin saattoi ehkä laskea sen, että se oli niin häpeilemättömän suoraviivainen ja tietyllä tapaa ennalta-arvattava mutta kaikessa typeryydessään silti varsin harkitsematon, mikä nyt sattui olemaan Rakuunatassun tapa hoitaa asiat josko toisetkin. Naaras loikkasi suoraan Verikynnen iskuetäisyyden ulkopuolelelta kohti tämän kasvoja. Tarkoituksena oli päästä roikkumaan ja rieppumaan johonkin mahdollisimman lähelle soturin pärstävärkkiä esimerkiksi hampaat tämän lapaan iskien ja siinä sitten yrittää kaataa tuo kolossi yllättävän shokin myötävaikutuksella. Tai oikeastaan Rakuunatassu ei edes ollut ajatellut asiaa niin hienotunteisesti. Hän vain oli rynnännyt vaistonvaraisesti eteen päin yrittäen epätoivoisesti. Vauhtia ja, kuten nyt oli osoitettu, jopa hulluksi äityvää rohkeutta häneltä ei puuttunut, mutta niill'ei ehk'viel' kovin kauas Verikynttä vastaan pötkittäisi.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Enemmän tai vähemmän hauska tavata   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Enemmän tai vähemmän hauska tavata
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Nelituuli :: Tuliklaanin alueet :: Lemmikkiniitty-
Siirry: