Villeintä verbaaliviiksien väpätystä
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Sataako täällä hilsettä?

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava
KirjoittajaViesti
Cenere
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1497
Join date : 19.01.2013
Ikä : 17
Paikkakunta : Kangasala

ViestiAihe: Sataako täällä hilsettä?   Su Maalis 02, 2014 6:42 am

Aamu oli jo niin pitkällä, että oppilaiden pesä oli jo tyhjä. Lukuunottamatta korpin mustaa kollikissaa, joka venytteli makeasti. Ruoskatassu kokosi itsensä istumis asentoon. Aamupesun aika!
Mustavalkea kissan kuvatus oli edellisenä iltana nimetty oppilaaksi ja tänään hänellä olisi ihka ensimmäinen oppitunti. Siitä tulisi varmasti mahtavaa.
Hän oli saanut mestarikseen Hilsemyrskyn, mikä oli naurattanut varsinkin Haukkatassua. Mitä naurettavaa siinä oli, jos hän sai mestarikseen uljaan soturin? Ruoskatassu ei tuntenut mestariaan laisinkaan. Tuo kuitenkin oletti, että hän saisi arvoisensa mestarin ja sen mukaisen koulutuksen.

Pestyään itsensä kaikkialta tuo haukotteli vielä kertaalleen. Sen jälkeen oli pakko astua aamuarinkoon. Ruoskatassu oli tottunut hämärään pesään, joten häikäisevä aurinko sattui silmiin. Räpyteltyään sinisiä simmujaan maailma rupesi jo muodostumaan oikean näköiseksi. Leiri oli hiljainen, mutta ei kuitenkaan tyhjä. Aukion reunoilla istuskeli klaanin vanhimpia. He katselivat halveksuvasti uunituorretta oppilasta.
Ovat kai tottuneet, että kaikki oppilaat nousevat kukon laulun aikaan, Ruoskatassu ajatteli nyrpistäen lihan punaista nenäänsä. Hän ainakin tarvitsisi kunnon kauneusunet ennen koulutusta.
Yön siniset silmät kiersivät leiriä ympäri. Hilsemyrskyä ei vielä näkynyt. Ruoskis läti pitkä häntä pystyssä kulkemaan leirin keskustaa kohti. Kolli istahti täsmälleen keskelle leiriä kietoen komean häntänsä tassujensa ympäri. Hänen häntänsä ei saisi likastua. Juurihan se oli pesty.

_________________

"They should all die! All of them! Everything, annihilated!" - Alois Trancy
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://Tulossa uus....
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Su Maalis 02, 2014 12:01 pm

HIlsemyrsky, tämä oranssiturkkinen kovan onnen soturi (ainakin omasta mielestään), oli ollut tyylikkäästi poissa ensimmäisen oman oppilaansa nimitysmenoista. Hän ei ollut vielä edes jaksanut selittää asiaa päällikölle, eikä siihen kyllä ollut vielä sattunut tilaisuuttakaan. Kolli nimittäin ei ollut käynyt koko Meriklaanin leirissä sitten edellisen päivän auringonhuipun, jolloin epätavallisen kirkas ja pilvettömältä taivaalta piinannut auringonpaiste oli aiheuttanut hänelle vallan sietämätöntä ihon kutisemista, josta hän oli syyttänyt itseään ja omaa kelvottomuuttaan ja täten mennyt loppupäiväksi ja koko yöksi angstailemaan johonkin Meriklaanin reviirin pimeimpiin nurkkiin tai kenties, ehkä jonnekin reviirin ulkopuolisillekin seuduille. Tämmöinen katoilu ei oikeastaan ollut Hilsemyrskylle mitenkään erityisen harvinaista, eikä niistä kukaan sen kummemmin välittänytkään, viimeisenä hänen soturi"toverinsa". Eipä päällikölläkään voinut omilla teillä liikkumisiin paljoa valittamista olla, sillä tunnollisena klaaninsa palvelijana toi Hilsemyrsky harhaisilta masennusretkiltään kuitenkin aina vähintäänkin kohtuulliset määrät riistaa mukanaan.

Nyt aamuauringon sädehtiessä laahusti oranssiturkkinen kolli naamansa kuin tuorepuristettuun sitruunamehuun upotettu. Suussaan hän kantoi kahta pulskahkoa oravaa ja paria hiirtä kaupanpäällisinä hännistä roikottaen. Runsahat kantamukset totisesti sotivat ristiriitaisasti kollin naamavärkin myrtynyttä ilmettä vastaan. Sotivat niin paljon, että näkyä olisi joku voinut jopa yltiömäisen koomillisena pitää. Vaikeata oli sanoa, oliko Hilsemyrskyn äkillinen aurinkoihottuma osin johtunut psyykillisestä stressaantumisesta, hän kun oli jo jokusen päivän aikaisemmin saanut päälliköltä kuulla saavansa oppilaan. Kollin oli kovin vaikea suhtautua tähän asiaan, ja heti ensimmäisenä sen kuultuaan olikin hän jo melkein suunnitellut menevänsä mereen hukkumaan, vaan eipä nyt kuitenkaan ihan moiseen puuhaan sitten ollut ryhtynytkään. Hilsemyrsky oli kyllä yrittänyt, oi kuinka kovasti olikaan, tolkuttaa Valkotähdelle, että hän, kaikista maailman sotureista surkein, ei olisi oppilaallensa mitään muuta kuin taakka ja huono esimerkki ja rappion tielle johdattaja ja ties mitä muuta kamalaa. Päällikön pää ei kuitenkaan ollut ollut käännytettävissä osin senkin järkisyyn takia, ettei oikein muita mestareiksi kelpaavia sotureita juuri sillä hetkellä ollut oppilasta ottamaan. Sitä paitsi oli Hilsemyrsky saanut kuulla oppilaan saamisen olevan soturille itselleenkin tärkeä oppimisen ja kasvamisen vaihe. Kolli oli rohjennut olla eri mieltä, ja olipa vielä sanonutkin kärkevän mielipiteensä ääneen siinä samalla keksien vähintään tusinan ennen kuulemattomia haukkumasanoja itseään kuvaamaan. Hänen ponnistelunsa olivat kuitenkin olleet turhia. Kuten kaikki ponnisteluni ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan, ajatteli Hilsemyrsky nyt mieli synkeyteen vajonneena, turhaa kuin seeprahyppijän yrittää seittiä kutoa ja siihen saalista saada.

Yleensä käveli Hilsemyrsky niin mielensä mustuuteen vajoneenna, ettei hän oikein jaksanut edes katsoa ympärilleen. Nyt leiriin astuessaan hänen näkökenttäänsä kuitenkin osui keskellä leiriä poijun lailla pönöttävä turkiltaan melko tarkkaan hänen oman melankoliansa värinen nuori kissa. Etteikö ihan olisi tuo suloinen pikku otus tuleva oppilaani, tuumasi Hilsemyrsky. Päällikkö oli hänelle puhuessaan ystävällisesti osoittanut leirissä telmivien pentujen joukosta sen, josta olisi tuleva hänen oppilaansa. Nuoret kissat olivat Hilsemyrskyn mielestä kyllä hauskan näköisiä, vähäsen söpöjäkin, ja joskus niiden leikkimielistä kahakointia oli jopa hauska seurata, tarpeeksi pitkän välimatkan päästä. Hän ei kuitenkaan millään osannut kuvitella, minkälaista olisi joutua kunnolla tekemisiin, ja vielä niinkin läheisiin tekemisiin kuin mestari oppilaansa kanssa joutuu, tuon tummanpuhuvan pienoiskissan kanssa. Voisiko hän mitenkään olemattominen sosiaalisine taitoineen selvitä jostakin niin vastuullisesta tehtävästä kuin toisen kouluttaminen soturiksi? Hilsemyrsky muisteli omia oppilasaikojaan. Kuinka hän olisikaan ikuisessa kiitollisuudenvelassa mestarilleen, jota ilman hänestä ei ikinä olisi tullut edes sitä vähäistä klaaninsa palvelijaa, joka hän nyt oli. Mestarin vastuu totisesti oli miltei kammoittavan raskas. Se oli taakka, jonka ainoastaan jalo kissa pystyisi kantamaan, eikä Hilsemyrsky, ei totta tosiaankaan, pitänyt itseään jalona vaan pikemin jonain aivan päinvastaisena.

Taitavasti kolli osasi kävellä leirin aukiolle kiinnittämättä vähäisintäkään huomiota Ruoskatassuun. Aivan muina kissoina hän käyttäytyi kuten nyt olettaa saattoi, meni viemään saaliinsa tuoresaaliskasaa koristamaan. Tovin hän pohti, ottaisiko itsekin siitä jotain, mutta tuli sitten johtopäätökseen, että oli elämänsä aikana tuottanut klaanillensa aivan tarpeeksi harmia voidakseen juuri nyt syödä heidän tuoresaalistaan. Eihän hänen vatsansa vielä edes kurissut nälästä! Tuoresaaliskasan ihailun jälkeen ihaili Hilsemyrsky tovin kynsiään, eikä hän voinut kuin toivoa, ettei Ruoskatassu tunnistaisi häntä ulkonäöltä. Kolli pohti kaikki mahdolliset tuhat ja yksi katastrofaalisen tulevaisuuden kauhuskenaariota lävitse, ja kun hän niin oli tehnyt, totesi hän itselleen, ettei päällikön käskyä vastaan voinut hänen kaltaisensa homeitiö käydä pullikoimaan. Hänen oli suoritettava hänelle annettu tehtävä ja luotettava siihen, että ylemmät tahot olivat harkinneet asiaa tarpeeksi viisaudellansa. Hitaasti Hilsemyrsky kääntyi ja raapautti kuononsa tyvestä muutaman kuolleen ihosoluhiukkasen, jotka hiljaa leijailivat maahan. Hän askelsi vähintäänkin rauhallista tahtia mestariansa odottavan oppilaan luokse ja tervehti tätä hennosti väräjävällä äänellään: "Terve, Ruoskatassu. Olen mestarisi Hilsemyrsky, palveluksessasi" Oranssiturkkinen soturi olisi voinut porautua häpeästä maan sisään sillä siunaamalla. Varmastikaan kukaan oppilas ei ikinä ollut saanut mestariltaan niin pateettista ensitervehdystä. Epätoivoisesti Hilsemyrsky yritti tutkia oppilaansa kauniin sinisiä silmiä, ja löytää niistä jotakin lohtua. "Tuota, mitä jos lähtisimme hakemaan loput riistastani. Ne on kätketty tuonne...", sopersi hän äänensä melkein romahtaen lauseen loppua kohden. Saattoiko mestari oikeasti ehdottaa mitään typerämpää oppilaallen kuin hakea valmiiksi metsästettyä riistaa leriin? Ei varmastikaan, vaan kaipa sekin oli työtä tehtäväksi, yritti Hilsemyrsky lohduttaa itseään, vaikkei mielestään sitä ansainnutkaan.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Cenere
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1497
Join date : 19.01.2013
Ikä : 17
Paikkakunta : Kangasala

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Ma Maalis 03, 2014 10:26 am

Ruoskatassu oleili yhä turahutuneena leirin keskellä. Jos hänen mestarinsa ilmestyisi jostakin, tuo varmasti löytäisi oppilaansa helposti.
Kukaan ei voi olla huomaamatta minua, korpin musta kissanpoika ajatteli nostaen häntänsä lisäksi myös kuononsa taivasta kohti.
Pian hänen niskaansa rupesi särkemään ja oli pakko laskea pää alas. Eiköhän matcoilu tältä päivältä riittänyt.
Sitten jostakin leirin sisäänkäynnin sopukoista pisti esiin oranssi kollikissa. Aluksi Ruoskapentu ei jaksanut kiinnittää mitään huomiota moiseen, mutta huomattuaan, kuinka paljon toisella oli saalista hänen mielenkiintonsa heräsi. Oppilas heilautti korviaan kollin suuntaan. Kyllä hänkin saisi napattua noin paljon, jos hänen mestarinsa vain ilmestyisi jostakin.

Oranssehtava kissa hääräili omiaan. Äh, miksi Ruoskapentu keskittyi soturin tekemisiin, kun pitäisi löytää mestarikin jostain?
Nuorukainen huokaisi raskaasti. Tätä menoa aurinko kerkiäisi laskemaan alas ja tulisi yö. Hyvällä säkällä mestari ei tulisi noutamaan äntä kokonaiseen kuuhun! Aivan, eihän tuo mestari ollut vaivautunut edes nimitystilaisuuteen. Vaikuttava ensivaikutelma, kieltämättä.
Ja kuin taikaiskusta hilseilevä kolli riensi hänen luokseen töksäyttäen ilmoille tervehdyksen. Ruoskatassu oli niin hämmentynyt, ettei edes aluksi tajunnut tuijottavansa mestariaan.
"Öhm... mo- tai siis... hei. Kyl me voidaan mennä hakeen ne raadot."
Pitkä häntäisen kissan isä oli opettanut ennen nimeämistilaisuutta, kuinka mestareille puhuttiin ensimmäisenä oppitunnilla. Hyvät käytöstavatkin piti muistaa, mutta eihän itsekästä Ruoskatassua moiset kohteliaisuudet kiinnostaneet! Ainoa mitä hän muisti, oli syvä kumarrus korkea arvoisemman edessä ensi tapaamisessa. Hieman vastahakoisesti mustanpuhuva penska laskeutui maata vasten laskien lihan punertavan nenänsä maahan. Toivottavasti toinen nyt ymmärsi hänen kumartavan, eikä tonkivan maata kastematojen toivossa.
Hienoa hiekkaa tunkeutui oppilaan nenään, kun tuo hengitti nenän kautta sisään. Ruoskatassun oli pakko nousta ylös ja aivastaa.
"A-aaa-aaaatshjuuuuuuuuu!"
Hiekat lensivät ulos, mutta eipä nuori pojankloppi kerennyt, tai viitsinyt kääntää päätään pois soturin edestä. Näin ollen hän onnistui aivastamaan toista päin.
"Hups, anteeksi." Meriklaanin oppilas virnisti vahingoniloisena. Mites se nyt noin? Olisihan hänen pitänyt kunnioittaa tuota taitavaa saalistajaa, mutta minkäs kissa luonnolleen voi.

_________________

"They should all die! All of them! Everything, annihilated!" - Alois Trancy
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://Tulossa uus....
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Ke Maalis 05, 2014 12:08 pm

Voi minkämoisia reaktiota tuon suloisehkon oppilasolennon pokkurointi Hilsemyrskyssä saikaan aikaan! Hepnaadi mätki kollia kuin meteorisade. Ei ollut kissaa, joka olisi ollut kyllin halveksittava Hilsemyrskyä kumartaakseen. Tuo oppilasparka ei selvästikään ymmärtänyt kumartelun merkitystä. Pää tuli painaa vain jaloille kissoille, ja semmoisesta oli Hilsemyrsky kaukana kuin Mariaanien haudan pinta pohjasta. Soturi yksinkertaisesti vain tärisi siinä sanaakaan suustaan ulos saamatta toisen hänen eteensä sillä lailla nöyrtyessä. Lopeta jo! Lopeta jo! aneli Hilsemyrsky mielessään ähkien samalla ääneti ilmaa kuin kypärätön astronautti avaruuskävelyllä. Nyt hän jollain lailla käsitti, mistä oppilaiden koulutuksessa oli kyse. Eiväthän vastanimitetyt oppilaat eronneet vielä pennusta kuin nimeltään. Jos niitä ei koulutettaisi, jäisivät ne ikuisesti henkiseltä kehitykseltään pennun tasoisiksi, mikä johtaisi siihen, että ne tehtailisvat hölmöyksiä hölmöyksien perään, juuri kuten tämä Ruoskatassu nyt tässä. Kyllähän nyt jokaisen kissan pitäisi tajuta, että Meriklaanin Hilsemyrskyn kaltaiselle saastalle ei yksinkertaisesti voi kumarrella, koska se olisi käytännössä sama kuin vaatisi tätä vajoamaan maan alle, jotta voisi olla kumartujaa alempana. Ilman, että asiaa sen kummemmin päätti, iski Hilsemyrskyn aivoihin salaman lailla päätös: minun on kasvatettava tuosta pennusta kunnollinen klaanilainen, jottei hän enää koskaan itseään nolaa ja pahimmillaan jopa maailmanjärjestyksiä käännä tietämättömällä hupsuilulla!

Aivastus oli mitä oivin tapa palauttaa tilanne näennäisesti normaaliksi, ja saada Hilsemyrsky nousemaan päivittelyjensä järvestä. Tuntui melkein siltä kuin tilanne olisi suorastaan nyt tasoitettu, eihän räkäeritteiden pärskiminen päin toisen pläsiä kuitenkaan mikään suuri kohteliaisuuden ele ollut. Hilsemyrskystä olisi ollut aivan ihanaa ajatella, että tuo ylväsmielinen oppilas vain oli rakentanut oivan hierarkian vaakakupeilla leikittelevän jäynän. Hän oli kuitenkin sen verran järkevä, ettei ihan uskonut tähän hienoon teoriaan. Eiköhän aivastus nyt kuitenkin ollut sattumaa. Siitä ei kuitenkaan ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut hyvä sattuma ja sen lisäksi hyvä enne uudelle oppilaalle. Hilsemyrsky, joka aina toisinaan toivoi olevansa parantaja (tietenkään hän ei olisi ollut siihen hommaan tarpeeksi arvokas, minkä takia oli aivan luonnollista, että hän oli vain massaan kuuluva soturi), piti kovasti tämmöisten omaperäisten tulkintojen tekemisistä, ja sitä hän teki nytkin. Olihan se nimittäin kuin merkki Tähtiklaanilta konsanaan, että Ruoskatassu aluksi oli hairahtanut kumartamaan aivan sopimattomasti semmoiselle henkilölle, jolle ei kumarrella kuulunut, mutta sitten tuo julkea aivastus oli kuin vakuute siitä, että hairahduksista oli nouseminen. Hilsemyrsky muokkasi tämän asenteen ohjenuorakseen päättäen, että hän kärsivällisesti sietäisi kaikki vaikeudet, mitkä Ruoskatassun kanssa vielä tulisivat vastaan. Onnekas ja huikean potentian omaava oppilas kyllä tulisi oppimaan kaiken tarvitsemansa ja nousemaan syvimmiltäkin vaikuttavista vaikeuksista pinnalle voittajana.

Näistä harvinaisen positiivissävyisistä ajatuksistaan hämmästyttävän pirteydenlatauksen saanut Hilsemyrsky naukui astetta reippahammin, joka ei sekään ollut paljoa hänen pateettisen hentoisessa äänessään: "Oieisemitään", hän halusi aina kuluttaa anteeksipyyntöjen kuittaamisen mahdollisimman vähän voimavaroja, olihan sinänsä aika nurinkurista, että joku pyysi Hilsemyrskyltä anteeksi, vaan olisihan ollut erittäin epäkunnioittavaa keskustelukumppania kohtaan olla tämän pahoittelua noteeraamatta, "Lähetkääm' siis!" Hilsemyrsky lähti marssimaan huomattavasti normaalimmalla kävelytahdilla kuin esimerkiksi hänen raahustava leiriin saapumisensa sinä aamuna, näyttäen Ruoskatassulle tietä. Leirin ulkopuolella oranssiturkkinen soturi hieman ravisteli turkkiaan aiheuttaen pienen valkoisten hitusten satelun maahan. Auringonpaiste ei ollut aivan yhtä armottoman lävistävä kuin edellisenä päivänä, vaan ei sentään täysin pilvistäkään ollut, minkä Hilsemyrsky olisi ihonsa kenet tahansa muun hulluksi ajavasta kutinasta osannut päätellä vaikka olisi ollut täysin sokea. Kolli ei tosiaankaan ollut mikään kokenut jutustelija, mutta hän arveli jonkinmoisen sananvaihdon olevan velvollisuutensa eritoten kun hän oli ollut niin kelvoton heittiö, ettei ollut saapunut oppilaansa nimitystilaisuuteen tähän tutustumaan. Se oli taakka, joka Hilsemyrskyn lavoilla painaisi ikuisesti, mutta toisaalta, eihän häneltä kai voinut asiallisempaa toimintaa odottakaan. "Ne eivät ole kovinkaan pitkän matkan päässä", naukui soturi jokseenkin ameeniseen sävyyn, "Oletkos sinä muuten vielä koskaan kokeillut metsästämistä?" Hilsemyrsky ei oikeastaan ollut ollenkaan varma, oliko pentujen kiellettyä poistua leiristä ennen oppilaiksi tulemistaan. Hän itse oli omat pentuaikansa viettänyt astumatta kertaakaan ulos pesästään, elleivät sitten muut pennut olleet häntä ulkopuolelle raahanneet yleisen pilkan kohteeksi paremmin näkösälle.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Cenere
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1497
Join date : 19.01.2013
Ikä : 17
Paikkakunta : Kangasala

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Ke Maalis 12, 2014 12:40 pm

Olisi voinut luulla, että räkäisy toisen naamaan olisi ollut loukkaava ele. Toinen ei kuitenkaan näyttänyt piittaavan. Vain pelkkä anteeksipyynnön noteerava lause sujahti Hilsemyrskyn suuusta kuin ohjus. Ruoskatassu yritti nopeasti miettiä, saisiko tuohon soturiin minkäänlaista haaveria, edes henkistä haavaa, mikä nyt olikin päälinmäisin tarkoitus. Maassa kyllä lojui mojovan kokoinen kivi, jonka olisi voinut lyödä uuden mestarin naamaan, mutta olihan nuorella kollilla sen verta tilannetajua, että ymmärsi moisen kujeen olevan täysin sopimaton siihen tilanteeseen. Loppu päivä kuitenkin kuluisi parantajan pesällä istuessa ja kuunnellessa kollisoturin valitusta. Niin, ja tietenkin hän joutuisi selittelemään,miten kivi oli osunut toisen pärstään. Pommita kiviä - idea siis syrjäytettiin oitis.

Hilsemyrsky höpötti ruhojen olinpaikasta jotakin, mutta eihän Ruoskatassu jaksanut kuunnella. Olihan maailmassa nyt muitakin, paljon kiinnostavampia asioita, kuin mestarin saaliiden hakeminen. Tuo meriklaanilainen soturi ei kuitenkaan pahemmin kysellyt mitään, vaan lähti kohti uloskäyntiä. Siis pois leiristä. Jippii.
Mustavalkoinen kolli taputti pitkällä hännällään samaisen kiven pintaa, jonka oli ajattelut viskaista hienossa kaaressa toista päin. Moinen taputtelu oli lähinnä hyvästely. Kivi vaikutti niin mukavalta. Ei kun-

Oppilas riensi Hilemyrskyn perään. Tuon turkista tipahteli valkeita hiukkasia.
Onko mestarini joku kirppusäkki? Ruoskatassu mietti närkästyneenä.
Nyt soturi jo kyseli hänen metsästyskokemuksistaan. Tietenkin hän oli kokeillut saalistusta! Juuri kun piikikäs nuorukainen oli tiuskaisemassa jotakin, tuo päätti hillitä itsensä. Hilsemyrsky oli hänen ihka ensimäinen mestari ja hän vastoin oli meriklaanilaisen eka oppilas. He voisivat kenties oppia toisiltaan jotain. Siis vain ehkä..., mitä todennäköisemmin vastaus olisi 'ei'.
"Niin,noh. Perhosia olen pyydystellyt", hän uskaltautui kehumaan itseään pitkä häntä pystyssä.

_________________

"They should all die! All of them! Everything, annihilated!" - Alois Trancy
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://Tulossa uus....
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   To Maalis 13, 2014 12:18 pm

Hilsemyrsky tukahdutti spontaanisti kurkusta kohoavan "kuinka suloista" -voihkahduksen epämääräiseksi korahdukseksi, joka sai hänet pahanlaatuisen yskänkohtauksen valtaan. "Kröhö, kröhö, krrrhöhöh!" pani Hilsemyrsky voimatta mitään tuulesta tempautuneelle pärskinälleen. Olipas se tosiaan kummaisaa! Se nimittäin, että hänen oli niin vaikeata peitellä tunnereaktioitaan. Yleensä nimittäin Hilsemyrsky osasi vetäytyä tilanteessa kuin tilanteessa varjoihin ja pitää huomiota herättävät ja mikä pahempaa, toisia vähimmälläkään tapaa mahdollisesti loukkaavat tunteilunsa visusti piilossa. Nyt oli hän luotuaan mielikuvan tästä pienestä mustanpuhuvasta oppilaastaan perhosia pyydystelemässä ollut aivan vähällä purskahtaa kiusalliseen sulosteluihailumyrskyyn. Se oli suorastaan melkein peloittavaa, joskaan ei tarkemmin ajatellen niin kauhean ihmeellistä. Milloin Hilsemyrsky muka oli viimeksi keskustellut kahden jonkun oppilaan kanssa? Oikea vastaus oli, että likimäärin ikuisuus sitten ja ehkä vähäsen vielä oli tulosta luvallista yläkanttiin pyöristellä. Soturille alkoi vähitellen valjeta, että hänellä saattaisi näiden sosiaaliseen kanssakäyntiin tottumattomuudesta johtuvien lapsuksiensa kanssa tulla vielä yllättävän paljon ongelmia, kun hänen suhteensa oppilaaseensa olisi syvenevä. Vai saattoiko hänen kaltaisensa roska kissaksi ikinä saavuttaa kunnollista ja oppimisen kannalta erittäin tärkeätä mestarin ja oppilaan välistä luottamuksentäyteistä ja sopivalla tavalla hierarkkista toveruutta? Kieltävä vastaus oli ainoa, joka kollin mielessä poltteli.

Kun Hilsemyrsky sitten oli aikansa köhinyt ja pahoitellut käytöstään anteeksipyyntöjen vuolla, joka jätti jälkeensä raivoisimpienkin koskien virtausvoiman, naukui hän silmät vetistäen: "Oikein hienoa. Luulen, että... hm, moni pentu on lähtenyt juuri siitä liikkeelle. Uskaltaisin väittää sen olevan oikein kehittävääkin tulevaisuutta ajatellen" Soturi itse oli varmasti kaikkein vähiten vakuuttunut sanoistaan, eikä hän voinut kuin toivoa, että Ruoskatassu tyytyisi hänen valjuun kommenttiinsa. Voi kamala, mitä minä teen, jos se alkaa kysellä jotakin?! Jokapäiväinen paniikki alkoi taas kyteä Hilsemyrskyssä. Hänestä tuntui, ettei hänellä yksinkertaisesti ollut tarpeeksi jaettavaa tietoa, jotta hän voisi kouluttaa tätä nuorukaista soturiksi tulemisen tiellä, ja vieläpä aina siihen kunniakkaaseen päätepisteeseen asti. Kyllä hän osasi metsästää ja hoitaa muutenkin kaikki soturinvelvollisuudet mallikkaasti, mutta kun ajatteli kaiken sen tiedon ja taidon siirtämistä seuraavalle sukupolvelle, tuntui kuin olisi pystysuorasti taivaisiin asti kohoavan kallioseinämän edessä seissyt. Välttääkseen kiusallisen keskustelun naukui Hilsemyrsky hätäisesti: "Nyt ne ovat jo ihan lähellä", ja kohotti vauhtinsa tiukahkoon raviin, jonka tahdissa lyhytjalkaisen oppilaan olisi jo melko haastava pysyä. Tätä vauhtia lähestyikin kätkö nopeasti, eikä siinä kauaa ehdittykään pinkoa, kun jo oli aika pysähtyä. Hilsemyrsky suuntasi huolellisesti pehmoiseen maahan törkätyn karahkan luokse, ja alkoi kaivaa sen juurelta. Soturi oli kuluttanut aimo tovin etsiessään mielestään tarpeeksi harmoonisen näköistä oksanpätkää ja sitten asetellessaan sen mieleiseensä kulmaan maahan sojottamaan. Vaikkei sitä muille vaivautunutkaan selostamaan, eihän ketään olisi voinut kiinnostaa, oli Hilsemyrskyssä jonkinmoista esteetikon vikaa.

Olisi ollut ihan mukavaa vain kaivella siinä kaikessa rauhassa saalistaan ja vaikka välillä vähän levähtää ja istahtaa ja tutkailla taivasta ja huokailla maailman ankeutta, mutta kaikki tämä normaalitoiminta oli nyt pannassa. Hilsemyrsky kuvitteli tuntevansa Ruoskatassun polttavan ja tiedonjanoisen katseen lavoissaan. Hän siirteli multaa syrjään hiljakseen ja kun sitten lopulta oli kaivanut tarpeeksi, nosti hän kuopasta hampaisiinsa pullean riekon, jonka laski sitten maahan oppilaan eteen. Nyt olisi aivan pakko sanoa jotakin toooooosi opettavaista, koska niinhän mestarin kaiketi oli tehtävä. "Hömm... tällä lailla näin, jos paljon saalista on saanut, tulee se piilottaa maahan kaivettuun kuoppaan, jotteivät ketut taikka vastaavat tule varkaisille", naukui Hilsemyrsky väristen ja nopeasti sen sanottuaan käänsi hän selkänsä kuin häpeillen hölmöä repliikkiään ja kävi kaivelemaan kuoppaansa uudestaan. Hän nosti sieltä vielä huomattavasti riekkoa jyhkeämmän ja koreanvärisen urosfasaanin. Se päivä oli totisesti ollut mitä oivallisin metsästykseen, mutta siltikään Hilsemyrsky ei osannut tuntea vähäisintäkään ylpeyttä saavutuksistaan. "Otapa sinä tuo pienempi", naukui soturi riekkoa osoittaen, "viedään nämä leiriin, ja ehkäpä sitten voimme harjoitella, niin varmasti sinäkin vielä jonain päivänä nappailet näitä" Hilsemyrskyn vilpitön aie oli kuulostaa lempeän rohkaisevalta, mutta vasta sanojensa jälkeen hän tajusi, kuinka omahyväisesti oli muotoillut lausumansa. Voi tuhannen turkasta kuitenkin! Hän meinasi avata suunsa pyydelläkseen taas miljardisti anteeksi, mutta keskeyttikin sitten aikeensa tajutessaan, kuinka surkuhupaisalta mestarila hän vaikuttaisi kokoajan anteeksipyydellessään. Varmasti Ruoskatassu tunsi epävarmoinen mestareineen olevansa kuin viimeinen puussa roikkuva lehti syysmyrskyssä, ja se oli yksin Hilsemyrskyn tahdittomuuden vika. ¡Voi kamala, kuinka ajattelematton osaankaan olla!

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Cenere
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1497
Join date : 19.01.2013
Ikä : 17
Paikkakunta : Kangasala

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Pe Maalis 21, 2014 1:08 pm

Kaikki ei voinut olla ihan kunnossa. Juuri nimetyn oppilaan mestari oli ruvennut köhimään aivan yht'äkkiä. Yrittiköhän Hiulsemyrsky peitellä nauruaan tai muuta vastaavaa? Sitä Ruoskatassu ei voinut tietää, mutta eipä häntä edes välttämättä jaksasi moinen kuumottaa.
Sen kun naurat., kolli tuhatu ajatuksissaan. Yskiminen oli kuitenkin ärsyttävää. Hilsemyrskyn omaksi onnekseen se päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Hienoa. Ehkä päivä pelastuisi vielä.
"No niin... Onhan perhosia helppo napata, mutta...". Oppilas ei enää tiennyt miten jatkaisi lausettaan. Ehkäpä mestari ei tajuaisi pyytää häntä jatkamaan tuota turahuttavaa virkettä loppuun.

Ruoskatassu kirsti tahtia niin paljon kuin pystyi. Hilsemyrsky olikin nopeampi miltä näytti. Ulkonäkö saattaa siis pettää pahemman kerran. Ja kuin seinään meriklaanilainen soturi pysähtyi ja oppilas sai tehdä kaikkensa saadakseen hurjan vauhtinsa jarrutettua. Toisen takamukseen törmääminen ei kuulostanut mitenkään houkuttelevalta idealta.
Juuri viimeisellä hiirenmitan päässä Ruoskatassu sai äkkijarrutuksensa pysäytettyä.
"Fiuh", kolli huokaisi helpottuneena. Nyt olisi vain siirryttävä toisen viereen tuijottamaan tätä maailman mielenkiintoisinta oppituntia.
Aiheena tietenkin "Näin viet saaliin leiriin!". Arvaus ei kuitenkaan osunut ihan oikeaan. Kolli innostui selittämään, miksi saalis oli peitettävä hiekan alle. Yön sinisillä silmillään tuijottava nuorukainen tyytyi vain nyökkäämään ymmärryksen merkiksi.

Yllätyksekseen Ruoskatassu näki kokonaisen riekon ja fasaanin. Oliko muka hänen epätoivoiselta tuntuva mestarinsa pyydystänyt nämä molemmat?
"Wow. Oot aika...hyvä saalistaan". Tuokin lausahdus tuskin kantautui ketunmitan päähän, niin hilajainen oli itsekkään kollin henkäisy. Hilsemyrskyn ohajstuksen saatossa hän tarrasi riekkoon ja mutisi hampaidensa välistä: "Olisi hienoa oppia saalistamaan kuin sinä!"
Kuin salaman iskusta Ruoskatassu tunsi jonkinsortin kunnioitusta Hilsemyrskyä kohtaan, vaikka moinen kissankuvatus olikin jättänyt tulematta nimeämistilaisuuteen.
Kolli lohduttautui sillä, että hänen mestarinsa ei ollut tehnyt kuitenkaan ohareita myös tänäaamuna. Saavutus sekin. Ruoskatassu laski pitkän häntänsä Hilsemyrskyn lavalle, kuin kiintymyksen osoitukseksi. Tuollaista elettä moinen kollinalku ei ollut ennen tehnytkään kenellekään.

_________________

"They should all die! All of them! Everything, annihilated!" - Alois Trancy
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://Tulossa uus....
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   La Maalis 22, 2014 2:00 pm

Periaatteessa Hilsemyrskyn olisi pitänyt kokea kaikki normaalit kehuihin reagointinsa kaikilla väriskaaloillaan. Hän kuitenkin tulkitsi Ruoskatassun lähes kuulumattoman äänen, jok'ei hänen tarkoilta korviltaan kuitenkaan ohi mennyt, viime hetkellä korjatuksi lapsukseksi. Oppilas oli tietysti luonnostaan kohtelias, ja oli jo tarjoamaisillaan vilipittömiä kehuja, ja näin nämä kamalat erhesanat tämän kurkusta jo olivat päässeetkin. Vaan Hilsemyrskyn oma oppilaspa olikin sen verran nopeasti oppivaista sorttia, että oli erheensä nopsasti tajuttuaan pyrkinyt syömään sanansa lennosta niin, että jäljelle jäi vain semmoista pihinää kuin siitä nyt sitten oli jäänyt. Vaikka Hilsemyrskyä toki puistattikin kuulla jonkun kehuvan hänen metsästystaitojaan, oli hänessä kuitenkin juuri sillä hetkellä vallitsevampana tunteena herkistyneisyys hänen oppilaansa nokkeluudesta. Ruoskatassu oli jo nyt huomannut, kuinka pateettinen tämän mestari oli. Parempi, että nuorukainen oli sen heti tajunnut, kuin jos olisi joutunut pettymään ymmärtäessään sen joskus karun tosielämän vilkkaimmassa hyrskeessä. Hilsemyrskyn olisi tehnyt mielensä vaikka nuolaista oppilastaan korvan takaa tahi jotakin muuta, mutta hän ei yksinkertaisesti ollut uskaltava mihinkään sen kaltaisiin fyysillisiin kiintymyksen tai minkäänmoisen muunkaan tunteilun osoituksiin. Ei hänen kaltaisensa saastaisen olennon sopinut toisen kissan koskemattomuutta loukata, ellei sitten taistelu ollut kyseessä. Sehän olisikin jo aivan eri juttu se.

Niinikään jätti Hilsemyrsky kuuntelematta oppilaansa varsin oppilasmaisen huomautuksen, jota vaimensi sopivasti suun tukkeena oleva lintu. Soturi kyllä tiesi, että oli aivan luonnollista, että oppilas kunnioitti mestariaan. Hän oli itsekin ihaillut omaa mestariansa ylitse kaiken, ja tahtonut tulla juuri tämän kaltaiseksi, vaikka oli jo tuolloin tiennyt, että tietystihän semmoinen olisi aivan kerrassan mahdotonta. Siltikään Hilsemyrsky ei vain millään pystynyt sietämään ajatusta itsestään kunnioitettuna mestarina. Kunnioitettuna oleminen vaati kollin näkemyksen mukaan arvon olla kunnioitettu, ja sitä hänellä ei omasta mielestään ollut eikä koskaan tulisi olemaankaan. Jos joku siitä huolimatta erheytyi häntä kehumaan tai millään tavalla arvostettavana pitämään, oli se hänen mielestään aivan kamalaa. Eihän hän aliolentona voisi korjata toisen erhettä, jolloin kävi niin, että Hilsemyrskyn lavoille lankesi vallan suunnaton vastuu. Olla kunnioitettu oli kantaa kamalaa vastuuta lavoillaan. Jos joku erheytyi arvostamaan homeitiöön verrattavaa Hilsemyrskyä, ei kollille jäänyt muuta mahdollisuutta kuin yrittää parhaansa, mikä toki oli hyvin vähäistä. Pettymyksen tuottaminen jollekin toiselle olisi kuitenkin kamalinta, mitä voisi tapahtua, vaikka Hilsemyrsky tiesi läsnäolollansa tekevänsä sitä koko ajan. Hänen kaltaisellaan ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin yrittää parhaansa, ja muun muassa sitä filosofiaa vaalien hän oli osin kehittänyt varsin taitavat metästystaitonsa. Hänen oli palveltava klaaniaan parhaimmalla mahdollisella tavalla, sillä muuten erheytyjät, kuten tämä nuori oppilas tässä, joutuisivat pettymään karvaasti.

Koko Hilsemyrskyn kehon lävitse kulki pitkä ja mateleva väristys, kun hän tunsi Ruoskatassun hännän lavallansa. Kolli ei ikinä ollut tottunut toisen kissan kosketteluun, ja kuten mainittua, ei hän semmoista koskaan itsekään harjoittanut. Hän oli avaamaisillaan suunsa sanoakseen jotakin kauhistunutta. Ensin hän kuitenkin tajusi suunsa olevan täynnä fasaania ja toisekseen hän vielä tajusi, ettei hänen kannattaisi hämmentää Ruoskatassua omituisilla kommenteillaan. Eiköhän oppilaan ja mestarin väliseen suhteeseen kuulunut toisinaan kosketuskontaktikin, vaikkei Hilsemyrsky osannutkaan edes hellintä silitystä tuntea ystävällisyyden eleenä. Kuten noin yleisesti ottaen sanallinen kanssakäyntikin, oli koskettelukin oranssiturkiselle soturille jotakuinkin poikkeuksetta vähintäänkin erittäin piinallista. Koskei saanut sanaa suustaan, tyytyi Hilsemyrsky vain suomaan oppilaalleen katseen salaperäisen surullisesti aavistuksen hymyilevistä sinisistä silmistään. Se oli vain lyhykäinen katsahdus, kuin anteeksipyyntö siitä, että koko Hilsemyrsky edes oli olemassa. Sen jälkeen lähti kolli pää riipuksissa johtamaan pientä riistanahakupartiota takaisin kohti leiriä.

Leirin lähettyvillä Hilsemyrsky kuitenkin pysähtyi ja kohoitti katseensa kohti puiden latvoja. Sinne asti hän oli koko matkan kulkenut kevyehköä hölkkää niin, ettei saumaa ylimääräiselle jutustelulle olisi vahingossakaan tullut. Eipä sitä toisaalta varmaan suuret linnut kumpaisellakin leuoissaan olisi muutenkaan tullut, mutteihän koskaan voinut liian varovainen olla. Koko pienen matkan oli soturi pyöritellyt masentavia mielikuvia päässään. Hän oli pohtinut Ruoskatassun tulevaisuutta huomassaan. Ei totisesti käynyt laatuun enää viivytellä yhtään oppilaan koulutuksen kanssa. Hilsemyrskystä tämä pyydetyn riistan noutaminen ja kiireetön lipuminen saattoi tuntua aivan normaalilta, mutta matkan aikana hän oli todennut itselleen, että vasta nimitetty oppilas oli tunnetusti hätäilevä ja vaativa elämänmuoto. Hän oli jälleen kerran lyhykäisesti sanoen munannut kaiken. No, eipä hänellä mitään menetettävääkään toisaalta ollut. Pysähtyessään oli Hilsemyrsky päättänyt nyt kuitenkin yritää pelastaa väistämättä hukkuvasta laivasta edes jotakin. Hän oli kuullut jonkin, mitä varmimmin oravan, rapistelevan parin kissanmitan päässä edessään olevan koivun alaoksilla. Soturi huitaisi hännällään puolihuolimattomasti Ruoskatassun kuonon edestä merkiksi tälle olla tovi vaiti. Hänen olisi kernaasti tehnyt mielensä sanoa jotakin opettavaista, kuten kunnon mestarin kuului, mutteivät sanat yksinkertaisesti suostuneet muotoutumaan. Hilsemyrskyllä ei ollut aavistustakaan, mitä järkevää hän voisi sanoa. Surkeasti sopertavalla kielellään hän olisi ainoastaan häirinnyt Ruoskatassun oppimista.

Niinpä soturi päätti käytännöllisesti toimia saarnaamisen sijaan. Hän piti häntäänsä vielä hetken aivan oppilaan kuonon edessä, mutta siirsi sen sitten vähitellen edelleen suoraksi jäykistettynä suoraan linjaan muun kehonsa kanssa. Hän otti muutaman miltei hupaisasti hyytelön lailla hyllyvän askeleen kohti puuta, josta pieni rapina oli kuulunut. Ääntäkään ei kollin tassuista lähtenyt, ne kun eivät nousseet edetessä maasta melkein karvan vertaa. Sopivan etäisyyden päässä Hilsemyrsky jännittyi, ja viittasi ainoastaan aivan kevyesti häntänsä päällä Ruoskatassulle merkin seurata toimitusta tarkasti. Ei hänellä ollut aavistustakaan, kuinka tehokasta hänen onneton elekielensä oli, muttei tässä vaiheessa enää sopinut puhuakaan, vaikka jotain sanottavaa olisi keksinytkin, eikä Hilsemyrsky kuitenkaan olisi edes keksinyt. Kolli yritti hetkeksi sysätä kaikki huolensa syjrään milestään. Hän mittasi puun alaoksia tiukasti katseellaan, kunnes spottasi pienen liikahduksen lehvästössä. Tarkemmin katsoen saattoi lehtien seasta eroittaa myös ruskean turkin. Hilsemyrskyn ei tarvinut epäröidä kauempaa. Kevyesti hän pomppasi lailla vieteriukon jännittyneestä kyyryasennostaan singahtaen suoraan päin oravaa. Yksi tarkoin sihdattu käpälänisku ilmassa, ja niin oli orava taintuneena pudonnut maahan ennen kuin Hilsemyrskykään ehti maahan laskeutua. Soturi marssi täys'pökertyneen oravan tykö. Arasti hän vilaisi Ruoskatassua, ja viittasi sitten käpälällään tämän lähemmäs. "Puraise sinä se hengiltä", naukui Hilsemyrsky melkein kuiskauksen kuuloisella äänellään, ei sillä, etteikö hän itse olisi moiseen rutiiniin kyennyt. Hänelle oli vain pälkähtänyt mieleen, että ehkäpä saaliin viimeistely voisi oppilaan mielestä olla jännittävää. Ja kai siinä nyt vähän jotain opettavaistakin oli. Voi kuinka olikaan kamalan paineikasta keksiä kaikkea, mikä voisi olla opettavaista! "Ömm...", jatkoi Hilsemyrsky kuulostaen edelleen kun puhuisi jollekin yllättäen paikalle pelmahtaneelle tähtiklaanilaiselle, "Jos tahdot kysyä jotain niin voit kysyä, ja hömm... ehkä, jos katsoit tarkkaan, niin voisimme etsiä sinullekin jotakin pientä kokeiltavaksi, jos siis tahtoisit kokeilla itse tai siis..." Hilsemyrskyn ääni tukahtui hänen omaan oman onnettomuutensa huomioimiseen.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Cenere
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1497
Join date : 19.01.2013
Ikä : 17
Paikkakunta : Kangasala

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Su Maalis 23, 2014 1:08 am

Korpin musta meriklaanilainen vetäisi häntänsä pois toisen lavalta hämmentyneenä. Miksi hän noin oli tehnyt? Eihän moinen sopinut hänen egolleen. Nyt pitäisi pitää huoli siitä, ettei tuo oranssehtava soturi levittäisi juoruja leirissä. Juoruja siitä, kuinka aina niin mahtava ja itsekäs Ruoskatassu oli alkanut herkistellä mestarinsa edessä. Piskuinen kolli lohduttautui sillä, että Hilsemyrsky vaikutti aivan liian hiirenaivoiselta moiseeen. Ja mitä pahaa hän muka olisi tehnyt vajaan päivän pituisella 'oppitunnilla'? Ei mitään. Ei sitten niin mitään.
Murehtimatta enempää Ruoskatassu lähti seuraamaan riekko yhä suussaan roikkuen Hilsemyrskyn perään.

Leirin suuakko oli tullut jo näkyviin. Meriklaanin tuorettakin tuoreempi oppilas rupesi kiihdyttämään tahtiaan, jos vain mahdollista, nopeammaksi. Pitkän hännän omaava kolli joutui kuitenkin uudemman kerran pysäyttämään itsensä. Mitä Hilsemyrsky nyt oli oikein vailla? Halusiko se kenties käydä tarpeillaan?
Ruoskatassu oli juuri vänkäämässä vastaan, että leiri oli vain viiden ketunmitan päässä, ja että mestari jaksaisi varmasti pidätellä siihen asti. Kolli kuitenkin hiljeni, kun Hilsemyrsky nosti häntänsä ihan hänen kuononsa eteen vaikenemisen merkiksi. Hyvä ettei nuorukainen saanut oranssia karvoja suuhunsa, niin lähellä oli tuon hilseilevän kissan häntä.

Vasta sen jälkeen, kun mestari oli ottanut häntänsä pois Ruoskatassun silmien edestä, hän huomasi oravan. Olisikohan hänen pitänyt olla tarkkana kuin porkkana nähdäkseen tuo jyrsijän tapainen otus aikaisemmin? Tehtyä ei saa tekemättömäksi, joten hän tyytyi jupisemaan mielessään. Olisi liian julmaa rääkäistä niin, että orava singahtaisi pakoon.
Silmä kovana Ruoskatassu tuijotti mestarinsa suoritusta. Aivan kuin hän olisi mestari, ja Hilsemyrsky oppilas.

Kun orava oli tipahtanut, loksahti oppilaan leuat auki niin, että riekon ruumis valahti maahan. eikä siinä vielä kaikki. Tietenkin toinen pyysi häntä menemään tappamaan orava. Mutta ei hän ollut koskaan puraissut mitään elävää... Perhosetkin kuolivat vain sillä, että talloi niiden päälle. Ruoskatassu ei kuitenkaan uskonut saman kikan toimivan tuon ruskean eläimen tappamiseen. Hiukan epäröivin askelin mustanpuhuva kolli meni Hilsemyrskyn ja oravan luo. Kolli kyykistyi oravan taakse ja ponkaisi tuon niskaan. Pienenmoinen paniikki valtasi Ruoskatassun. Pitäisiköhänen nyt vain puraista oravan kaula poikki? Empimättä enää hetkeäkään soturioppilas iski hampaansa karvaiseen niskaan ja puri niin kovaa kuin vain ikinä pystyi. Kuului pieni inahdus. Siitä huolimatta Ruoskatassu ei uskaltanut päästää irti. Olisi noloa jos orava pääsisikin vielä pakoon.
Varovasti kissa siirtyi saaliin päältä ja huokaisi helpottuneena. Orava oli kuollut.
"Tuo... Tuo oli ihan ensimäinen saaliini ikinä!" oppilas hihkaisi siniset silmänsä säihkyen. Hän tuijotti mestariaan ihailevin silmin.
"Saanko tosiaan pyydystää jonkun eläimen, jos tässä lähellä on.."
Oppilas ei edes yrittänyt saada kysymystään loppuun, sillä jostain kantautui outo haju. Meriklaanilainen ei tunnistanut hajua. Oravan tuoksu se ei ollut. Ainoa tapa saada hajun alkuperä selville, on mennä katsomaan! Ruoskatassu pinkaisi juoksuun, mutta pysähtyi törmäten johonkin isoon ja rusehtavaan eläimeen, jolla kasvoi sarvet päässä.
"Hil- HILSEMYRSKY!" kolli huusi kuin syötävä. Hänen edessään seisova elukka kallisteli vain päätän märehtien heinää. Kohta se varmasti kävisi hänen kimppuunsa.

_________________

"They should all die! All of them! Everything, annihilated!" - Alois Trancy
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://Tulossa uus....
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Su Maalis 23, 2014 2:01 pm

Oli varsin nostalgisia tuntehia herättävää katsella Ruoskatassun järsivän oksaltaan humautettua oravaa kuin se olisi todella voinut vielä vaikka herätä henkiin ja hilppaista oppilaan leuoista takaisin omille teilleen. Hilsemyrsky yritti muistella, minkälainen oli hänen ensimmäinen kunnollinen riistan päiviltä päästönsä ollut, eikä hän kyllä todellakaan juuri siihen hätään sattunut moista hetkeä muistamaan. Yksittäiset pienet asiat kun olivat kollille vain mitäänsanomattomia pisaroita mitäänsanomattomuuden lammikossa, jota hänen elämäkseen kutsuttiin. Hilsemyrsky ei aivan kuitenkaan vaipunut täyteen synkkyyteen, koska oppilaan toimien katselu piristi häntä kovasti. Ruoskatassusta vallan huokui semmoista intoa, mitä Hilsemyrsky itse ei koskaan ollut kokenut. Vaikka olisi voinut kuvitella hänen tulevan kateelliseksi, ei moinen hänestä tullut kysymykseenkään. Sen sijaan sai soturi kovasti elinvoimaa ja ihan puhdasta iloakin pelkästä oppilaansa toljottelusta. Hän tiesi, että kissa kyllä osaisi luonnostaan tappaa saaliin, ja niin oli Ruoskatassukin tehnyt. Hilsemyrsky katseli vain oppilasta siniset silmät säihkyen, kun tämä niin kovin suuresti näytti saavutuksestaan riemastuvan. Soturi ei saanut sanaa suustaan, vaikka kovasti olisi häntä haluttanutkin lausua muutama kehun sananen. Hän oli kuitenkin niin herkistynyt, suorastaan onnesta itkuun purskahtamisen partaalla, että joutui pysymään vaiti. Se oli Hilsemyrskylle hyvin harvinainen tunne. Hän tiesi sen, ja siksi nautti siitä niin kovin.

Tietysti ei pieneen ikäviä asioita magneetin lailla puoleensa vetävään mieleen voi olla vähitellen hiipimättä, että kuinka kamalaa oikeastaan oli vain toljottaa oppilastaan hölmön näköisenä ja olla vähäisintäkään kehua maukumatta. Hilsemyrskyn mieli, joka oli koko maailmankaikkeuden synkkyysmagneeteista voimakkaimpia, toki myös alkoi tätä asiaa pikku hiljaa jäytää, ja olisipa saattanut olla, että kollin mielialat jälleen olisivat myllertäneet aivan pohjamutiin, ellei Ruoskatassu yht'äkkiä melkein kuin maan nielemänä, mutta ei kuitenkaan ihan, olisi häippäissyt paikalta tarjoten uutta ajattelun aihetta. Hilsemyrsky jäi kalikalla mätkäistyn lahnan tavoin tuijottamaan kohtaa, josta oppilaansa oli singahtanut johonkin omille teilleen. Näinkö hirvittävä mestari hän siis oli kaiken aikaa ollutkin? Urhoollinen Ruoskatassu oli koko päivän siihen asti kituutellut silkasta hurskaasta kohteliaisuudesta Tähtiklaanin kiroaman Hilsemyrskyn pateetikon rinnalla, kunnes hänen mittansa oli yksinkertaisesti tullut täyteen. Kuin fyysillisenä pakkoreaktiona oli oppilas joutunut juoksemaan pois, koskei olisi voinut enää syömmeinlyöntiäkään tämän sotureista alhaisimman seurassa viettää joutumatta oksentamaan taikka käristymään silmissä silkasta vastenmielisyydestä! Hilsemyrskyn olisi tehnyt mielensä purskahtaa itkuun tällä kertaa surusta, vaikka tottahan hän tiesi kaiken johdatelleen koko ajan tähän. Niin suuri oli hänen katumuksensa kaikkea ja eniten pientä oppilaakseen pakotettua kissaparkaa kohtaan, että hänen olisi tehnyt mielensä haudata päänsä ikiajoiksi multaiseen maaperään.

OIkeastaan Hilsemyrsky oli jo kyyristynyt hieman etukenoon toteuttaakseen äkkipikaisat aikeensa. Ruoskatassun hätääntynyt huudahdus sai hänet kuitenkin vilaisemaan kulmainsa yli vähän pitemmällekin kuin oman käpälänsä mitan päähän eteen päin. Ja se mitä hän näki, oli totisesti jotakin, mikä saattoi ajatukset täysin itseensä keskittymään. Soturin silmät pyöristyivät lautasiksi, silä niin puistattavan näköinen oli tämä jättiläinen, jonka jalkain juuressa itseään vielä paljon pienemmältä näyttävä Ruoskatassu kyhjöitti. Jos Hilsemyrskyssä olisi ollut vähääkään kuumaverisen toimijan luonnetta, hän olisi ensi tilassa hyökännyt pelastamaan oppilaansa. Hänhän kuitenkin oli oikeastaan kuumaverisen toimijan täydellinen vastakohta, joten hän vain seisoi paikallaan ja tuijotti tuota suurta rauhaisasti ruokailevaa otusta. Eikä Hilsemyrskyn kauaakaan tarvinut pohdiskella, kun hän jo muistikin nähneensä muutamaan otteeseen tuommoisen sarvipääveikkosen erinäisiä kertoja kaukaisten niittyjen laidoilla harhaillessaan. Se oli kuitenkin ennen kuulematonta, että moinen otus oli eksynyt näin lähelle Meriklaanin leiriä. Vaikkei Hilsemyrsky ollut koskaan nähnyt tätä kummaa hirvitystä läheskään näin läheltä, oli hänellä aavistuksena, ettei kasveja maiskuttava eläin voinut olla kovin vaarallinen, ainakaan tahtonsa alaisesti. Hilsemyrskyn pessimistin mieli alkoi väkisinkin maalailla kuvia tuosta kömpelöstä honkainkolistajasta ryskäämässä suoraan Meriklaanin leiriin, jossa se litistäisi alleen kaikki pennut imettävine emoineen sekä kauhusta kangistuneet klaaninvanhukset ynnä vielä pari hysteeris'nä sinne tänne sinkoilevaa soturiakin. Oli otus vaarallinen tai ei, oli se aivan ehdottomasti saatava heti pois mahdollisimman kauas leiristä ja mielellään vielä rauhallisena. Jälkimmäinen ei totisesti onnistuisi kiljumalla kuin syötävä.

Koska Hilsemyrsky ei tahtonut aiheuttaa yhtään lisää meteliä käymällä itse rääkymään Ruoskatassua hiljaiseksi, koikkelehti hän pikavauhtia sen kummempia suunnittelematta päin tuota kammoksuttavaa märehtijää. Viestimestarin elkein nappasi kolli Ruoskatassun niskanahasta hampaidensa väliin, eikä hän totisesti ajatellut pysähtyä henkeä vetämään. Suunnaton sarvihirviö oli kuitenkin jo kerennyt säikähtää pahemmin kuin koskaan ennen elämänsä aikana, mikä sai sen mylvien polkemaan kammoittavia sorkkiaan, ja teutaroimaan sinne tänne. Valitettavasti Hilsemyrsky ei ehtinyt kahta askeltakaan pinkoa Ruoskatassu leuoissaan pakoon, kun hän tunsi häntänsä jäävän massavasaran lailla korkeuksista iskeytyvän sorkan alle. Kolli pomppasi veriä hyytävästi rääkäisten säikähdyksestä ja tuskastakin ilmaan sylkäisten siinä samalla tietysti Ruoskatassun jonnekin ties minne pöpelikköön. Harva kissa sitä kuitenkaan osasi samaan aikaan mouruta kurkku suorana kivun aarioita ja pidellä pikku oppilasta hampaissaan. Kyllä se vain oli yhtälö, jolle ei ratkaisua voinut löytää. Kauhean korkealle taivahalle ei Hilsemyrsky tietenkään kyennyt hyppäämään, olihan hänen häntänsä sarviveikkosen armottoman jalan alla. Siispä lakipisteensä saavutettuuan jysähti hän ahterilleen tantereeseen ja jäi siihen puolipökertyneenä silmissä viliseviä tähtösiä ihailemaan. Kaikeksi onneksi hänen häntänsä lihvannut sorkkamonsteri ei ollut jäänyt paikoilleen tanssimaan, vaan oli nyt siirtynyt vähän matkan päähän edelleen tosin selvästi ahdistusta täynnä remuten, olihan Hilsemyrskyn äkillinen kirkaisu säikähdyttänyt sen herkkää sielua entisestään.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Cenere
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1497
Join date : 19.01.2013
Ikä : 17
Paikkakunta : Kangasala

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   La Maalis 29, 2014 2:24 am

Ruskea, hevostakin suurempi, otus tuijotti mustahkoilla silmillään kissanpoikaa. Meriklaanilaisoppilaan sydän jyskytti ainakin tuhat kertaa sekunnissa. Häntä pelotti. Se oli myönnettävä, muttei tietenkään ääneen. Sarvipää oli kuitenkin hänen onnellaan vaaraton, ja sitten kaikki nauraisivat sille, kuinka Ruoskatassu oli pelästynyt... jotakin, mikä musuttaa ruohoa.

Silmät lautasen kokosina kollipoika ei kyennyt tekemään mitään. Ei huutamaan, ei juoksemaan pakoon. Vain tärisemään ja tuijottamaan kruunullista sorkkaeläintä. Ruoskatassu pystyi jo sieluna silmin näkemään, kuinka tuo pitkä koipinen eläin tallaisi hänet maata vasten, ja kuinka hänen kallonsa murskautuisi. Niin, eikä pidä unhotaa mustia korppeja, jotka siivoisivat hänen ruhonsa, kun se olisi mädäntymispisteessä. Missä viipyikään Ruoskatassun odottama suur sankari Hilsemyrsky? Oliko mestari kenties juossut karkuun pelastaakseen oman hilseilevän nahkansa? Vai oliko mustan kollin avunhuuto edes kuulunut oranssin soturin
korviin saakka?
Valtavat sorkat alkoivat lähestyä meriklaanilaista. Juuri ennenkuin valtava jalka oli tallata Ruoskatassun varpaat, hän tunsi, kuinka tassut irtosivat maanpinnasta. Niskassaan oppilas tunsi jonkun hampaat. Hilsemyrsky!
Avuttomalta vaikuttava meriklaanilaissoturi ei ollutkaan luikkinut häntä koipien välissä leiriin.

Juuri kun kaikki vaikutti olevan hyvin, lennähti Ruoskapoikamme upeassa kaaressa päin puuta, joka taisikin olla mänty. Törmätessään oppilas kuuli korvia vihlaisevan huudon. Ääni kuului mitä todennäköisemmin Hilsemyrskylle. Kun Meriklaanista tuttu poikanen oli topunut iskusta mäntyä vasten, huomasi tuo sorkkaeläimen tallanneen Hilsemyrskyn hilseilevän hännän. Voi ei!
Mustavalkea kissa oli säntäämässä apuun, mutta kesken aikeensa tuo tajusi, ettei pystyisi tekemään mitää auttaakseen mestariaan.
Helpotuksen aalto pyyhkäisi Ruoskatassun yli, kun kruunua kantava metsän asukki siirtyi kauemmas jättäen tyrmistyneen soturin aloilleen. Nyt oli oikea aika käydä tarkistamassa kokeneemman kissan vointi!

"Hilsemyrsky! Oletko kunnossa? Mikä se eläin oli? Onko se vaaraksi leirille? Kuinka häädämme sen pois?" Kysymystulvaa ei olisi estänyt kovinkaan tulppa viemärissä. Oranssehtavan kollin olisi pakko vastat kaikkiin kysymyksiin. Tai siis niin Ruoskatassu oletti asian olevan.

_________________

"They should all die! All of them! Everything, annihilated!" - Alois Trancy
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://Tulossa uus....
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Su Maalis 30, 2014 4:19 am

Kaikenmoista fyysillistä kärsimystä oli Hilsemyrsky, eikä vähiten itse aiheutettuna, joutunut elämässään kokemaan. Kolli oli melko lailla oppinut olemaan välittämättä kipuärsykkeistä, mikä oli eittämättä varsin kätevä taito toisinaan, mutta joskus myös hyvinkin vaarallinen, varsinkin jos sattui olemaan niin vahinkoaltis kuin Meriklaanin kovaonninen soturi oli. Nytkin Hilsemyrsky alkujärkytyksestä toinnuttuaan istui tilanteseen nähden melko rauhallisen näköisenä. Hänen katseensa oli lasittuneehko mutta rauhallinen. Häntänsä tuntui jokseenkin muusantuneelta, ja kolli oli melko varma, että joutuisi menemään parantajan pakeille, mitä hän vihasi ehkä eniten koko kurjassa elämässään. Harvoinpa soturi hoidatti edes isompia vammojaan parantajalla, mutta häntä, jonka vähäinenkin taivuttaminen iski lailla miljoonan voltin oli jo melkoinen este kunnolliselle klaaninsa palvelijalle. Ruoskatassun lähestyessä Hilsemyrsky nousi vähän hatarasti jaloilleen ja yritti näyttää mahdollisimman epävoipuneelta. Eipä hänen oikeastaan voinut sanoa näyttäneen sen voipuneemmalta kuin normaalistikaan. "Kaikki hyvin", naukui kolli lakonisesti, eikä se oikeastaan ollut yhtään sen hassumman kuuloista kuin kuulla Hilsemyrskyn normaalistikaan sanovan kaiken olevan hyvin, olihan hän kuitenkin tunnettu juuri siitä, että ajatteli kaiken olevan koko ajan huonosti.

Muut kysymykset olivatkin sitten hieman visaisempia mietittäviä. Hilsemyrsky suuntasi siniset surusilmänsä kohti ryskäystä, joka edelleen aivan liian lähellä hänen makuunsa raikasi. "Olen kyllä nähnyt niitä aiemminkin, mutten tiedä, miksi niitä kutsutaan", naukui soturi poissaolevaisena. Hänen äänensä värisi tuttuun tapaan, joskin siinä oli lisänä hieman ahdistavan tietämättömyyden ja avuttomuuden tuomaa extra-vibraatoa. "Luulen, että se voi olla hyvinkin vaarallinen leirille ja koko reviirillemme, vaikkei se taidakaan olla pahantahtoinen", jatkoi Hilsemyrsky ja vilaisi Meriklaanin leiriä suojaavaa sankkaa lehvästöä. Tuommoiselle jättiläiselle vaivalla kasatut suojarakenteet olisvat kuin muurahaiskeko kissalle. Sen päälle saattoi astua aivan vahingossa, ja aiheuttaa käsitämättömiä tuhoja yhdellä askeleella aivan vahingossa. Hilsemyrsky jo melkein otti askeleen kohti leiriä, olisihan hyvä hakea apua tuon otuksen häätämiseen. Sitten hän kuitenkin näytti tulevan toisiin aatoksiin. Kun sarvijätti kerran oli noin arka, niin se olisi helpoin häätää mahdollisimman pienellä kissajoukolla. Hilsemyrsky olisi ehkä mielellään ottanut parikseen jonkun muun kuin ensimmäistä päivää oppilaana olevan Ruoskatassun, mutta karu totuus oli, ettei nyt ollut oikeastaan aikaa hakea ketään kokenutta soturia hätiin, sillä äkkiäkös tuo monsteri ottaisi ja katoaisi jonnekin metsäin syövereihin litistämään jonkun pahaa aavistamattoman saalistaan vaanivan soturin jalkoihinsa. Sepä olikin kammoittava ajatus. Vaikkei Hilsemyrsky osannut tuntea itseänsä vähääkään sankarilliseksi, tiesi hän, että hänellä oli jälleen edessään yksi tärkeä hengnevaarallinen velvollisuus suoritettavana klaaninsa hyväksi. Enemmän kuin omasta nahastaan taisikin hän olla huolissaan oppilaastaan, mutta nyt oli toimittava vauhdilla eikä vaihtoehtoja täten jäänyt.

Oranssiturkkinen soturi kääntyi kohti rymistelyn lähdettä, ja oli vähäpuheiseen tyyliinsä heilauttaa häntäänsä oppilaalleen merkiksi seurata, mutta häntäpä ei heilunutkaan mihinkään, eipä mikään ihmekään. Ainoastaan infernaalinen jomoitus muistutti koko ulokkeen olemassaolosta. "Mennäänpä häätämään se otus", maukui soturi siis äänensä murhetta täynnä, ja lähti raahustamaan maan tasalle poljettujen pusikoiden lävitse häntänsä surkeasti maanpintaa pitkin perässä raahautuen, aivan kuin se olisi ollut eloton. Joka askeleella lähemmäksi tuleva metelöinti hermostutti Hilsemyrskyä. Miten ihmeessä kaksi pientä kissaa voisi saada sen kokoluokan pillastuneen elikon lähtemään pois reviiriltään? Jotenkin kyynisestä soturista tuntui, ettei puhumisesta paljon olisi apua. Kun ryskääminen kuului yhä vain lähempää, muttei mitään vielä näkynyt, maukui Hilsemyrsky hiljaisella äänellä oppilaalleen: "Ehkä sinun kannattaisi sittenkin..." Hänen lauseensa katkesi, kun he käveltyään loivasti rinteen lailla kaartuvan maanmuodostelman laelle näkivät edessään kohteensa. Jättiläismäinen eläin oli ilmeisesti paniikissaan juossut täysin ympäristöään huomioimatta päin varsin laaja-alaista ja tiheätä karhunvatukkapensaikkoa ja uponnut siihen kuin suohon. Otus oli täysin jumiutuneena sitkeisiin oksiin, eikä sen rimpuilu juuri helpoittanut sen tukalata tilannetta. Elikon kyljistä vuosi pieniä verinoroja, kun pensaan piikit olivat sitä vahingoittaneet, ja se päästeli sielua vavisuttavan haikeita ääniä kurkustaan. Hilsemyrsky ei muuta voinut kuin katsoa silmät ymmyrkäisinä. Miten kummassa he tuosta selviäisivät? Olihan kai selvää, että otusta piti auttaa. Vai oliko...?

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Cenere
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1497
Join date : 19.01.2013
Ikä : 17
Paikkakunta : Kangasala

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   To Huhti 17, 2014 11:20 pm

Hilsemyrsky totesi olevansa kunnossa, joten pitkähäntäinen oppilas huokaisi helpotuksesta. Nyt hänen ei tarvitsisi murehtia toisen kissan hännästä, kun omastakin ylpeyden aiheesta oli pidettävä huolta. Ruoskatassu oli murahtamassa mestarilleen, että nyt olisi palattava leiriin ja mentävä parantajan luokse, mutta ei ollut mustanpuhuan kollinalun tehtävä passittaa muita hoitsun puheille. Kaippa nyt kokenut soturi itse tiesi, jos pitäisi parantajan luo mennä. Vaikkei Hilsemyrskystä koskaan tietäisi.
Yht' äkkiä Ruoskatassu huomasi, että hän oli unohtanut kuunnella mestarinsa vastaukset hänen kysymyksiinsä. No, ei hän varmaan mitään tärkeää ollut menettänyt.

Yönsiniset silmät tuijottivat siihen suuntaan, jonne valtava kruunupää oli säntäillyt pakokauhun vallassa. Olikohan sillä elukalla vesikauhu, Ruoskatassu mietti huvittuneena. Eihän taudeilla saanut leikkiä. Vesikauhu oli kuitenkin tarttuva ja vaarallinen, mutta se olisi kuitenkin koominen näky, jos hevosen kokoiselta eläimeltä valuisi vaahtoa suupielestä. Oppilas olisi tahtonut kertoa huvittavasta mielikuvastaan mestarilleen, mutta tuo tyytyi vain naurahtamaan hiljaa itsekseen.

Musta kolli havahtui ajatuksistaan kuin unesta. Hilsemyrsky oli sanonut jotain menemisestä ja häätämisestä, mutta eipä Ruoskatassu ollut sitä kuullut kovinkaan tarkkaa. Tuntui, kuin hän olisi itse ollut kahden kallion välissä ja Hilsemyrsky olisi ollut jossakin kallioiden päädyissä ja huutanut hänelle jotakin, mikä sitten kaikui epäselvänä oppilaan korviin. Ruoskatassu odotti kärsimättömänä, että saisi käskyn seurata, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten oranssi soturi sanoi jotakin, mikä viittasi käskyyn seurata. Niinpä Ruoskatassu lähti jolkottelemaan toisen perään.
Olisi parasta ruveta kuuntelemaan Hilsemyrskyn sanoja, mikäli hän mieli soturiksi. Ehkäpä häntä käskettäisiin raapustamaan kallion pintaan kynnellään kaikki asiat, mitä hänelle oli kuiden aikana opetettu. Aivan kuin yo-kokeissa! "Jos ajattelit sanoa, että minun pitäisi hakea apua leiristä, niin älä unta näe! Seuraan sinua ja piste!" Ruoskatassu kivahti, kun Hilsemyrsky oli sanomassa jotakin, mikä alkoi kuulostaa siltä, ettei mestari halunnut oppilastaan mukaan.

Nyt vasta Ruoskatassu huomasi äänen, joka kaikui pääkopassa asti. Mestari oli huomannut äänen varmaan aikoja sitten, mutta eipä oppilas voinut sille mitään, että luonnossa oli niin paljon muutakin mielenkiintoista kuin jotkut sorkkaeläimet.
Mustavalkea kollioppilas seurasi Hilsemyrsyä. Pian hän pysähtyi ja jäi tuijottamaan eläintä, joka oli juuttunut pensaikkoon. "Tyhmä mikä tyhmä" Ruoskatassu mutisi ääneen. Ei kukaan täysjärkinen eläin ajanut itseään noin noloon tilanteeseen. Tai ei Ruoskatassu ainakaan!
"Ajattelitko mennä auttamaan uutta ystävääsi? Tekisitkö sen vain kiittäksesi häntäsi tallomisesta? Vai tahdotko tehdä itsemurhan ryntäämällä sen kiemurtelevien jalkojen alle?" Itsekäs kolli ei voinut olla päästämättä noita ivallisia kysymyksiä suustaan. Moiset kettuilut kun olivat hänelle kuin huumetta. Niihin jäi koukkuun.
"Jos saisin päättää, voisimme vain ottaa tuon nyt hengiltä ja raahata sen leiriin." Ruoskatassu sanoi tuijottaen eläntä sinisllä silmillään ja nuolaisten huuliaan.

_________________

"They should all die! All of them! Everything, annihilated!" - Alois Trancy
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://Tulossa uus....
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Pe Huhti 18, 2014 10:58 am

Ei käynyt kiistäminen, etteikö Hilsemyrskyä hieman olisi jo tovin huolettanut oppilaansa puoliasiaton juuri ja juuri niskuroinnin rajamailla häilyväinen tyyli puhella. Ärtymykseen jotakuta toista kohtaan ei soturin mieli kyennyt, ja siksi hän oikeastaan olikin vähän huolissaan. Kuinka hän oikein kykenisi pitämään kunnon kuria yllä kunnon mestarin tavoin, kun hän yksinkertaisesti ei ollut kykeneväinen käskemään ketään. Se soti kaikkia hänen myötäsyntyisiä periaatteitaan vastaan, ja ne olivat niin vahvoja toimintatapoja, ettei niitä yksinkertaisesti voinut muuttaa? Jos Ruoskatassu joskus todella heittäysisi kapinoimaan, oltaisiin todellisessa pattitilanteessa, josta olisi ehkä mahdoton päästä ulos molempia miellyttävällä tavalla. Moinen saattaisi johtaa jopa ikuiseen konfliktiin, mikä ajatuksena hirvitti Hilsemyrskyä. Hänen uskomaton kykynsä muodostaaa negatiivisia tulevaisuudennäkymiä oli selvästi taas vauhdissa. Hänen korviensa ohitse ei ollut mennyt yksikään Ruoskatassun kommentti. Niitä kuunnellessaan hän ei voinut muuta kuin toivoa syömmeinsä pohjasta, että jonakin päivänä heidän välilleen kehittyisi jonkinasteinen ymmärtämys ja kyky toimia tiiviisti yhdessä niin erilaisia kuin he luonteiltaan olivatkin, vastakohtaisia melkeinpä. Se oli kaunis unelma, ja normaalitapojensa vastaisesti tunsi Hilsemyrsky sisällään kytevän pienen halun työskennellä sen unelman saavuttamiseksi.

Se oli tosin pakko myöntää, että nyt Ruoskatassun sanoissa, niin tylyjä kuin olivatkin, oli periaatteessa perää. Ei todellakaan olisi auttanut mennä tuon jättiläisen jalkoihin hääräämään ja yrittämään katkoa sitä kahlitsevia piikkioksia. Se olisi ollut aivan hullun hommaa ja siinä olisi päässyt hengestään, mitä Hilsemyrsky nyt varsinaisesti ei olisi kavahtanut, mutta oli sitä nyt tyylikkäämpiäkin tai ehkä pikemmin hänelle sopivaisesti vähemmänkin tyylikkäitä tapoja päättää päivänsä kuin urhoollisessa hullunrohkeuskokeessa. Kyllä vain olisi niin, että jos Hilsemyrsky aikoisi joskus lopettaa omatoimisesti maanpäällisen vaeltelunsa, tekisi hän sen upottamalla surkean päänsä kaulaa myöten pehmoiseen multaan. Siinähän hän olisi jo puoliksi haudattuna, eikä klaanilla olisi niin paljon tekemistä hänen kurjan ruhonsa hautajaismenoissa. Niin sen kuuluisi olla, vaan ehkäpä on turha spekuloida tämän kovan onnen soturin ajatusten synkimpiä puolia, jotka kuitenkin aina olivat olemassa ja olisivat aina olevat. Kaikille itsemurhaisain luonteiden kammoksujille lohdutukseksi todettakoon, että uuden mestarinvelvollisuutensa parissa tunsi Hilsemyrsky ehkäpä vahvempaa vastuuta elämässään kuin koskaan ennen aikaisemmin, ja se teki hänestä ehkä pienen piirun verran elämänhaluisemman kuin noin normaalisti. Huomattava oli myös se seikka, jonka Hilsemyrksy itsekin oli havainnut ja halveksi siksi itseään. Se nimittäin, että hän yksinkertaisesti oli liian raukkamainen pelkuri suorittaakseen mitään kammoittavia itsetuhonapinpainallusratkaisuja. Se oli pinttynyt osa hänen surkimuksenluonnettaan.

Vaan eipä kyllä oppilaan ehdotuskaan juuri herättänyt kannatusta Hilsemyrskyn mielessä. Niin kipeästi kuin olikin tuon otuksen sorkista saanut hännälleen, ei hän voinut olla tuntematta sääliä sitä kohtaan. Sitä paitsi tuommoisen vauhkon jätin kellistäminen olisi käytännössäkin varsin hankalaa, mistä Hilsemyrsky huomauttikin oppilaalleen: "Älä vain kuvittele, että saisimme sen kaadettua. En tiedä, riittäisikö moiseen edes koko klaanin voima, ja vaikka riittäisikin, niin pahoilta loukkaantumisilta ei voisi välttyä" Hänen sävynsä oli täydelleen tyyni, oikeastaan jopa vähän opettajamaisen asiallinen. Jotenkin kuitenkin kollista itsestäänkin tuntui, että hänen lausumansa jäi kesken. Olihan se nyt vähän töksähtävän kuuloista valistaa, mutta sitten olla tarjoamatta mitään ratkaisua. Hilsemyrskyn aivot surrailivat tyhjää, joten hän ei oikein keksinyt mitään muutakaan toimintaratkaisua kuin vain yrittää vapauttaa tuo suurikokoinen vauhkoilija varovaisin ottein. Vaikkei olisi tuntenut vähäisintäkään sääliä tuota sarvijättiä kohtaan, niin siltikin oli ajateltava rationaalisesti, että se saattaisi hetkenä minä hyvänsä riuhtoa itsensä vapaasti, ja sokeana vihasta tehdä ties mitä tuhoja. Hilsemyrskyllä oli muutenkin varsin suuret epäilykset tuon otuksen järkevyyttä kohtaan, eikä hänellä ollut oikeastaan halua odottaa, milloin tuo mahdollinen irtiriuhtautuminen ja sen seuraukset tapahtuisivat. Huomattavasti parempi olisi saada se kissavoimin irti ansastaan, ja sitten yrittää jollain lailla hallitusti sitä ohjata reviiriltä pois. Vielä soturilla ei ollut aavistustakaan, miten se kävisi, mutta kai se oli sitten sen ajan murhe. Juuri tällä hetkellä ei nyt ollut muutakaan tehtävissä kuin toimia vain asia kerrallaan.

Kuten mainittua, ei Hilsemyrsky ollu kykenevä riitelemään taikka väittelemään oppilaansa kanssa. Siksi hän ei sanonut tälle mitään lähtiessään hieman varovaisin askelin tassuttamaan kohti karhunvatukkatiheikköä ja siinä suruisasti ammuilevaa sorkkajättiä. "Rauhoitu vain, toveri hyvä", maukui Hilsemyrsky niin hiljaa ja väristen, ettei hän, jolle sanat oli osoitettu, varmasti olisi kuullut niitä, vaikka olisi ne ymmärtänytkin, ja nythän oli tilanne, ettei puhuteltu edes ymmärtänyt kissain kieltä. Joka askeleella äärimmäistä varovaisuutta noudattaen hiipi Hilsemyrsky okaisen pusikon tyvelle sen verran kauaksi siihen jumiutuneesta eliömuodosta, että hän arveli olevansa välittömäin sorkan iskujen ulottumattomissa. Tovin soturi mittaili pitkiä ja notkeita oksia ja yritti selvittää, mitkä niistä olivat semmoisia, jotka olivat sarviveikon nahassa kiinni. Arasti hän otti yhden sopivaiseksi katsomansa hampaidensa väliin ja kiskaisi, ensin hellävaroen ja sitten voimainsa takaa. Jätti älähti kummissaan, kun yksi sitä repivistä oksista kivuliaahkosti vedettiin toisaalle. Vaikutus oli kuitenkin toivotunlainen, ja jo yhdenkin haitallisen oksan poisveto näytti höllentävän joltisesti solmuja, joihin sarvipää oli jumiutunut. Hilsemyrsky rohkaistui tästä lisää, ja tarrrasi toiseen strategisesti merkittävän näköiseen lonkeroon, riuhtaisi, ja sai jälleen autettavansa jyrähtämään tavanomaista voimakkaammin. Selvästikin jätti tajusi, että sen kahleet alkoivat hellittää, mikä sai sen teutaroimaan kahta kovemmin kuin aiemmin. Tämä sen myötävaikutuksella, että Hilsemyrsky veteli syrjään oksia, sai sen vähitellen yhä lähemmäksi vapautta. Oranssiturkkinen soturi jatkoi samaa tahtia hommailuansa tietämättä ensinkään, mitä hän voisi pienine oppilaineen, jos tämä nyt edes olisi autamishaluinen, tehdä sitten, kun tuo hirviö pääsisi jälleen valloilleen. Hän ei sanottavasti odoittanut tuota hetkeä, mutta jatkoi silti, olihan kyseessä jonkinasteinen eetillinen velvollisuus: metsän eläinten välinen veljeys tai jokin semmoinen. Toivottavasti veli sarvipää osaisi myös ajatella samoin, ja osaisi olla pillastumatta niin, että tallaisi hurskaat auttajansa huomaamattaan paetessaan olematon häntä koipien välissä kotiin.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Cenere
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1497
Join date : 19.01.2013
Ikä : 17
Paikkakunta : Kangasala

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Ti Toukokuu 13, 2014 12:08 am

"En tiedä sinusta, mutta lihapaisti houkuttelee minua enemmän, kuin sankariteot" tuo kovasanainen kolli tivasi mestarilleen samalla laskien takamuksensa maahan. Loppujen lopuksi, mitä he hyötyisivät tuon valtavan möllöttimen vapauttamisesta? Mitä jos se säntääkin takaisin leirin suuntaan? Sen jälkeen kaikki syyttävät heitä meriklaanilaisten kodin tuhoutumisesta. Sitäpaitsi, muut klaanit nauraisivat heille tulevassa kokoontumisessa. Ruoskatassu kuvitteli mielessään tilanteen Nelipuulla, jossa Valkotähti kertoisi surumielisesti, kuinka kruunupäinen elukka talloi kaikki pennut ja vanhukset jalkoihinsa ja että Meriklaanin leiri on tuhoutunut. Sitä tarinaa seuraisi sitten tietenkin se kuuluisa räkätyskohtaus. Moinen hävettäisi pikkupojua. Hävettäisi jopa niin paljon, että seuraisi isänsä menneisyyttä ja painelisi Yöklaaniin. Takin kääntäminenkin tuntui helpommalta kuin tuon iljetyksen auttaminen. Siinä vaiheessa Hilsemyrsky kylläkin saisi kuulla kunniansa huonosti koulutetusta oppilaasta. Äsh, miksei neropatti Ruoskatassu keksinyt mitään sellaista ratkaisua, josta kaikki hyötyisivät tasapuolisesti? Hetkonen. Miksi edes miettiä muiden osapuolten hyötymisiä, kunhan oma nahka on turvassa?

Ajatuskupla puhkesi oppilaan pään päältä, kun Hilsemyrsky lässytti itsekseen edeten samalla hirviötä kohti. Ruoskatassu kallisteli päätään epäuskoisena. Oliko hänen mestarinsa seonnut kokonaan? "Voe mama, anna mun kaikki kestää!" teini-ikäinen muntattininjasoturioppilas parkaisi. Hänen mestarinsa yritti todennäköisesti rauhoitella uutta ystäväänsä. "Ei se ymmärrä sua!" oppilas yritti vielä, mutta eipä moinen varmaankaan oranssehtavaa sankariamme jaksaisi kiinnostaa. Täysin harkittsemattomasti päätti Ruoskatassu nousta pölyisestä maasta ja lähteä kohtalaisen hitaasti kävelemään mestarinsa perään, joka olikin jo täydessä työntouhussa.
Aluksi tuo tuumasi, että katselisi vain mestarinsa lavan yli tapahtumien kulkua, mutta jokin aivosoluissa huusi, että kokeille katkaista edes yksi hernepiikkipuskan oksista. Tylisistyneen oloisena kolli otti yhden terävimmistä kynsistä esiin, ja katkaisi oksan. Se kävi helposti. Johtuen kylläkin siitä, ettei juuri katkaistu oksa ollut kenenkään nahassa kiinni. Seuraava aivosolu jo huusikin, että katkaise sellainen, mikä on muurautunut eläimen kylkeen. Ruoskatassu kohautti lapojaan ajatuksilleen ja sivalsi kynnellään jo seuraava oksistoa. Se ei katkennut.
"No mutta mitäs..?" itsekkyyttä puhkuva toverimme päästi suustaan. Hän tarrasi valkoisilla hampaillaan oksan paljaaseen kohtaan ja kiskaisi niin kovaa kuin pystyi. Se onnistui! Nyt koko klaani pitäisi häntä pelastajana, ellei Hilsemyrsky sitten kerkeisi viemään kaikeea mammonaa ja kunniaa hänen nenänsä edestä.

_________________

"They should all die! All of them! Everything, annihilated!" - Alois Trancy
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://Tulossa uus....
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Ti Toukokuu 13, 2014 11:41 am

Lukuisat itseensä kohdistuvat kuittailun ja korvien lotkauttelemattomuuden täyteiset vuodet olivat tehneet Hilsemyrskystä jotakuinkin immuunin näille hupaisille pikku asioille. Jos hän vielä olisi ollut perusluonteeltaan edes hieman päättäväisempi ja aikaansaavempi, häntä olisi voinut odottaa vaikka kuinka mahtaisa tulevaisuus, sillä olihan kuitenkin taito olla täydelleen välittämättä itseensä ja tekoihinsa kohdistuvasta kritiikistä jokseenkin harvinainen ja pienissäkin määrin erittäin hyödyllinen. Hilsemyrskylle tätä jaloa taitoa oli kehittynyt vaikka millä mitalla, mutta eipä hän siitä juuri iloa saanut. Hänelle Ruoskatassun vastahankaiset sanailut olivat kuin rentoutttavaa mehiläisen pörinää korvissa vain. Se, mikä siinä nimenomaisessa tilanteessa oli niin kovin harvinaista, oli tietysti se, että Hilsemyrsky oli saanut itsensä sille päälle, että hän oli saanut aikaiseksi ryhtyä tekemään jotakin, mitä hän itse tahtoi ja mikä oli täydelleen hänen itse valitsemansa tie ja tapa toimia. Semmoisessa tilanteessa hän eteni kuin luotijuna, eikä yksikään vastahankainen taikka väheksyvä kommentti olisi saanut häntä peräytymään. Ne semmoiset olivat tähän kolliin yksinkertaisesti menettäneet tehonsa. Toisaalta sitten taas se, että Hilsemyrsky hyvin harvoin pystyi mitään vastaavia omatoimisia, mahdollisesti koko klaanin turvallisuuteen vaikuttavia toimenpiteitä tekemään, olikin sitten sen verran harvinaista, että se kompensoi varsin hyvin tuota erikoislaatuista kritiikki-immuniteettia. Lisäksi tietysti Hilsemyrsky itse oli itsensä armottomin kritisoija, mikä piti huolen siitä, ettei hänen millään ollut mahdollista päästä ylpistymään, eikä edes pääsemään semmoiselle terveelle normaalin itsetunnon tasolle. Siispä semmoinen päättäväisyyden puuskaan ajautunut Hilsemyrsky, joka siinä kiskoili jättimäistä sorkkahirivötä vatukoista vapaaksi, oli varsin harvinaislaatuinen näky, josta olisi kenen tahansa paikalleosujan kannattanut täysin siemauksin nauttia vielä kun siihen oli tilaisuus.

Itsetuntoa tai varmuutta oman henkilökohtaisen toimintavalinnan oikeudesta ei Ruoskatassun leikkiin mukaanlähtö nostattanut. Sen sijaan Hilsemyrskyn sieluun onnistui tunkeutumaan joltisesti valaisevaa iloa, puhdasta riemastusta siitä, että hänen oppilaansa näytti olevan nurinoistaan huolimatta toimintavalmis tiukissa ja vaarallisissakin tilanteissa. Joku toinen mestari olisi tietysti voinut päätellä olevansa siinä ihailua herättävä esikuva, kun sillä lailla toimiaan seurattiin. Hilsemyrsky ei kuitenkaan päässyt läheskään niin pitkälle. Hän tunsi ainoastaan syvää riemua Ruoskatassun puolesta, ja alkoi arvostaa tätä ahkerana ja uutterana oppilaana entistä enemmän. Oli varsinainen Tähtiklaanin siunaus, että hänen oppilaansa näytti olevan valmiiksi jo noin hyviin uomiin ajautunut. Koska ei liiemminkään pitänyt puhumisesta, eikä varsinkaan siinä huhkiessaan huutelusta, tyytyi Hilsemyrsky lähettämään parhaan kykynsä mukaan kannustusta Ruoskatassulle hengen välityksellä. Hänellä oli omat salaiset fantasiansa semmoisten henkimaailman juttujen toimivuudesta, mutteihän niitä nyt voisi paljastaa kenellekään. Olisihan se naurettavaa, jos hänen kaltaisensa rivijermun kuultaisiin tuhlaavan aikaansa unelmointiin. Hän oli jo valmiiksi aivan tarpeeksi paljon velkaa klaanilleen, niin ettei lisäharmien aiheuttaminen kyllä voinut tulla kysymykseenkään. Lisäksi, niin harmillista kuin se olikin, tiesi Hilsemyrsky syvällä kyynillisyyden täyttämässä mielessään, ettei telepatia voinut toimia ainakaan hänen kaltaisensa surkimuksen kohdalla. Hänestä kuitenkin tuntui luonnolliselta yrittää turruttaa maailmantuskaa kauniilla unelmilla kauniista asioista. Siispä telepaattinen viesti Ruoskatassun tajunnan saavuttakoon: Hyvä hyvä! Me voitetaan! Me voitetaan! Olisi ollut varmasti hyvin häiritsevää kuulla semmoisia sanoja Hilsemyrskyn, tuon pessimismin perikuvan, ääneen lausumina, eikä semmoinen varmaan olisi ollut mahdollistakaan. Oranssiturkkisella soturilla, hän jopa itse epäili asiain olevan niin, mahtoi olla äänihuulissaan fysiologinen rajoite lausua mitään kannustuksia. Siksi siis niitä harvoin suoraan sydämestä tulevia positiivisia ajatuksia saattoi ainoastaan kuvitella lähettelevänsä telepaattisesti. Kolli ei voinut olla hymyilemättä surullisesti mietteilleen.

Semmoisiin kaunosieluisiin mietteisiin olisi Hilsemyrskyn ollut oikein nautinnollista hukkua. Toiminta kuitenkin iskeytyi hänen ja unenomaisten pohdintojen väliin. Rehellinen ollakseen oli Hilsemyrsky aatoksiinsa vaipuessaan jopa hieman unhoittanut pitää silmällä ympäristöään. Hän oli vain automaatiolla vedellyt oksia syrjään, kun oli kerran sen homman rutiiniin päässyt. Ja kahden kissan voimin, varsinkin kun toinen työskenteli puolizombina, ei mennyt kovinkaan kauaa saada veli sarvipäätä irti kahleistaan. Tietysti tämä suurehko elämänmuoto oli itsekin jo alkanut tajuta, että häntähän tässä autettiin ulos ahdingostaan, minkä takia hän itsekin edesauttoi vapautumistaan hieman hallitummalla teutaroinnilla ja venkoilulla kuin mitä aiemmin oli harjoittanut. Niin vaikeaa kuin se olikin uskoa, näytti tuonkin otuksen pääkopassa siis tapahtuvan jonkinmoisia rationaalisen ajattelun toimenpiteitä. Hilsemyrsky ei tämmöisiä kuitenkaan ehtinyt havainnoida. Hän oli zombeillut itsensä suoraan otuksen kulkuväylälle, ja kävi sitten sillä lailla ikävästi, että kun tuo sarvimestari pääsi vapaaksi, oli onneton iho-ongelmainen kissa vallan jäädä alle. Toinen kerta yhdelle päivälle, sanoivat Hilsemyrskyn vaistot, olisi kuitenkin ollut aivan liikaa, minkä takia kolli ehti kuin ehtikin viime hetkellä havahtua mietteistään, mikä kyllä saattoi johtua siitä riemuntäyteisestä mylvähdyksestäkin, jonka tuo jättiläisveikkonen päästi tajutessaan vapautensa koittaneen. Otus jyrähti kuin sumutorvi, ja koikkelehtien se rymisti ensin mahdollisimman kauas tuosta kamalasta piikkipuskasta. Sitten se ympärilleen vilaustakaan suomatta lähti taas kohkaamaan, joskin nyt jo hieman rauhallisempaa kävelyvauhtia, jonnekin. Hilsemyrsky ei ehtinyt nähdä, minne, sillä hän oli kamalan rääkäisyn ilmoille päästäen hypännyt tuon otuksen kuolettavien sorkkien tieltä syvemmälle karhunvatukkapusikkoon. Sen verran komean ilmalennon oli hän tehnyt, että oli jumittanut tyylipuhtaasti turkistaan noihin epämieluisiin piikkeihin roikkumaan sillä lailla, että hänen käpälänsä koskettivat maata vain juuri ja juuri. Huokaisten kolli totesi hiljaa itselleen kaiketi ansainneensa senkin nöyryytyksen jostakin aikaisempien aikojen korjaamattomasta töppäilystään. Vaikka hän olisi omasta puolestaan voinut siinä odotella vaikka ihan korppikotkien saapumista, päätteli hän kuitenkin Ruoskatassun ehkä kaipaavan mestariaan vielä ensimmäisen koulutuspäivän jälkeenkin. "Ruoskatassu", kutsui siis Hilsemyrsky oppilasta varsin voipuneella, joskin hänen äänensähän kuulosti aina jokseenkin voipuneelta, äänellä, "Mahtaisitko kyetä hieman auttamaan toukkaakin surkeampaa mestariasi?"

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Cenere
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1497
Join date : 19.01.2013
Ikä : 17
Paikkakunta : Kangasala

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Ti Toukokuu 13, 2014 10:31 pm

Piikikkäiden oksien katkaiseminen alkoi pikku hiljaa ottaa voimille, sillä eihän tuon nuorukaisen voimat vielä yltäneet soturin tasolle. Sitä Ruoskatassu ei kuitenkaan itselleen halunnut, tai uskaltanut, myöntää. Voimien vertailu aikuisiin nähden olisi voinut lannistaa hänet. Mikä ei tietenkään tässä tilanteessa olisi käynyt päinsä, sillä Hilsemyrsky tuntui muuttuneen zombiksi. "Dorga..." oppilas ajatteli jatkaen sinnikkäästi märehtiän vapauttamista. Kun Ruoskatassusta alkoi tuntua, että eläin pääsisi jo omin voimineen pois, kolli vetäytyi hieman kauemmas.

Tyytyväisyyttä hehkuva Ruoskatassu alkoi kehrätä sitä kovaa kuuluista kehräystään. Niin tyytyväinen itseensä oppilas ei ole ollutkaan vähään aikaan. Ja minkälaisen mielihyvän tunteen poju siitä saikaan. Kuin kissanminttua olisi sieraimiinsa vetänyt. Pienoinen näläntunne kuitenkin tuli ja pilasi kaiken. Siispä suunta kohti leiriä!
Pitkää häntäänsä ylhäällä pitäen, kollipoika suuntasi kuononsa kohti Meriklaanin leiriä. Kun kaikki tuntui olevan hyvin, niin eikös hänen mestarinsa päästä jokseenkin epätoivoiselta kuulostavan avunpyynnön. Ruskatassu huokaisi raskaasti, ja kääntyi kannoillaan ympäri. "Miten sä aina onnistut hankkiutuun vaikeuksiin!" oppilas huudahti nähdessään, miten hänen mestarinsa roikkui hernepiikkipuskien varassa. Tilanne oikeastaan nauratti häntä. Ruoskatassu kun oletti, että oksat räsähtäisivät Hilsemyrskyn painosta. Niin ei nähtävästi kuitenkaan ollut. Sääli. Mustanpuhuva soturioppilas joutuisi nyt sitten vaivautumaan pelastamaan tuon hilseilevän kummajaisen. Tai miksei hän jättäisi toista tuohon roikkumaan? Hän voisi leirissä vääntää tekoitkun ja kertoa huikean tarinan siitä, miten kettu söi ylvään ja rohkean Hilsemyrskyn. Hän itse tietenkin pääsisi päärooliin ja loppujenlopuksi hän itse olisi tarinan sankari. Ehkäpä Ruoskatassu saisi iinä viheessa uuden mestarin. Tai vielä parempaa: hänet nimitettäisiin soturiksi jo tänään! Näin ajatellessaan nuoren kissan yön siniset silmät tuijottivat vallan himoisesti jonnekkin tyhjyyteen.

Sitten pieni yksityiskohta tipautti meriklaanilaisen taas todelliseen maailmaan. Mitäs sitten kun Hilsemyrsky pailaisi takaisin klaanin pariin? Siis jos kolli nyt edes pääsisi tuosta pensaasta omin avuin pois. Kaikki ihailisivat soturin sitkeyttä siitä, kuinka oli pelastautunut ketulta ja hänet nimitettäisiin takaisin Ruoskatassun mestariksi! Ei, pahinta olisi se, että viaton oppilas häädettäisiin klaanista valehtelun takia! Päätös oli Ruoskatassun ja hänen egonsa välillä yksimielinen: Hän auttaisi mestariaan.
Hän käveli piikipensaan luo ja alkoi katkaisemaan lonkeromaisia oksia Hilsemyrsyn ympäriltä. Pienet, mutta terävät piikit pistelivät Ruoskatassun kuninkaalista kitalakea. Vuorossa oli enää onneksi viimeinen oksa. Sen herra Itsekkyys päätti katkaista kynnellään. "AUTS!"
kollin alku kavahti taaksepäin. Yksi piikki oli jäänyt hänen polkuanturaansa kiinni, vaikka vihoviimeinenkin oksa oli katkennut.

Vaaleanpunainen kieli lipoi kipeää kohtaa rivakasti. Ruoskatassu ei pystyisi kävelemään piikki tassussaan leiriin asti. Tai pystyisi. Kolmella jalalla, mutta se ei kävisikään kovin helposti.

_________________

"They should all die! All of them! Everything, annihilated!" - Alois Trancy
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://Tulossa uus....
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Ke Toukokuu 14, 2014 4:56 am

Moni soturi olisi voinut kokea kovinkin nöyryyttävänä sen, että joutui ensimmäisenä koulutuspäivänä oman uuden, räkänokkaisen oppilaansa avustamaksi pinteestä, josta ei itse kyennyt pääsemään pois. Totuushan oikeastaan oli, että kyllä Hilsemyrskyn kokoinen soturi olisi varsin helposti voinut keplotella itsekin itsensä siitä jumista pois. Vaan tuopa kolli nyt sattui olemaan kaiken kosmoksen flegmaattisuuden varasto. Hänestä tuntui aivan turhalta edes yrittää itse vapauttaa itseään, koska hän olisi kuitenkin epäonnistunut siinä tavalla tai toisella. Jotain kamalaa olisi käynyt, ja aikaisemman ajatuksensa, että Ruoskatassulla todella voisi vielä olla käyttöä mestarille, huomioiden, oli hän pyytänyt apua. Ja olihan sitä toki tullutkin, kun oli Ruoskatassun kaltainen kuuliainen ja herttaisa oppilas kyseessä. Hilsemyrskyn olisi saanut herkistymään vähemmästäkin kuin siitä, että hänen oma oppilaansa pureksi poikki piikikkäitä oksia, joihin hän oli itsensä onnistunut jumiuttamaan. Toki Hilsemyrskystä myös tuntui äärimmäisen pahalta sillä lailla loisia toisen hurskaan avunannon varassa, vaan olihan hän siihenkin nöyryytykseen jo tietyllä tapaa tottunut. Hänet oli tuomittu elämään klaaninsa ja klaanitoveriensa loisena, ja hän luotti siihen, että hänet kyllä karkotettaisiin matkoihinsa sitten, kun hänestä ei katsottaisi enää mitään hyötyä olevan. Ja kun loinen karkoitetaan matkoihinsa isäntäeliöstään, sillä ei juurikaan ole mahdollisuuksia selvitä. Tämän tiesi Hilsemyrskykin tyynenä karmivaa, mielestään vääjäämättä tulevaisuudessa pilkistävää loppua joka päivä salaa odoitellen.

Erityisesti tunsi oranssiturkkinen soturi pistoksen sydämessään kuullessaan Ruoskatassun kivunvoihkaisun. Oliko hän todella onnistunut töppäilyillään aiheuttamaan viattomalle oppilaparalleen jonkin asteisen ruumiillisen vamman? Todella kelvottoman otuksen toimintaa semmoinen! Hilsemyrskyn olisi tehnyt mielensä upottaa päänsä multaan, minkä hän olisikin tehnyt, ellei olisi roikkunut siinä jalat kiusallisesti maanpintaa hipoen. Ja sitten kun hän viimein putosi oksien ympäriltään löystyillessä, ei hän ehättänyt mihinkään itsetuhoisiin puuhasteluihin, kun hänen täytyi sinisilmänsä täynnä ahdistusta ja katumusta omaa olemassaoloaan kohtaan kääntyä Ruoskatassun puoleen. Erityisen tuskaisalta ei nuorukainen näyttänyt, mutta kipujenpeittelyn mestarina tiesi Hilsemyrsky, että erityisesti tuommoiselle nuorisolle oli tärkeää näyttää kovemmalta kuin mitä olikaan. Päätellen kiivaasta polkuanturan nuolemisesta oli vamma juuri siinä, eikä nyt tarvinut olla käynyt salapoliisiakatemioita arvatakseen, että piikkihän siihen oli mitä varmimmin tarttunut. Kaikeksi onneksi Hilsemyrskyn sisäelinten lihaskudos ei ollut tahdonalaista, sillä muuten hän olisi saattanut hölmöyksissään hieman kipristellä vatsaansa tuskaisana rangaistuksena siitä, että oli antanut omalle oppilaalleen käydä noin. Vaikka soturi ihan todella tunsi haverista suurempaa katumusta kuin kukaan normaalisti olisi voinut semmoisesta pikkujutusta tuntea, ei hänen sosiaalinen kyvykkyytensä ollut riittää minkäänmoiseen asian sanalliseen osoittamiseen. "O-oletko kunnossa?" sai kolli mau'uttua, mutta se kuulosti hänen itsensäkin mielestä niin laimealta, että niin puhein olisi voinut helposti muuttaa sitruunatuoremehun vedeksi. Sitä paitsi kysymys oli aivan ääliömäinen muutenkin. Tietenkään Ruoskatassu ei ollut kunnossa!

Tyhjänpäiväiset ja ylitsevuotavan latteat sopertelut eivät valitettavasti auttaneet siinä tilanteessa vähääkään, eipä kyllä olisi kovin suuri riemu ollut, vaikka olisivatkin auttaneet, Hilsemyrsky kun oli osoittautunut olevansa niissäkin melkolailla jumbotason puuhastelija. Semmoisessa loukkaantumistilanteessa oli käytännön toiminta ainoa toimintatapa, joka saattoi olla hyödyllinen. Harmikseen Hilsemyrsky sen lisäksi, että oli huono toimija, oli vielä aivan erityisen heikko parantamisen jalon taidon saralla. Hän ei edes itse juuri koskaan käynyt parantajien pakeilla, koska tosiasiassa hän hieman kammosi parantajia, eikä oikeastaan pitänyt sitten yhtään siitä, kuinka nämä sorkkivat toisten kehoja, vaikkakin tietysti vain hyvin aikein. Hilsemyrsky ei kuitenkaan pitänyt toisten koskettelusta eikä täten parantajista, joiden työhön toisten koskettelu olennaisesti kuului. Se oli tuolle kovan onnen kollille pakkomielle, jota toki voisi puida vaikka kuinka, mutta jättäkäämme moiset pohdiskelut syrjemmälle. Tärkeätä on tietää, että koska Hilsemyrsky lyhykäisesti sanottuna vihasi itseensä kohdistuvaa parantamishommia ja koskettelua, ei hän tietenkään metsän nöyrimpänä matelijana missään nimessä halunnut moista tehdä muillekaan. Vähän epätoivoisesti hän yritti käännellä päätään pöllön lailla eri asentoihin tavoitteenaan nähdä Ruoskatassun loukkaantunut antura. Ei hän tiennyt, miksi niin oli tekemässä, koska hänellä ei ollut vähäisintäkään aikomusta edes yrittää irrottaa oppilaasta sojottavaa piikkiä. Hän tiesi, että moinen yritys johtaisi varmaan turmioon. Hän onnistuisi vain työntämään piikin syvemmälle tai katkaisemaan sen, niin ettei sitä enää koskaan saataisi ulos tai jotain muuta, levittäisi siihen tulehduksen tai jotakin. Mitään hyvään viittaavaakaan ei voisi siitä auttamisyrityksestä koitua, ja siksipä se oli parempi unhoittaa kokonaan.

Aika selvää nyt kuitenkin oli, että jotain oli tehtävä, sillä eihän loukkaantuneen nuoren oppilaan voinut olettaa kävelevän loukkaantuneella tassulla pitkää matkaa kotiin asti. Semmoinen se vasta halpamaista olisi, ja koska Hilsemyrsky koki itsensä jo koko universumin halpamaisimmaksi otukseksi, ei hänellä laskupäänsä mukaan ollut enää vähäisimmissäkään määrin varaa tehdä minkään sortin halpamaisuuksia. Hän ei myöskään kehdannut jättää oppilasta yksin siksi aikaa, että olisi hakenut oikean parantajan apuun. Ensinnäkin se olisi kamalaa parantajan turhaan vaivaamista, ja toisekseen Ruoskatassuhan oli aivan vasta oppilaaksi nimitetty. Hänhän saattaisi hyvinkin joutua semmoisessa vieraassa ja vihamielisessä karhunvatukkapuskassa paniikin valtaan, jos hänet jätettäisiin yksin. Sitä taakkaa Hilsemyrsky ei enää kestäisi, jos hänen oppilaansa joutuisi sairaslomalle järkytyskohtauksesta, ja jos tämä vielä vaikka sen jälkeen siirrettäisiin jonkun vastuullisemman ja turvallisemman mestarin hoteisiin. Tietysti se olisi Ruoskatassulle ehkä parasta, mutta Hilsemyrsky eli edelleen uskossa, että hänen oli näytettävä kaikki vähäinen osaamisensa niin hyvin kuin taisi tässä oppilaankoulutushommassa. Ruoskatassusta huolehtiminen oli hänen henkilökohtainen tulikokeensa, jolla hän ajan myötä olisi ennen kaikkea itselleen näyttävä olevansa kykeneväinen edes johonkin vastuulliseen toimintaan, josta olisi hyötyä muille elämänmuodoille siitäkin huolimatta, että kivisen matkan varrella hän kyllä ehtisi möhliä ainakin sen tuhat ja yksi miljoonaa kertaa, mutta se kuului hänen elämäänsä. Hän oli jo tottunut siihen. Nyt oli käpälillä vain yksi hänen tulikokeensa merkittäviä etappeja, suuri urheudennäyte, josta ei voinut vetäytyä. Hän tiesi, mikä hänen velvollisuutensa mestarina olisi, ja sen hän tekisi, olihan hän klaaninsa nöyrä palvelija. Hieman vastahakoisesti kävi Hilsemyrsky siis makuuasentoon, ja vain vaivoin hän sai itsensä estettyä nuolemasta multaa Ruoskatassun jalkojen alta. "Kapua selkään. Kuljetan sinut kotiin", maukui soturi, eikä hänen äänestään kuultanut sitten vähääkään päättäväisyyttä. Oikeastaan hän kuulosti hyvin vastentahtoiselta ja toki olikin sitä, mutta silti hänen lannistuneesta olemuksestaan saattoi päätellä, että hän oli päätöksensä tehnyt, eikä tahtonut sitä pyörtää, vaikka se kovin houkuttelevaa olisikin ollut.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Cenere
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1497
Join date : 19.01.2013
Ikä : 17
Paikkakunta : Kangasala

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   La Toukokuu 24, 2014 6:03 am

Mestari mätkähti maahan, mutta Ruoskatassu oli niin keskittynyt anturansa nuolemiseen, ettei kiinnittänyt toisen vapautumiseen mitään huomiota. Piikin ympärystä kirveli niin paljon, että pikkuinen oppilas tunsi jopa sydämen lyöntinsä pinkissä polkuanturassa.
Kissan mielikuvitus alkoi kivun aiheuttamana laukata vähän liiankin kovaa. Meriklaanin vastanimitetty oppilas mietti, kuinka karhunvatukkapensaan yksi vaivainen piikki tukkisi hänen verisuonensa, jolloin etukäpälä jouduttaisiin amputitoimaan. Kolmijalkainen kissa! Se se vasta koominen näky olisikin. Siis kaikkien muiden mielestä, paitsi Ruoskatassun.

"Olen ihan kunnossa"- lause olisi voinut kuulua ihan kenen suusta vain, mutta Ruoskatassu päättikin keksiä jotakin omaperäisempää tällä(kin) kertaa. Mikäli mustavalkea penska olisi ollut aikeissa vastata kaiken olevan OK, hän puhuisi mestarilleen totta. Mutta koska itsekäs katinalku osasi valehtelun taidon ehkä vähän liiankin hyvin, päätti tuo vastat surkean kuuloisena: "E-en oikein tiedä...Sattuu niin, että voisin heittää veivini nyt!" Sen saanottuaan kissimirri vaipui uudelleen tuijottamaan pientä piikkiä, joka oli porautunut hänen anturansa sisään puoliksi.

Tummansiniset silmät omaava nuorukainen oli näkevinään Hilsemyrskyn hääräilevän silmäkulmassaan jotakin, mutta ei ollut siitä 100%:n varma. Liekö tuo ollut taas jäänyt turkistaan johonkin kiinni. Ruoskatassu lopetti nuolemisen ja yritti hyvin, hyvin varovasti laskea tassunsa maata vasten. Kipu oli kuitenkin viiltävä, ja oppilas joutui pitämään tassuaan ilmassa. Samassa orannsiturkkinen kolli olikin jo tutkailemassa pöllömäisellä tavalla oppilaansa tassua. Siinä kaksikko sitten tutkaili Ruoskatassun kuninkaallista polkuanturaa. Oranssi kolli oli meriklaanilaista soturioppilasta niin lähellä, että hänen olisi tehnyt mieli kolauttaa kova kallonsa mestarinsa otsalohkoon oiken kunnon vauhdilla. Siinäpä sitten kissat olisivat kopsauttaneet viisaat päänsä - kirjaimellisesti - yhteen. Suurin todennäköisyys kuitenkin oli, että molemmat olisivat lyyhistyneet maahan tajuttomina. Siinä vaiheessa piikin aiheuttama kipu olisi jäänyt maan päälliseen elämään, kun taas Ruoskatassu leijailisi pilvien yläpuolella lumoissaan. Mutta minnekkäs hänen toivoton mestarinsa olisi päätynyt? Kenties mullan alle pirujen seuraksi?

Pidemmälle 'huvittavat' ajatukset eivät ennättäneet pienen kissan päässä, sillä Hilsemyrsky kyykistyi hänen eteensä ja käski kapuamaan kyytiin. Korpin musta kolli tuijotti hetken maata vasten makaavaa soturia epäuskoisena. Saisiko hän tosiaankin matkata leiriin asti mestarinsa selässä? Mahtavaa!
Ruoskatassu konkkasi kolmella jalalla lähemmäs suurempaa kissa ja yritti ninjailla itsensä maailman oudoimmalla tavalla toisen selkään tuon naamavärkin kautta. Oppilas laski toisen takajalkansa Hilsemyrskyn kuonolle ja ponkaisi siitä kyytiin. Päästyään soturin niskan päälle, hän käänsi kasvonsa hilseilevän kissan niskaan päin ja sanoi aidosti kiitollisena toiselle: "Kiitos...En pärjäisi ilman sinua!"
Olet sankarini, vielä pentumaisuutta hehkuva oppilas ajatteli. Viimeisintä lausetta ei voinut sanoa ääneen. Se olisi ollut jo liian noloa ja alentavaa.

_________________

"They should all die! All of them! Everything, annihilated!" - Alois Trancy
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://Tulossa uus....
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Ma Toukokuu 26, 2014 11:58 am

Ruoskatassu saattoi tuntea mestarinsa jo sen verran hyvin, että tiesi jo parhaimmat keinot tämän tehokkaaseen kiusoitteluun. Vaan yhtä hyvin saattoi olla niin, että oppilaan ilkikurinen dramatisointi oli nyt vain sattunut tulemaan luonnostaan. Seurausten kannalla sillä nyt ei tietenkään ollut mitään väliä. Semmoinen hirmuisan tuskansa ylisanailu upposi Hilsemyrskyyn kuten oli Daavidin sinkaama kivi muinoin uponnut Goljatin pläsiin. Hilsemyrskystä tuntui niin kovin pahalta. Hän yksin oli vastuussa oppilaastaan, joka tunsi suorastaan kuolon partaalla killuvansa. Jopa Hilsemyrsky kyllä ymmärsi, että se oli vain vertaus. Toisaalta, eihän siitä koskaan voinut olla varma. Kyllä nyt nuorukaisen viattomat sanat tuli ottaa tosissaan! Oliko Ruoskatassun olo todella niin kurja, että hän tunsi olevansa kuolemaisillaan? Ja mitäpä sitten jos näin olikin, eikös se nyt ollut jo aika painava syy olettaa, että kissa saattoi ihan oikeastikin olla kuolemaisillaan, jos kovia tuskia kärsi? Hilsemyrskyn itsetuhoiseen masennukseen sekoittui jo aimo annos paniikkia, kun hän tämmöisiä tuumaili. Hiljaa mielessään hän hoputti Ruoskatassua pomppaamaan jo kyytiin, ja kuin nuo äänettömät sanat kuulleena loikkasikin oppilas varsin reteästi Hilsemyrskyn ohuen karvan peittämälle luisevalle selälle, jossa varmaan oli aivan turskatin epämukavaa maata. Se oli taas yksi hyvä syy lisää sättiä itseään saamattomuudestaan. En edes ole oppilaani hyväksi älynnyt syödä niin paljon, että selässäni olisi vähän pehmentävää rasvakerrosta tämmöisten hätätapausten varalle, parkui kolli mielessään. Kuinka tuhannen välinpitämätön ja matoaivoinen ideuutti minä saatankaan olla?!

Joku vähän paremmin arvonsa tunteva, tai ainakin oman arvonsa huomattavasti paremmaksi tunteva, mestari olisi voinut vähän tuohtua semmoisesta kasvojen kautta suoritetusta pongahtelusta. Hilsemyrskylle se oli kuin palsamia, kun oppilaan karhea polkuantura hieman onnistui nirhaisemaan hänen nenäänsä. Hän koki saavansa ansaitsemansa rangaistuksen, vaikka tuommoisen köykäisen keskenkasvuisen nenillähyppely nyt olikin aika mitätöntä, ehkä enemmänkin henkisesti alentavaa kuin ruumiillisesti kipeätä tekevää. No, juuri henkistä alennustahan Hilsemyrsky ansaitsikin oikein mahtikauhallisin. Sitä ei hänelle koskaan voitu suoda liikaa, joten aina sopi olla iloinen maailman oikeudenmukaisuudesta, kun hän semmoista sai osakseen. Lisäksi tietysti oli huomioitava Ruoskatassun varmastikin kovin järkyttynyt mielentila. Kuolemankielissä killuvan nuorukaisen ajatukset mahtoivat olla sekasortoa täynnä. Hilsemyrsky ei tahtonut edes yrittää kuvitella, minkälaista epätoivoa ja depressiota kaikkea maallista ja taivaallistakin epäreiluutta kohtaan tuo hänen pieni oppilaansa tunsi kuvitellessaan, että kuolo saattoi puimureineen odotella jo kovin lähellä niin nuorta raukkaa. Hilsemyrskyn olisi taisteltava kaikkensa, jotta nuo pahimmat pelot eivät pääsisi käymään toteen. Hän yksinkertaisesti ei voisi antaa semmoisen järkytyksen tapahtua. Jos Ruoskatassu olisi sinä päivänä noihin urhoollisesti ja täydelleen epäitsekkäissä tarkoituksissa saatuihin vammoihinsa kuoleva, vannoi Hilsemyrsky, että hän itse lähtisi samoin tein mukaan vaikkapa juhlallisesti läjäyttämällä oman tassunsa samaisiin vatukoihin. Se olisikin hieno tapa jättää kaikki maanpäällinen kataluus jälkeensä. Yhdessä he voisivat sitten Tähtiklaanissa mestarina ja oppilaana metsästää, ja harjoittaa yhdessä ikuisuuden kestävää masentumista. Hilsemyrsky ei nimittäin vähääkään jaksanut uskoa, että Tähitklaanissa odottaisi häntä minkään sortin auvo sitten, kun hän sinne olisi siirtyvä. Hän jatkaisi depuiluaan vain tähden hohtoisena ja saattaisi ehkä ikuisuuksien saatossa tuottaa muutamalle taivaantuijottajalle iloa välkehdinnällään. Se olisi vähäistä osamaksua hänen loppumattomasta velastaan maailmalle.

Niin yhdentekevä kuin oma henkensä Hilsemyrskylle olikin, ja niin paljon kuin hän olikin alkanut pitää ajatuksesta törkätä käpälänsä kivuliaan kohtalokkaasti karhunvatukanpiikkiin, oli hänelllä nyt kuitenkin tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä tuo pelastusoperaationsa. Totta kai hänelle antoi voimaa kuulla oppilaan suusta semmoiset sanat kuin sieltä nyt kuului. Oikeastaan ne lämmittivät hänen mieltään ehkä enemmän kuin hän itse oli edes valmis myöntämään. Sitä hän ainakaan ei itsepäisesti ollut valmis myöntämään, että Ruoskatassu puhuisi tosissaan. Syvällä alitajunnassaan hän kuitenkin ymmärsi asian olevan näin, sillä eihän kellään voinut olla mitään syytä sanoa semmoisia sanoja tarkoittamatta niitä ainakin vähäsen. Tämä alitajuinen tieto riitti puhaltamaan kolliin sen verran elinvoimaa, että hän sai noustua jaloilleen, ja lähtikin siitä sitten ravaamaan melko kunnioitettavaa vauhtia kohti kotileiriä osoittaen olevansa varsin hyvissä ruumiinvoimissa luisevasta jäntevyydestään huolimatta. Kovinkaanhan pitkä matka leiriin ei ollut, joten sitä vauhtia kuin edettiin, siellä oltiin melkeinpä alta aikayksikön, ainakin vähän jonkun isomman sorttisen semmoisen. Leirin suuaukolla Hilsemyrsky kavahti pysähdyksiin, melkein äkkijarrutti. Sitähän oltiin menossa parantajan pakeille, ja sinne hän itse ei halunnut. Hän tahtoi karttaa parantajat kaukaa huolimatta käyttökelvottomana maassa riippuvasta ja edelleen turkasenmoisen kipeästä hännästään. "Kyllä minä sinut perille asti vien!" naukui Hilsemyrsky melkein vahingossa puoliääneen lähinnä vakuutteluksi itselleen, että hän kyllä pystyisi hiippailemaan parantajain pesään, dumppaamaan Ruoskatassun sinne, ja poistumaan itse paikalta sanaakaan sanomatta.

Se oli ehkä helpommin sanottu kuin tehty, mutta oliko Hilsemyrskyllä muka vähäisimmisäkään määrin varaa valittaa hänelle osoitetuista kiperistä tehtävistä. Eipä todellakaan ollut, ja siksi oli tämä kyseenomainen tehtävä kunnialla suoritettava. Hieman tavallista kävelyvauhtia hiljaisemmin raahusti Hilsemyrsky läpi leirin suuaukon kahisutellen korkealla lastillaan hieman lehtiä ja oksia, jotka tunnelinomaista sisäänkulkua reunustivat. Sisällä aukiolla näkyi tavanomaiseen tapaan olevan kissa jos toinenkin kuka juoruamassa, kuka syömässä, kuka vain päivää paistattelemassa. Hilsemyrsky oli varsin tietoinen siitä, että häneen hyvin harvoin kiinnitettiin huomiota. Olihan hän eriskummallinen, muttei vähimmässäkään määrin kiinnostava, minkä takia häneen oltiin klaanissa jo totuttu ja kyllästytty aikoja sitten. Ja se oli vain hyvä se. Kun mitään vaaratekijöitä ei ollut, saattoi sitä melko rauhaisasti marssia kohti parantajan pesää. Kuta lähemmäs tuota synkeätä luolaa tultiin, sitä epämukavemmaksi alkoi Hilsemyrsky tuntea olonsa. Melkeinpä hänen niskakarvansakin osoittelivat pieniä jäykistelyn merkkejä, niin paljon hän inhosi parantajia kuvottavine rohtoineen ja raajojennikasutteluineen ja kaikin puolin ällöine poppaskonsteineen. Kaikki ei kuitenkaan mennyt sitten ihan niin kuin olisi saattanut toivoa. Nimittäin juuri parantajan pesän välittömässä läheisyydessä eräs irvileukasoturi päätti tulla morjestamaan myrtyneisyyttä huokuvaa klaanitoveriaan. "Hei, Hilsis! Oletko jo niin surkea, että joudut kuljettamaan ylimääräistä elinvoimavarastoa selässäsi? Ähähähähähäähä! Häntäkin roikkuu tavallista matalemmalla. Ahhahhahaahhaah!" maukuili tuo hontelo raidallisturkkinen veijari. Joku meriklaanilainenhan se varmasti oli, muttei Hilsemyrsky nyt silmiäänkään siristelemällä keksinyt että kuka, eikä se häntä kyllä vähääkään kiinnostanutkaan. Tietenkään tuon julkean naaraan sanoilla ei ollut häneen millään lailla provosoivaa vaikutusta, vaan hän vain katsoi tuota varsin väsynein silmin. Oikeastaan hänen ainoa ongelmansa oli, että tuo rääväsuu seisoi hänen ja parantajainpesän suuaukon välissä. "Voisitko si-siirtyä?" sopersi Hilsemyrsky äärimmäisen epävarmasti, sillä vaikka hän sisältä paloikin tahtoa viedä oppilaansa äkkiä turvaan, ei hän yksinkertaisesti kyennyt oikein esittämään topakoita käskyjä tai edes pyyntöjä toisille kissoille. Eikö tuo tampio nyt vain voisi nähdä, että tässä oli sairaskuljetus?! Hilsemyrsky kieriskeli sisäisessä ahdistuksessaan kuin hevonen laitumella, muttei kyennyt tekemään oikein mitään.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Cenere
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1497
Join date : 19.01.2013
Ikä : 17
Paikkakunta : Kangasala

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Pe Kesä 06, 2014 9:10 am

Matka hilseilevän kissan selässä ei ollut kovinkaan mukava, sillä Ruoskatassunmestari oli kovin luiseva. Olihan se toki parempi, että vauhti oli reipas ja olosuhteet huonot, kuin se, että vauhti olisi etanamaista kun taas olosuhteet hyvät. Hilsemyrskyn selkäranka tuntui epämukavalta nuoren oppilaan vatsaa vasten. Sairastiko soturi kenties jonkinsortin syömishäiriötä? Ruoskatassu halusi kuumeisesti saada sen tiedon selville. No, oltiinhan tässä jokatapauksessa matkalla parantajan puheille. Siellä kollinalku voisi udella rauhassa hoitsulta, mikä hänen mestariaan vaivasi.

Matka oli loputon. Tai siltä se ainakin tuntui. Anturaa kirveli kovasti, mutta ei se muuten kovinkaan kipeä ollut. Ruoskatassu saikin oivan ajatuksen: hän ottaisi piikin itse pois! Mustahko kissimirri nappasi lyhkäseen tappiin etuhampaillaan ja alkoi kiskoa. Tuntui kuitenkin, että piikki olisi porautunut syvemmälle. Hienoa. Tätä menoa hän oikeasti kuolisi verenmyrkytyksen tai verisuonen tukkeumaan!
Koska meriklaanilais syntyinen kolli ei pitänyt angstaamisesta, päätti tuo ruveta ajattelemaa jotakin positiivista. Mutta oliko tässä tilanteessa mitään plussa puolia? Tietenkin se, ettei Ruoskis itse joutunut kävelemään, mutta toisen selässä makoilu alkoi olemaan tylsää ja jokseenkin alistavaa. Kannettiinko kuninkaita oikeasti kävelyn sijasta? Niin hänen emonsa oli ennen kuolemaansa väittänyt, mutta oliko taruihin aina uskomista?

Positiivisia asioita alkoi kuin tilauksesta satelemaan oikein kunnolla. Ensimmäiseksi Meriklaanin leirin suuaukko alkoi hähmöttämään suoraa edessä. Toiseksi Hilsemyrsky mutisi vieänsä oppilaansa perille asti. Se sai Ruoskatassun tuntemaan itsensä jo paremmin voivaksi.
Leirissä oli porukkaa kuin vanhusten bingossa. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin pienintäkään huomiota. Ehkä hyvä niin. Ei tässä mitään yleisöä tarvittukaan.
Kun kaikki vihdoin alkoi näyttämään paremmalta, joku hiirenaivo avasi suunsa. Ruoskatassu kurkisti Hilsemyrskyn takaraivon takaa sinisillä silmillää. Kuka kehtasi irvailla hänen mestarilleen tuohon sävyyn? Tilanne alkoi olemaan toivoton. Eikö soturi tajunnut, ettei teini-ikäisiä kissoja saisi pois tieltä kauniilla sanoilla?? Musta nuorukainen kiepahti alas luisevasta selästä ja nilkutti kipeällä tassullaan mestarinsa ja toisen oppilaan väliin. Nyt vasta Ruoskatassu tajusi, kuka heidän eteensä oli tullut.
"Sinttitassu..." oppilas murisi matalasti. Hän vihasi yli kaiken tuota naarasta. "Jos et siirrä tuota rumaa naamaasi pois tieltämme, lupaan, että revin sen irti!" Ruoskatassu murisi vihaisena. Kolli ei ollut varma, oliko suuttunut mestarinsa mollaamisesta vai siitä, että häntä oli kutsuttu elinvoimavarastoksi.

_________________

"They should all die! All of them! Everything, annihilated!" - Alois Trancy
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://Tulossa uus....
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Su Kesä 08, 2014 2:53 pm

Oi, Ruoskatassu! Kuinkakohan monesti joutuisi Hilsemyrsky vielä oman ja oppilaansa yhteisen taipaleen aikana voihkaisemaan samalla lailla herkistyneesti mielessään? Moista oli mahdoton laskea, vaikka olisi kaiken maailman differentiaali- ja integraalilaskennankin taidon omannut. Ja koskei kissa nyt voinut olla matematiikan jalolla saralla kovinkaan pätevä, tai miksei olisi voinut, mutta Hilsemyrsky ei ollut, ei auttanut nyt soturin käydä edes yrittelemään mitään moisia vaikeita laskuja. Yllättävää kyllä, eivät häntä edes moiset kiinnostaneet. Hänelle riitti tuo rinnassa palava tunne siitä, kuinka parahultainen oppilas hänellä oli. Tietysti Ruoskatassun uhkarohkeudesta sopi olla myös huolissaan. Oliko nyt ollenkaan sopivaista hypellä siitä ärhentelemään joillekin kirsukkaille oppilastovereille, jos oli kuolemanvaarallisista vammoista kärsimässä? Ei Hilsemyrsky nyt sentään ehkä ihan kirjaimellisesti uskonut, että oppilaansa missään kuolemanvaarassa olisi ollut, mutta silti hän oli koko ajan ottanut ja tulisi ottamaankin Ruoskatassun vauriot jokseenkin paljon hysteerisemmin kuin ne ehkä olisi tarpeen ottaa. Kaikki varmaan jo tiedämmekin, että Hilsemyrskyn tietämys parantajain taidoissa oli jokseenkin samaa luokkaa kuin voikukalla, mikä johtui siitä, ettei hän koskaan ollut oppinut edes vähäisimpiä perusasioita ja -toimenpiteitä, joita hänelle itselleenkin oli tehty, mikä taas johtui siitä, että aina silloin harvoin kun hänet oli parantajan operoitavaksi saatu, voihkiskeli hän aina niin synkeisiin mietteisiin vajuneena, ettei hänellä ollut jäänyt niistä tilanteista oikeastaan minkäänlaisia muistikuvia. Paitsi loppumattoman pohjaton tuskastuneisuuden tunne tietysti.

Nyt oppilaastaan huolestuneena otti Hilsemyrskykin askeleen eteen päin kohti tuota häirikköä, joka Sinttitassu kuului olevan nimeltään. "R-R-Ruoskatassu on varmaan i-ihan tosissaan. Hän on vakavasti haavoittunut, ja haluaisi pä-pä..." soperteli soturi saamatta oikein mitään järkevää ja sitäkin vähemmän millään mittapuulla vähimmässäkään määrin vakuuttavaa vaikutelmaa luotua. Hänen lauseensa ei suinkaan keskeytynyt hänen omaan saamattomuuteensa, vaan Sinttitassun räkäiseen nauruun. "Uahhahah! Vai vakavia vaurioita?" räkätti tuo raidallinen riiviö, "Ruoskatassuko sai vakavia vaurioita harjoitellessaan lehtien nappailua, aahhaahaahahahaa!" Olipa siinä totisesti raivostuttava tyyppi. Jos Hilsemyrsky vain olisi kyennyt kihisemään kiukusta, olisi hän toki tehnyt niin. Varmasti kuka tahansa normaalitoimintoinen kissa olisi tehnyt niin, mutta Hilsemyrskypä nyt sattui olemaan siitä harvinainen, ettei hän yksinkertaisesti ollut kykeneväinen minkäänmoisiin kiukustumisiin. Hän kuitenkin osasi aavistaa, että hänen oppilaansa voisi olla hyvinkin kykeneväinen ja halukas moisiin, eikäpä olisi ollenkaan mahdotonta sekään, että kriittisehköksi käyvä tilanne purkautuisi joksikin oppilaiden väliseksi kahinaksi, josta Hilsemyrsky tietysti vanhempana, läsnäolleena soturina olisi vastuussa. Kolli ei erityisesti toivonut mitään semmoista. Olisihan kamppailu sitä paitsi aivan epäreilu Ruoskatassun vaurioituneisuuden vuoksi. Olisi siis ryhdyttävä tositoimiin, ja mitä pikimmin sittenkin. Vielä viimeisen kerran Hilsemyrsky katsahti epätoivoisesti ympärilleen. Kukaan leirissä hengaajista ei näyttänyt olevan erityisemmin kiinnostunut käynnissä olevasta sanaharkasta. Ilmeisesti kukaan ei olettanut klaanitoverien välillä voivan puhjeta mitään sen vakavampaa. Sinttitassu oli kuitenkin eri mieltä, sillä tämä sähisi nyt jo vähän uhkaavasti oppilastoverilleen: "Enpä taida siirtää naamaani, joten mitenkäs nyt suu pannaan!" Samalla tuo ilmeisen riidanhaluinen naaras vähän köyristeli jo niskakarvat pystyssä.

Hilsemyrskyn mielestä tapahtumat olivat saaneet semmoiset mittasuhteet aivan liian nopeasti, joten hänen täytyi terästää ajatustoimintansa todella liukkaaksi. Eikä olisi kyllä haittaa ihan konkreetinkin toiminnan terästämisestä huippuvalmiuteensa. Koska soturi ei tahtonut mitään tappelua puhkeavaksi, oli hänen voitettava toistenkoskettelukammonsa ja päätettävä vähän rauhoitella Sinttitassua. Hänen vakaa aikomuksensa oli ottaa tuota keskenkasvuista naarasta jostain, vaikka niskanahasta, kiinni ja kiepauttaa tuo jonnekin syrjään, niin paljon kuin semmoinen käytännön väkivaltainen toiminta hänen periaatteitaan vastaan sotikin. Ruoskatassun terveys oli kuitenkin nyt etusijalla! Niinpä kävi Hilsemyrsky toimiinsa tassuttaen nopeasti kohti Sinttitassua, mutta oppilaspa oli päättänyt epäonnisesti olevan toiminnan hetken juuri samalla sekunnilla. Hilsemyrsky ei koskaan saanut tietää, oliko tuo räävitön naaras kenties hyökännyt Ruoskatassun provokaatiosta vai ihan muuten vain. Lopputulos oli kuitenkin semmoinen, että Sinttitassu loikkasi kohti Ruoskatassua juuri samalla hetkellä kuin Hilsemyrsky oli syöksähtämässä kohti Sinttitassua. Sattui kopsahtava yhteentörmäys. Kopsahdus kuului kahdesta kallosta, ja se johti semmoiseen loppunäkymään, että Sinttitassu kimmahti kevyesti älähtäen tantereeseen. Hilsemyrsky taas hoippuroi hetken, ja kaatua kupsahti sitten hänkin maahan kyljelleen. Hieman poikkeuksellista oli se, että soturiparka oli saanut oppilaan luisesta päästä sen verran tanakan jysäyksen, että hän oli menettänyt tajuntansa. Siinäpä Hislemyrsky sitten makasi kyljet hitaasti kohoillen ja tähtiä nähden. Hupsista keikkaa, kuinka nolo täystyrmäys! Olisipa toisaalta Hilsemyrsky tai joku hänen tuntevansa voinut hyvinkin todeta tapahtuneen olleen varsin tyypillistä tuolle kovan onnen kollille.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Cenere
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1497
Join date : 19.01.2013
Ikä : 17
Paikkakunta : Kangasala

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Ma Kesä 09, 2014 12:22 am

Ultrapitkä häntä uhmakkaasti pystyssä Ruoskatassu tuijotti edessään seisovaa naarasta yön sinisillä silmillään. Kollia ällötti tuo Sinttitassu- niminen oppilas niin paljon, että olisi oikein hyvin voinut oksentaa siihen paikkaan. Hän kuitenkin tyytyi sylkäisemään toisen etutassujen väliin ja vilauttamaan sen jälkeen ivallisen hymyn. Jos toinen moisesta nyt suuttuisi, saisi Ruoskatassu näyttää, että kuka sitä elinvoimavarastoa oikeasti tarvitsisi.

Sinttitassu ei kuitenkaan näyttänyt reagoivan mitenkään. Sen puoleen Hilsemyrsky avasi suunsa ja alkoi sopertamaan jotakin vakavista vammoista. Aikoiko hänen mestarinsa ihan tosissaan nolata oman oppilaansa toisen kissan edessä?! Sitä Ruoskatassu ei antaisi anteeksi. Ei edes Hilsemyrskylle. Niinpä mustavalkoinen kissan retale puolustautui Sinttitassun irvailuja vastaan:
"Hilsemyrsky vain vitsailee. Olen täysin kunnossa, vaikka ketun purema kirveleekin aivan vietävästi!"
Siita se sitten lähtikin. Automaattisesti Ruoskatassu alkoi naarasoppilaalle selittämään siitä, kuinka hän ja Hilsemyrsky olivat törmänneet kettuun ja häätäneet sen pois. Kumpikaan heistä ei tosin ollut säästynyt vaurioilta. Mestarin häntä oli saanut ketun hampailta osumia, samoin Ruoskatassun toinen etujalka.
Tarina oli niin uskottavan, että jopa kertoja itse alkoi uskomaan siihen.

Satutuokion jälkeen olisi ollut hyvä tilaisuus hyökätä raidallisen naaraan kimppuun, mutta Sinttitassu tekikin ensimmäisenä aloitteen. Ruoskatassu jännitti lihaksensa ollakseen valmiina vastahyökkäykseen. Mutta kuten aina; ei tälläkään kertaa saanut nuorukainen itse hoitaa sitä tappelupuolta. Nimittäin jokin oranssi ja hilseilevä otus hyppäsi mustan oppilaan yli kohti Sinttitassua. Jopa maailman tyhmin kissa olisi tajunnut, mitä oli tapahtumassa. Yksinkertaisuudessaan Hilsemyrsky oli äättänyt hypätä irvailevan oppilaan kimppuun. Siitä ei kuitenkaan näyttänyt tulevan mitään, sillä kaksikko löi otsalohkonsa vastakkain. Siitä kuuluikin varsin mojova "kops"- ääni.
Ruoskatassu katseli hetken, kuinka hänen mestarinsa hoiperteli leirin aukiolla heittäen sitten veivinsä. Oikeastaan Hilsemyrsky vain menetti tajuntansa, mutta ilamaisu "heittää veivinsä" sopi tähän tilanteeseen paremmin kuin "hän pyörtyi".

Kiukku siitä, että joku oli saanut Hilsemyrskyn tajuttomaksi kasvoi entisestään. Meriklaanin itsekäs (tai oikeastaan ei-enää-niin-itsekäs) oppilas hyppäsi Sinttitassu kohti ja raapaisi tätä lapaan, jolloin naaras parkaisi kivusta ja pinkoi karkuun. Normaalisti Ruoskatassu olisi tuulettanut ympräi leiriä, mutta nyt oli parempaa tekemistä. Tai ei se oikeastaan parempaa ollut, tärkeämpää kylläkin. Hilsemyrsky olisi nimittäin saatava tolkkuihunsa.
Suusta suuhun hengitystä oppilas ei osannut - ja vaikka olisikin ei tuo sitä olisi sitä ainakaan mestarilleen tehnyt - joten hän päätti hakea märkää sammalta vanhusten pesästä. Ruoskatassu juoksi leirin halki ja tunki koputtamatta sisään. Oppilas sai osakseen kauhistuneita rääkäisyjä, mutta myös toruvia tiuskaisuja.
"Ihan rauhassa! Hilsemyrskyontajutonjamätulinhakeenmärkääsammalta" korpin musta oppilas selitti vanhemmille kissoille suu vaahdossa. Vanhimmat tosin kallistelivat päitään siihen malliin, etteivät he ymmärtäneet sanakaan. Sepä ei kuitenkaan Ruoskatassua kiinnostanut, vaan hän tarttui märkään sammaltykkoon ja paineli ulos.

Siinäpä oranssi mytty yhä lojui parantajan pesän edessä tajuttomana. Leirin reunoilla istuskeli muutama soturi nauruaan pidätellen. Kaikesta päätellen he olivat nähneet kaiken, mitä oli tapahtunut sinä lyhyenä aikana, kun Ruoskatassu mestareineen oli palannut leiriin.
Enempää miettimättä Ruoskatassu puristi sammalta hampaissaan niin kovaa, että yllättävän suuret vesipisarata valuivat Hilsemyrskyn naamalle. "Ylös siitä! Ei meillä oo koko päivää aikaa"

_________________

"They should all die! All of them! Everything, annihilated!" - Alois Trancy
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://Tulossa uus....
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Ke Kesä 11, 2014 1:22 am

Onnellisen tietämättömänä pienestä rähinästä, jota hänen oma viehättävä ja kaikin puolin esimerkillinen oppilaansa siinä kävi nukkui Hilsemyrsky houreista tajuttoman unta. Lisää onnea piisasi, sillä hän ei ollut tärähtänyt mitenkään kohtalokkaan vakavasti, olihan vastakappaleena nyt kuitenkin ollut vain oppilasikäisen Sinttitassun sinttinen kallo, joka oli keskenkasvuisuuttaan vielä huomattavasti hänen omaa luupäätään pehmoisempi. Ja tietysti olisi epäreilua jättää mainitsematta tuo onnen kolmas pyörä, viehättävä ja esimerkillinen oppilas nimittäin. Melko usein ihan tavanomainen herääminenkin aamulla tuntui Hilsemyrskystä kertakaikkisen mahdottomalta tehtävältä, hänen maailmankatsomuksensa mukaan kun jokainen aamu oli edellistä vähintään sata kertaa surkeampi, eikä kukaan nyt semmoiseen aamuun kovin mielellään tahdo herätä, ei Hilsemyrskyn kaltainen luovuttaja varsinkaan. Nyt kuitenkin tästä kyseenomaisesta nukkumatilaan verrattavasta olotilastaan hän heräsi sydän mitä suurinta riemua täynnä. Mistäkö se johtui? Tietysti siitä, että Ruoskatassu, ja nimenomaan Ruoskatassu, hänen oppilaansa, pirskotteli vettä hänen naamalleen ja kehoitti nousemaan. Tylyhkönpuoleisilla sanoillakaan ei ollut vähäisintäkään lannistavaa merkitystä. Merkitystä oli sillä, ettei Hilsemyrsky ollut kokenut vastaavaa huolenpitoa koskaan kenenkän muun kuin pentuaikoina emonsa ja joskus harvoin parantajakissojen osalta. Jälkimmäisiäkään hän ei osannut pitää mitenkään nautinnollisena, koska katsoi näiden huolenpidon vain ammatin myötä harteilla painavaksi velvollisuudeksi, jossa ei ollut oikeata tunnetta mukana. Ruoskatassu sen sijaan toimi aivan vilpittömästi, ja tunnettakin tuossa reteämmänpuoleisessa pisaroiden viskelyssä oli kuin parhaimmassa lemmenserenadissa ikään. Hilsemyrsky tunsi vallan ennentuntematonta lämpöä sisällään, ja oli hyvin hyvin lähellä, etteikö hän olisi hymyillyt avatessaan surusilmänsä ja alkaessaan vähitellen könytä pystyyn. Jos oli todella tarkkasilmäinen, saattoi tuon lähes olemattoman ilmeen kollin kasvoilla havaitakin, mutta silloinkin oltaisiin kyllä havaitsijan silmät asetettu kyseenalaiseksi ennen kuin oltaisiin tarinaa hymyilevästä Hilsemyrskystä uskottu.

Tärkeintähän oli, että sisäisesti kolli hymyili kuin maanikkojen kesäkimara. Jaloilleen päästyään hän jäi siihen vain toviksi tuijottamaan ja nuoleksimaan hämmentyneenä etukäpäläänsä. "K-kiitos", sai soturi nau'uttua ja hän häpesi itseään, kun ei kyennyt sanomaan mitään edes vähän juhlavampaa tai paremmin hänen syviä tunteitaan osoittavaa. Hän oli yksinkertaisesti täysi susi verbaalisesti, eikä täten saanut muuta sanaa suustaan. Hän yritti näyttää kiitollisuuttaan katseellaan, mutta tunsi itsensä sen verran hyvin, että tiesi näyttävänsä vain perheensä menettäneeltä erakolta, jolle on kerrottu, että nyt sulta viedään vielä sapuskasikin. Vaikka hän tietyllä tapaa tunsikin kokoaikaista kiitollisuutta siitä, ettei ympäröivä yhteisö lynkannut häntä vaan antoi elää keskuudessaan, oli semmoisen täsmällisemmän ja tiettyyn henkilöön kohdistuvan ja tietystä teosta johtuvan kiitollisuuden esittäminen erittäin vaikeaa, ellei Hilsemyrskylle jopa mahdotonta. Siispä Ruoskatassun oli tyytyminen siihen, mitä sai. Kannattiko Hilsemyrskyltä nyt muka mitään odottaakaan? Ääneti kolli vastasi itsellen tutun vastauksen: ei tietenkään.

Vaan olihan sitä tärkeämpääkin pohdiksittavaa, Ruoskatassun saaminen parantajalle nimittäin. Sehän ei tosin enää ollut temppu eikä mikään, kun oltiin siinä parantajan pesän suuaukolla, eikä mitään taivahista pöllähtäneitä improesteitäkään enää ollut. Hilsemyrsky melkein ihmetteli, miksei oppilaansa jo mennyt sisään, mutta sitten hän tajusi, että ilmeisesti hänenkin odotettiin tulevan, eihän hän suinkaan vammoilta ollut säästynyt. Vaan hänhän ei ollut parantajan pakeille menossa, ja se päätös kyllä pitäisi. Ei ollut kuitenkaan vaikeata ivata itseään huonon esimerkin näyttämisestä. Soturin tehtäviin kuului haavoittuminen ja haavoistaan paraneminen, mikä periaatteessa aina tarkoitti parantajan tykö menemistä. Kuinka kamalaa vahinkoa Hilsemyrsky oppilaansa tulevaisuudelle teettäisikään, jos hän vahingossa opettaisi tämän pelkäämään ja karttamaan parantajia? Kerrassaan sietämätön ajatus! Ruoskatassuhan onnistuisi telomaan heti itsensä semmoiseen kuntoon, ettei edes liikkumaan kykenisi, ja sekös jos mikä olisi sitten täydelleen Hilsemyrskyn vika, ja sitähän taakkaa ei tuo maailman taakoitetuin kolli voisi kestää, ei sitten millään. "Alahan jo painua, sinulla on piikki lihasta poistettavana. Lumikkotassu tekee varmasti hyvää työtä sen kanssa", maukui Hilsemyrsky yrittäen kuulostaa kehoittavalta ja vähän käskevältäkin, mutteihän hänen flegmaattinen ja elämäniloton intonaatiottomuutensa moisiin sävyihin pystynyt yltämään. "Minä menen heittämään veteni tuonne noin", jatkoi hän vielä ja kääntyi jo häntä mukana maata laahaten siirtyäkseen jätöstelynurkkaukseen. Hän otti jo askeleen tahi kaksikin kohti improvisoitua turvapaikkaansa, vaikka häntä kyllä sattuikin vähän sieluun jättää oppilaansa sill'lailla raukkamaisesti yksin. Vaan olihan hän jo kovin kouliintunut, niin sielun kuin ruumiinkin tuskiin.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Cenere
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1497
Join date : 19.01.2013
Ikä : 17
Paikkakunta : Kangasala

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Pe Kesä 20, 2014 5:19 am

Koska kukaan ei varmasti jaksaisi pitää sammaltukkoa yli minuuttia suussaan, niin Ruoskatassu päätti laskea hyvin, hyvin painavan sammaleeen pölyiselle maalle. Oppilas ei juuri nyt millään jaksaisi ylimääräisiä taakkoja. Ei henkisiä, eikä fyysisiä.
Hetkisen kuluttua Hilsemyrsky avasi siniset silmänsä, jotka tuntuivat olevan kokoajan täynnä surua. Liekö soturilla todettu masennus.
"Njaa.Eipä kestä" oppilas vastasi toisen kiitokseen. Ruoskatassu vihasi kun muut kiittivät häntä, mutta siihen olisi pakko tottua, mikäli Meriklaanissa ajatteli pysyä. Oikeastaan, eihän Patatähden jälkeläinen aikonut pysyä Meriklaanissa. Hän halusi Yöklaaniin, klaaniin, josta hänen sukunsa oli saanut alkunsa. Moisesta tuevaisuuden suunnitelmasta Ruoskatassu ei kuitenkaan kertoisi kenelekään. Jos joku vaikka saisikin hänen mielensä muuttumaan. Siihen kyllä tarvittaisiin jo naaraskissan taitoja, mikäli Ruoskatassun pään halusi saada kääntymään. Päätös oli kuitenkin periaatteessa tehty jo silloin, kun silloinen Ruoskapentu oli saanut kuulla isänsä kuuluvan aluksi Yöklaanin riveihin. Moisen tarinan jälkeen oli yönsiniset silmät omaava poikanen tuntenut vetoa Yöklaania kohtaan. Hilsemyrsky tosin varmaan syyttäisi sen jälkeen itseään siitä, kuinka huonoa koulutusta oli oppilaalleen antanut.

Enempää Ruoskatassu ei murehtinut tulevaisuuttaan. Nyt olisi päästävä Lumikkotassun puheille. Eikun ei. Hän ei varmasti menisi sen ällötyksen seuraksi parantajain pesään. Sitäpaitsi, ei hänen tassuussaan enää mitään tikkua ollut. "Tuotaa..Hilsemyrsky. Se tikku anturastani on...poissa" oppilas sanoi ja katsahti tassuaan. Kipukin oli kadonnut.


_________________

"They should all die! All of them! Everything, annihilated!" - Alois Trancy
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://Tulossa uus....
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   Ma Kesä 23, 2014 8:01 am

Tietenkään Hilsemyrsky ei voinut vain kylmästi jatkaa eteen päin esittäen, ettei muka olisi kuullut Ruoskatassun kutsua. Koska hän oli nimensä kuullut mainittavan, ei hän yksinkertaisesti voinut olla niin kiittämättömän välinpitämätön, että olisi vain jatkanut kulkuaan, vaikka hänellä kyllä olikin vahva epäilyksensä, ettei Ruoskatassulla olisi mitään kovin miellyttävää asiaa. "Hilsemyrsky, mikset sinä tule parantajalle?" tai "Hilsemyrsky, en minäkään mene parantajalle, kun et sinäkään mene. Ei parantajalle tarvitse mennä. En aio koskaan mennä parantajan pakeille, kun et sinäkään mene" Seuraavaksi näki kolli synkässä mielessään kuvan muodottomaksi ruhjoutuneesta, juuri soturiksi nimitetystä Ruoskatassusta, joka ei koskaan ollut käynyt parantajan luona mestarinsa esimerkistä, ja kärsi siksi ikuisen kroonisista ruumiillisista ongelmista, kuten murtuneista luista, jotka olivat luutuneet epäluonnollisiin kulmiin ja hoitamattomista aivätärähdyksistä, jotka aiheuttivat sekopäistä käyttäytymistä tai mitä tahansa kuvittelemattomissa olevan kamalaa. Semmoista tulevaisuutta ei saattanut toivoa kenellekään muulle kuin Hilsemyrskylle itselleen siitä hyvästä, että hän johdatteli viatonta oppilastaan moisten karmaisevien näkyjen teille. Hetken aikaa soturi oli poikkeuksellisen epätoivoinen. Mitä ihmettä hän sanoisi Ruoskatassulle? Miten hän voisi rationaalisesti esittää sen, että hän nyt vain ei yksinkertaisesti harrastanut vammojensa parannuttamista ammattilaisten hoteissa, mutta että Ruoskatassun kyllä kannattaisi omaksi parhaakseen tehdä niin? Itselleen Hilsemyrskyllä toki oli moniakin selityksiä, jotka hänen mielestään olivat mitä asiansa ajavimpia, mutta Ruoskatassu mitä vähäisimmin todennäköisyyksin osaisi vakuuttua niistä.

Nyt saattoi kuitenkin olla niin, että Hilsemyrsky oli ehkä hätäillyt vähän turhan aikaisin. Hän ei tosin suostunut suoralta tassulta myöntämään itselleen, että Ruoskatassu puhui totta, vaan hän näki oppilaan väitteen tämän vaivan katoamisesta pelkkänä valheellisena vakuutteluna siitä, ettei tämän muka olisi tarpeellista mennä parantajan pakeille. Tietysti Hilsemyrskylle oli aika kova paikka pitää jotakuta muuta kissaa valehtelevana, eihän hänellä mielestään ollut minkäänlaista oikeutta kenenkään toisen syyllistämiseen, vaikka siinäkin tilanteessa, että syytökset olisivat olleet oikeita. Nyt Hilsemyrsky kuitenkin soi itselleen tämän pienen olettamuksen siitä, että Ruoskatassu vähän juksutteli häntä siihen järkevään tosiseikkaan pohjaten, että nuoret oppilaat nyt olivat yleensä aika taipuvaisia pieniin valkoisiin valheisiin päästäkseen pinteistä. Ongelma olikin, ettei Ruoskatassu mistään pinteestä ollut pääsemässä, vaan nimenomaan toiminnallaan itseään semmoiseen, ja totisen pahanlaatuiseen semmoiseen, ajamassa, ja se oli täydelleen Hilsemyrskyn vika. Mestarin täytyisi ottaa vastuu siitä, että oppilas ei joudu pinteisiin. Helpoin tapahan oli tietysti ottaa selvää Ruoskatassun totuudellisuudesta. Siinä missä joku mestari olisi voinut puolihuolimattomasti sanoa, että "tulehan tänne, niin katsotaan", kääntyi Hilsemyrsky vain kannoiltaan ja tassutti nöyrästi takaisin oppilaansa luokse aivan kuin läksytettäväksi jostakin synneistään. Ruoskatassun edessä oranssiturkkinen soturi nosti omalla käpälällään yllättävän varmoin ottein oppilaan kipeätä tassua katseensa ulottuviin. Ja ka kummaa, ei käpälässä mitään piikkiä enää ollut. Äärimmäisen tiukassa velvollisuudentunnossaan hämmästyttävän toimeliaaksi äitynyt Hilsemyrsky laski Ruoskatassun käpälän ja tätä silmiin katsoen esitti tiukaksi tarkoitetun, mutta perin flegmaattiseen sävyyn äännetyn kysymyksen: "Oletko varma, ettei se ole kipeä?" Hilsemyrsky ei todellakaan ollut mikään parantaja, mutta hänen näkemyksensä mukaan koko tassu näytti kyllä täydelleen terveeltä, siltä siis, ettei siinä olisi asiasta tietämätön osannut sanoa mitään olleen. Ehkäpä koko vamma oli sitten vain ollut hieman oletettua pienempi?

Jos Hilsemyrsky olisi ollut kykenevä toiveikkuuteen, olisi hän tietysti heittänyt toiveensa tuon olettamuksen varaan. Vaan koska hän ei ollut, joutui hän tyytymään pelkkään huolehtimiseen, joka näkyi hänen otsansa kurttuina ja loputtoman kaihoisan lasisena katseenaan. "Tiedäthän sitten, että se voi tulehtua?" lisäsi soturi vielä, mutta hänen ponnekkuutensa oli jo sen verran lopussa, että hän kuulosti lähinnä säätiedotuksen lukijalta. Itse asiassa jossakin hänen sisimpänsä syvimpiin haudatuissa syövereissä hän osasi tuntea pientä ylpeyttä ja vähän iloakin siitä, että Ruoskatassu oli niin vahvatahtoinen ja omapäinen. Se oli hyvä ominaisuus soturissa, jolla olisi oleva niin valoisa ja menestyksentäyteinen tulevaisuus kuin Ruoskatassulla. Ainakin Hilsemyrsky toivoi, että semmoinen kaunis tulevaisuus hänen oppilastaan odottaisi, ja hän itse olisi kyllä valmis antamaan aivan kaikkensa, vaikkei se paljon mitään ollutkaan, oppilaansa menestyksen eteen. Oikeastaan hänen täytyisi antaa huomattavasti paljon enemmän kuin kaikkensa, ja vaikkei hän itse asiaa niin nähnytkään, oli hän siinä jopa varsin taitava. Olihan se taito, jota hän oli harjoittanut koko ikänsä. Hetken Hilsemyrsky epäröi, mutta päätyi sitten maukumaan: "Tai... en usko, että se tulehtuu. Se näyttää oikein hyvältä" Soturi ei hymyillyt, koska hän ei semmoista taitoa osannut. Hänen äänestään kuitenkin kuulsi pieni uusi sävynpilkahdus. Tai ei se ehkä ihan uusi ollut, mutta äärimmäisen harvinainen Hilsemyrskyn tapauksessa. Se oli se pienenä hiukkasena esiintyvä äärimmäisen suuri ilo, jota oranssiturkkinen soturi ensimmäisestä oppilaastaan ja vastuustaan tunsi. Hilsemyrsky ei tarvinut kykyä toiveikkuuteen tietääkseen, että kun he molemmat yrittäisivät parhaansa, onnistuisivat he muodostamaan dynaamisen ja toimivan parivaljakon.

//Voitaisiin ehkä tämä "päivä" lopettaa tähän, ja jatkaa joskus toisessa pelissä "toisen koulutustuokion" merkeissä. Minun puolestani voimme hyvin jatkaa vaikka saman tien tai siis heti, kun olet taas palannut tänne keskuuteemme. ¡Tusen tack tästä näin!//

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Sataako täällä hilsettä?   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Sataako täällä hilsettä?
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 2Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Nelituuli :: Meriklaanin alueet :: Leiri-
Siirry: