Villeintä verbaaliviiksien väpätystä
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Nomi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1834
Join date : 21.03.2014
Ikä : 19
Paikkakunta : Lahti

ViestiAihe: Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään   Ti Toukokuu 30, 2017 9:54 am

// Hopeakettu ja Yökkölehti tervetuloa :3

Kilpikonnakuvioinen naaras asteli kohti saarnimetsää, hän oli tullut tänne mietimään asioita, jotka olivat jo useamman päivän ajan pyörineet hänen mielessään. Hetki sitten hänet oltiin nimitetty soturiksi ja se oli mullistanut hänen elämänsä kertaheitolla. Enää hän ei ollut meriklaanin arkajalkainen oppilas, vaan nyt hän oli ansainnut lisänimensä perään arvon soturi. Ja miltä se nyt kuulostaa, kun nimitetään arkajalkaiseksi soturiksi, ei kovinkaan vakuuttavalta ja itsevarmalta. Äänetönaskel huokaisi syvään ja huomasi saapuneensa saarnimetsän rajamaille, täällä hän saisi olla rauhassa klaanitovereiltaan. Ja se oli todellakin jotakin mitä hän nyt tarvitsi, rauhaa meriklaanista. Naaras asteli eteen päin rauhallisin askelin ja nautti metsän suomasta varjosta lämpimänä auringonhuipun hetkenä.

Asiat, jotka painoivat tuoreen soturin mieltä olivat monimutkaisia ja niihin hän tuskin tulisi saamaan vastausta piakkoin. Monet pitivät soturiksi tulemista ylpeyden aiheena, mutta Äänetönaskel ei ollut varma siitä oliko valmis uuteen arvoonsa ja sen tuomaan vastuuseen. Hän ei ollut läheskään niin rohkea kuin muut ja hänen sosiaaliset taitonsa olivat erittäin heikot. Miten hän voisi muka suoriutua tehtävistään, jos hän pelkäsi ympäröivää maailmaa enemmän kuin vastanimitetyt oppilaat? Osa pennuistakin oli varmasti rohkeampia kuin hän. Ja kaikenlisäksi nämä eivät olleet naaraan ainoat mieltäpainavat asiat tällä hetkellä. Suurin asia mikä häntä mietitty oli hänen sisaruksensa. Vähän ennenkuin heistä jokaisesta oli tullut soturi oli hänen veljensä Ruokotassu alkanut olemaan hänen kanssaan läheisempi ja kyselemään häneltä aina välillä mitä hänelle oikein kuului. Aluksi kilpikonnakuvioinen naaras oli ollut erittäin hämmentynyt tästä ja sitä hän oli kyllä edelleen, mutta hän oli silti nauttinut siitä, että vihdoin hänen veljensä välitti hänestä. Ja, kun heistä oli tullut sotureita oli Ruokokatse pyytänyt kaikkea heidän lapsuusaikojaan anteeksi ja sitä, että hän oli aiemmin syrjinyt siskoaan muiden kanssa. Äänetönaskel ei ollut osannut vastata tähän mitään vaan oli siitä asti vältellyt veljeään, koska hän ei todellakaan tiennyt mitä hänen pitäisi oikein sanoa. Voisiko hän antaa kaiken näin helpolla anteeksi? Ääni hänen sisällään käski hänen antaa anteeksi ja nauttia veljensä seurasta, mutta nuori soturi ei ollut kuitenkaan aivan varma asiasta. Se kuitenkin oli varmaa, että Kivihäntä ja Virtamieli olivat edelleen nuorimmasta siskostaan samaa mieltä kuin aiemminkin, he edelleen olivat kuin häntä ei olisi edes olemassa.

Käveltyään hetken aikaa saapui Äänetönaskel suurinpiirtein aika keskelle saarnimetsää ja huomasi edessään olevan suurehkon kiven. Se olisi loistava paikka pitää pieni tauko. Siispä naaras loikkasi sen päälle ja kietoi häntänsä tassujensa ympärille. Tämä olisi hyvä paikka pysähtyä ja nauttia metsän suomasta rauhasta.

_________________
Nomin mukana kulkevat Yöklaanin hyväsydäminen soturi Tuiskusydän, Meriklaanin arkajalkainen soturi Äänetönaskel, Valoklaanin yrmeä varapäällikkö Aavesilmä, Tuliklaanin iloinen oppilas Pesukarhutassu ja rennohko luopio Korpi

Linkkejä
Seuranhaku
Tietoa minusta
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://www.wattpad.com/user/Nomisir
Hopeakettu
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 79
Join date : 09.03.2015
Ikä : 22

ViestiAihe: Vs: Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään   Ke Toukokuu 31, 2017 2:44 pm

//Täältä tulemme~ //

Äänetöntassu ei ollut suinkaan ainoa, joka oli päättänyt lähteä saarnimetsän suunnille tuulettamaan mukamas pölyisiä aivojaan. Mikäs muukaan olisi sen parempi idea kuin pienimuotoinen metsästysreissu, jotta lyhytkarvainen kolli saisi ne typerät ajatukset pääkopastaan. Keskipäivä oli yllättävän lämmin ja kimalteva aurinko paistoi kirkkaana lähes pilvettömältä taivaalta. Yökkölehti oli toisaalta varsin kärttyinen sinä päivänä, hänen ajatuksiensa kohdistuessa menneisyyksien haamuihin.
Ai että pelkkä ajatteleminen pisti vihaksi - eritoten Kaislahännän, hänen 'rakkaan' puolisonsa valehtelu otti sinitäplikästä kollia aivoon. Pysyköötkin Meriklaanissa ja pitäkööt pentunsa. Ruskasilmäisellä ei ollut mitään hajuakaan, mitä hänen pienokaisileen mahtoi kuulua nykyään.

Tympääntyneen murahduksen jälkeen kissanroikaleen sieraimiin kantautui saaliin tuoksu. Kollikissa kyykistyi alemmas ja hiipi kohdettaan kohti. Kokeneen soturin epäonneksi tuon saalis olikin yllättävän nopea kintuistaan. Pienikokoinen orava lähti vikkelään juoksuun, jolloin myös Yökkölehti ampaisi saaliin perään.
Ei kulunut kuin hetki, kun nykyinen tuliklaanilainen loikkasi taitavassa kaaressa pienen eläimen kimppuun, katkaisten lopulta pörröhäntäisen otuksen heikon niskan.
Hän käveli ylpeänä orava suupielissään, kunnes sinitäplikäs kolli jähmettyi niille sijoilleen, uudenlaisen tuoksun kantautuessa kissan sieraimiin.
Lopulta uteliaisuus vei voiton ja Yökkölehti lähti seuraamaan hajujälkeä. Kovin kauaa tuliklaanilaisen ei tarvinnut etsiä, kun hän lähestyi vierasta kissaa, joka loikoili suuren kiven päällä nautiskellen. Toinen vaikutti ja eritoten näytti- nuorelta, ehkä soturioppilaalta? Mutta jokin tuossa kilpikonnakuvioisessa naaraassa oli jotain tuttua..
Hetkeen Yökkölehti ei meinannut saada sanaakaan suustaan, mutta piakkoin hän kovetti kasvonsa takaisin siihen samaan kylmään ilmeeseen, mikä hänellä oli miltei aina kasvoillaan. Voisiko tuo naaras olla...? Vai näkikö kolli vain harhoja?

"Hoi," oli tympeä tervehdys, joka kuulosti pikemminkin murjaisuna, "etkö ole vähän liian turhan kaukana leiristäsi?"
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Nomi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1834
Join date : 21.03.2014
Ikä : 19
Paikkakunta : Lahti

ViestiAihe: Vs: Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään   To Kesä 01, 2017 8:37 am

Istuskelessaan kivellä oli Äänetönaskel laskenut katseensa tassuihinsa ja samalla kiven röpelöiseen pintaan. Hän oli keskittynyt niin kovin elämänsä solmuihin, että oli kokonaan unohtanut tarkkailla ympäristöään, joka oli tälle säikylle neidolle hyvin harvinaista. Ehkä soturiksi pääseminen oli tuonut mukanaan jonkin verran lisää itsevarmuutta, mutta sitä naaras ei ollut itse vain vielä huomannut. Jos elämä vain olisi helpompaa niin Äänetönaskel tuskin olisi paennut klaaninsa kissoja saarnimetsää, etsiessään omaa rauhaa. Jos hän vain olisi niin kuin muut saisi hän tasavertaista kohtelua ja silloin hänen jokainen sisaruksensa näkisi hänet toisella tapaa, jolloin Ruokokatse ei olisi ainoa joka hänestä välitti. Olihan kilpikonnakuvioisella naaraalla veljensä lisäksi hänen emonsa, mutta tuo tuntui aina olevan ylisuojeleva nuorinta pentuaan kohtaan ja se oli hiljalleen alkanut käymään suoraan sanoen hermoon. Vaikka hän olikin pelokas ei hänestä pitäisi kokoajan olla huolissaan, sen sijaan Kaislahäntä olisi voinut koittaa saada jokaisen pentunsa välit kuntoon, kun he olivat vielä pentuja. Mutta ei, kolme vanhinta sisarusta saivat tehdä mitä vain, mutta hän jäi aina emonsa suojeluun. Silloin se oli käynyt naaraalle hyvin, mutta nyt jälkeen päin hän oli tajunnut, että hän voisi olla paljon rohkeampi, jos hänen emonsa olisi toiminut toisella tapaa.

Mutta ei muiden syyttelystä ollut mitään apua, ei Äänetönaskel voisi olla vihainen kenellekkään perheensä jäsenelle. Hän rakasti heitä kaikkia, vaikka ei saanutkaan osalta sellaisia tunteita takaisin. Yllättäen Äänetönaskel kuuli läheltä itseään tervehdyksen, joka oli mitä luultavammin tarkoitettu hänelle. Se sai naaraan jähmettymään hetkeksi paikoilleen, mutta pian hän käänsi päänsä sivulle jolloin näki hieman kauempana toisen kissan. Toinen oli aivan tuntemattoman näköinen ja tuosta leijaili tuliklaanin ominaishaju, ainakaan toinen ei ollut Yöklaanista, sen klaanin pelosta naaras ei nimittäin ollut päässyt yli.
"Hei." Äänetönaskel vastasi epävarmana äänellä. Hän nousi jaloilleen ja loikkasi pois kiveltä sulavin liikkein, ainakin pienuudesta oli jotakin hyötyä. Katsoessaan toista meripihkaisilla silmillään huomasi naaras oitis, että toinen oli häntä isompi kokoinen, mikä ei sinänsä ollut yllätys, olihan hän itse ollut aina se yksi klaaninsa pienikokoisimmista kissoista.
"Mitä väliä sillä on, tuskin kukaan edes kaipaa minua siellä." Äänetönaskel sanoi hiljaa kuullessaan vieraan kollin sanat. Hän saattoi olla kaukana leiristään, mutta niin oli myös toinenkin. Mielessään naaras koitti miettiä mitä hänen pitäisi tehdä, olisiko parempi häipyä paikalta ja suunnata kulku kohti Meriklaania vai jäädä tänne. Hän ei osannut tulkita vieraasta muuta kuin sen, että tämä oli vähän tympeän iloinen, ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, että edessä olisi taistelu. Siispä tässä olisi oiva tilaisuus näyttää kaikille, että hän oli yhtä rohkea kuin muut, hän jäisi tänne ja ainakin alkuun juttelisi toisen kanssa. Hän aikoisi todistaa, että hän pystyi olemaan myös tekemisissä toisten klaanien kissojen kanssa eikä ryntäisi peloissaan pois paikalta.
"Kuka muuten olet? En ole nähnyt sinua aiemmin." kilpikonnakuvioinen naaras kysyi ja samalla hänen häntänsä vääntelehti epävarmana. Ei ollut hänen tapaistaan jutustella näin muiden kanssa.

_________________
Nomin mukana kulkevat Yöklaanin hyväsydäminen soturi Tuiskusydän, Meriklaanin arkajalkainen soturi Äänetönaskel, Valoklaanin yrmeä varapäällikkö Aavesilmä, Tuliklaanin iloinen oppilas Pesukarhutassu ja rennohko luopio Korpi

Linkkejä
Seuranhaku
Tietoa minusta
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://www.wattpad.com/user/Nomisir
Hopeakettu
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 79
Join date : 09.03.2015
Ikä : 22

ViestiAihe: Vs: Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään   Ma Kesä 12, 2017 10:15 am

Vanhan oloinen kollin riekale ehti jo hetken luulla pienessä pääkopassaan, ettei tuo nuorempi kilpikonnakuvioinen naaraskissa olisi vastannutkaan hänen tervehdykseensä, mutta Yökkölehden onneksi nuorekko osasi kuin osasikin. Harmaansävytteinen kissaherra odotteli hetkisen siinä paikoillaan, kun vieras kissa havahtui lausumaan tervehdyksensä ja loikkaamaan alas suurelta kiveltä. Toisen kissan äänestä kuulsi epävarmuus, johon Yökkölehti saattoi murahtaa vähäsen.
Kulmat kurtistuivat entisestään, kun Äänetönaskel lausui sanansa hiljaa, siitä, ettei kukaan kaipaisi tuota omassa leirissään. Nämä oli taas näitä nuoria, jotka ajattelivat juuri noin.. Kyllähän joku nyt ainakin taitaisi kaivata nuorta kissaa takaisin leiriin.
"Huolestutat vielä jonkun tätä menoa", kolli sanoi ajatuksissaan kytevän lauseen vahingossa ääneen, muttei hän sentään rohjennut korjata lausettaan, vaikkakin sinitäplikäs näyttikin edelleen nyrpeää naamaa. Mitä siitäkin vielä tulisi, jos joku meriklaanin kissoista lähtisi huolestunein mielin etsimään tätä nuorukaista, ja Yökkölehti itse joutuisi jäämään taistelemaan hengestään? Toivottavasti niin ei kävisi.

Kilpikonnakuvioisen kysyessä hänen nimeään, Yökkölehden viiksikarvat värähtivät ja häntä keinahteli puolelta toiselle rauhalliseen tahtiin. Kollin suuhun ilmaantui pieni ilkikurinen virne.
"Nimeni on Yökkölehti.. Entä sinä?", hän esittäytyi ja ilme tuliklaanilaisen kasvoilla muuttui taas hieman tympeämmäksi. Kissaa ärsytti hitusen se, että hän oli vain lähtenyt seuraamaan tämän nuorekon haju jälkeä, ja jättänyt makoisan oravansa peittämättä maan alle.. Hän olisi voinut käydä hakemassa sen, ennen kuin joku muu kissoista löytäisi sitä tuoksun perusteella.
"En käy raja-alueilla juuri.. Elän Tuliklaanissa kuitenkin", Yökkölehti sanoi. Hänhän kävi vain metsästämässä Saarnimetsässä tai sen lähi-alueilla.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Nomi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1834
Join date : 21.03.2014
Ikä : 19
Paikkakunta : Lahti

ViestiAihe: Vs: Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään   Ti Kesä 13, 2017 9:50 am

Äänetönaskel antoi meripihkanväristen silmiensä katseen pysyä vieraassa samalla, kun hänen oma häntänsä nytkähteli hermostuneesti puolelta toiselle. Vaikka kuinka hän yritti olla rentona ei se onnistunut aivan täysin, ei naaras nyt sentään ollut niin muuttunut kasvaessaan. Rohkeutta ja itsevarmuutta oli tullut hieman lisää, mutta silti sitä tuntui olevan aina muihin verrattuna reilusti vähemmän. Nuoren soturin korvat värähtivät, kun hän kuuli vanhemman kollin sanat siitä, että joku voisi huolestua hänestä. Äänetönaskel käänsi katseensa hetkeksi omiin etutassuihinsa sillä hänestä tuntui siltä, ettei hän voinut kohdata toisen katsetta. Jos hänestä oltaisiin huolissaan niin se olisi ihme tai sitten muiden huoli olisi sitä, että hän olisi onnistunut saamaan itsensä ongelmiin pelkojensa tähden. Mutta, koska kilpikonnakuvioinen nuorukainen oli päättänyt pystyvänsä selviämään myös yksin, niin hän ei sallinut ajattelevansa sitä, että hänestä oltaisiin huolissaan. Hän oli ehkä pienikokoinen ja pelokas, mutta silti hän oli sydämeltään Meriklaanin soturi, jonka pitäisi osata huolehtia itsestään.

"Jos tietäisit miten muut ovat minua kohdelleet koko ikäni, niin uskoisit, että minusta tuskin on kukaan huolissaan." Äänetönaskel sanoi jälleen hiljaisella äänellä ja nosti katseensa takaisin tuliklaanilaiseen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun nuori soturi osasi suoraan kertoa jollekkin siitä miltä hänestä oikeasti tuntui. Mutta tuskinpa se, että hän kertoi siitä tuntemattomalle tuliklaanilaiselle häntä paljoa auttaisi, hänen ongelmansa eivät ratkeaisi sillä tavoin. Hetkeksi aikaa Äänetönaskel antoi itsensä unohtaa huolensa ja hän keskittyi kuuntelemaan, kun toinen kertoi nimensä. Yökkölehti, sellaista nimeä nuorukainen ei koskaan muistanut kuulleensa. Ennen kuin naaras sai itse vastattua ja kerrottua oman nimensä kuuli hän kollin kertovan vielä, että oli kotoisin tuliklaanista, niin hän oli itsekkin sen hajun perusteella päätellyt.
"Olen Äänetönaskel ja kuulun Meriklaaniin." nuori soturi vastasi kertoen oman nimensä, nyt ainakin kumpikin heistä tiesi toistensa nimet.

_________________
Nomin mukana kulkevat Yöklaanin hyväsydäminen soturi Tuiskusydän, Meriklaanin arkajalkainen soturi Äänetönaskel, Valoklaanin yrmeä varapäällikkö Aavesilmä, Tuliklaanin iloinen oppilas Pesukarhutassu ja rennohko luopio Korpi

Linkkejä
Seuranhaku
Tietoa minusta
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://www.wattpad.com/user/Nomisir
Hopeakettu
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 79
Join date : 09.03.2015
Ikä : 22

ViestiAihe: Vs: Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään   To Kesä 15, 2017 2:44 pm

Vai että tälläinen tapaus oli tämä Äänetönaskel, joka vaikutti olevan erittäin hiljainen persoona. Olipa tuo myös kääntänyt jopa katseensa hetkeksi omiin etutassuihinsa, kuin Yökkölehden omia silmiä pakoillen. Aivan kuin naaras ei tohtinut katsoa häntä suoraan silmiin. Ilmeisesti sinitäplikkään lauseella oli kuin olikin ollut jonkinlaista vaikutusta, kun toinen kerta vaikeni täysin. Hetken Yökkölehti jo luuli, ettei soturioppilas sanoisi hänelle enää yhtään mitään, mutta kun naaras aukaisi suunsa puhuakseen. Ja puhettahan riitti vaikka muille jakaa, vaikkakin nuorukaisen ääni oli hiljainen. Kilpikonnakuvioinen naaras väitti kivenkovaan, etteivät yksikään Meriklaanin kissa olisi huolestunut hänestä. Vai niin, Yökkölehti vain seisoa tönötti paikallaan ja antoi katseensa kohdistua nuoren kissanaaraan meripihkanvärisiin silmiin mietteliäänä. Mieleen tulvahti ajatuksia; oliko tämä tyttönen kenties syrjitty? "Vai niin, ymmärrän." sinitäplikäs kolli maukui vastaukseksi.

Hän heilautti muutamaan otteeseen häntäänsä, kun kissanuorukainen oli avautunut tuntemuksistaan. Yökkölehti odotti sitten miltei malttamattomana toisen esittäytyessä ja kertoi kuuluvansa Meriklaaniin. Nuo sanat kuullessaan nykyinen tuliklaanilainen jähmettyi äkisti eikä tuo meinannut saada sanaakaan suustaan.
Liikaa Meriklaanilaisia hän ei tuntenut itse, paitsi lähinnä juuri oman puolisonsa sekä heidän kolme pienokaistaan. Katkeransuloiset muistot tulvivat vesiryöpyn lailla Yökkölehden kehon lävitse. Hänen rakastamansa kuningatar, jonka vuoksi kuparisilmäinen olisi vaikka voinut antaa henkensä, mutta joka valitettavasti petti lupauksensa. Ylitsepääsemätön raivo sekä viha kumpusi kollin sisällä, kun tuo edes ajattelikin omaa 'rakastaan'. Kaislahäntä oli hakeutunut Meriklaaniin ja otti pennut mukaansa sinne, jättäen Yökkölehden niille sijoilleen. Sinitäplikäs kissa oli vannonut itselleen valan, ettei hän halunnut koskaan nähdä perheenjäseniään.
"Meriklaaniin vai..", hän sanoi ja koetti olla näyttämättä vihan tai raivon merkkejä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kissa oli vetäissyt kyntensä esiin ja korvat kääntyivät luimuun, hännän valahtaessa hetkeksi aloilleen.
"Kaikkien näiden vuosien jälkeen.. ei, ei se voi olla mahdollista.. voi tähtiklaani sentään!" Yökkölehti mutisi ääneen epäuskoisella äänellä, painaen päätään alas.

"Onko Kaislahäntä emosi?", hän päätti kysyä nuoremmaltaan yhtäkkiä, katsoen suoraan tuota silmiin. Kolli toivoi totisesti täyden sydämensä pohjasta, että vastaus olisi kieltävä. Muutoin siinä tapauksessa Yökkölehti saattaisi tuijottaa omaa kasvanutta pentuaan silmästä silmään.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Nomi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1834
Join date : 21.03.2014
Ikä : 19
Paikkakunta : Lahti

ViestiAihe: Vs: Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään   Pe Kesä 16, 2017 10:37 am

Kun Yökkölehti sanahti, että ymmärtäisi mistä Äänetönaskel puhui tyytyi hän nyökkäämään toiselle pikaisesti. No ainakaan hän ei joutuisi kertomaan enempää siitä miksi häntä ei kukaan kaipaisi ja se kyllä kelpasi nuorukaiselle, ei hän nyt sentään kuitenkaan koko elämänsä tarinaa olisi tälle tuliklaanin soturille kertomassa. Sillä se olisi asia, jonka hän tulisi pitämään omana tietonaan ja vain harvat saisivat koskaan sen asian kokonaan ulos hänestä. Kissojen välille syntyi hiljaisuus, kun Äänetönaskel esittäytyi. Kilpikonnakuvioisen naaraan häntä jatkoi vääntyilyään ja tällä hetkellä soturi ei yrittänyt edes pitää sitä paikoillaan. Sillä olihan se nyt varsin selvää, että hänestä huokui muutenkin epävarmuutta, joten ei hännän kiemurtelu haittaisi mitään.

Pienen hetken kuluttua Äänetönaskel huomasi kuinka tuliklaanin soturin olemus alkoi muuttumaan pienoisesti uhkaavammaksi. Aivan kuin nuoren soturin sanat olisivat saaneet tämän aikaan ja saaneet kollin raivon partaalle. Syytä tähän Äänetönaskel ei tiennyt, mutta sen hän tiesi, että tilanne oli muuttumassa suuntaan josta hän ei nauttinut sitten ollenkaan. Varovasti naaras otti muutaman askeleen taakse päin ja katsahti pelokkaana edessään olevaa soturia, kun tämä lausui jotakin Meriklaanista ja kuluneista vuosista. Huomatessaan kollin paljastaneen kyntensä teki Äänetönaskeleen mieli vain pinkoa pakoon, mutta jokin hänen syvällä sisimmässään käski hänen jäädä paikoilleen. Ja tästä syystä naaras ei saanut jalkojaan liikkeelle vaan tuijotti edessään olevaa Yökkölehteä pelokkaana. Yllättäen toinen lausui ääneen kysymyksen, jota Äänetönaskel ei ollut osannut odottaa. Yökkölehti oli juuri kysynyt oliko Kaislahäntä hänen emonsa ja todellakin tämä äänen lausuttu nimi kuului hänen emolleen. Mutta mistä syystä tuliklaanilainen oli osannut yhdistää hänet Kaislahäntään?
"On, kuinka niin?" Äänetönaskel kysyi epävarmana.
"Mistä sinä tunnet emoni?" naaras jatkoi, sillä hänen oli saatava tietää vastaus. Miksi ihmeessä Yökkölehti oli suuttunut hänen kertoessaan olevan Meriklaanista ja mistä ihmeestä tämä tunsi Kaislahännän?

_________________
Nomin mukana kulkevat Yöklaanin hyväsydäminen soturi Tuiskusydän, Meriklaanin arkajalkainen soturi Äänetönaskel, Valoklaanin yrmeä varapäällikkö Aavesilmä, Tuliklaanin iloinen oppilas Pesukarhutassu ja rennohko luopio Korpi

Linkkejä
Seuranhaku
Tietoa minusta
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://www.wattpad.com/user/Nomisir
Hopeakettu
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 79
Join date : 09.03.2015
Ikä : 22

ViestiAihe: Vs: Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään   Ma Heinä 31, 2017 8:08 am

//Pahoittelen sitä, että tämän vastaamisessa kesti näinkin kauan! Lupaan parantaa nyt tapani ;__; //

Yökkölehti ei voinut uskoa korviaan, kun pelokkaan kissanuorukaisen olemus muuttui pelokkaammaksi - varsinkin nyt, kun harmaakuvioisella kollilla oli pinna katkeamassa.
Naaraskissa otti muutaman varovaisen askeleen taakse päin, ja hetken Yökkölehti jo luuli toisen luikkivan pakoon häntä koipien välissä, mutta niin ei käynyt.
Äänetönaskel vain seisoi paikoillaan, kasvoillaan se sama pelokas ilme, kun hänen isänsä oli raivon partaalla. Oli lähellä ettei tuo suorastaan kirjaimellisesti räjähtänyt tai loikannut oman pentunsa kimppuun, mutta ei kolli niin tekisi. Ehkä vain pikkuisen kurittaisi ja antaisi tuolle opetuksen, että naaras tietäisi paikkansa.
Yökkölehti yritti rauhoittaa mieltään, vaikkakin se oli kovin vaikeaa juuri siinä tilanteessa, kun äänet kuiskuttelivat kauniita, väkivaltaisia lauseita kollin pääkoppaan.
Hän halusi purkaa vihansa ja raivonsa johonkuhun, tai johonkin - ja lähin kohde seisoa tönötti Tuliklaanilaisen edessä, korvat luimussa.

Sinitäpläinen tunsi olonsa ärsyyntyneeksi, vihaiseksi sekä raivostuneeksi, ja niin hän näytti myös ulkoapäinkin. Yökkölehti vain murahti, kun hän kuuli tyttärensä epävarman kysymyksen. Kaislahäntä oli siis tuon emo, eli siniharmaan kollin epäilykset olivat osuneet oikeaan. Vaikka tuliklaanilainen olikin toivonut täysin toisenlaista vastausta.
"Se on pitkä tarina. En tiedä mitä emosi on sinulle minusta kertonut, vai liekö kertonut minusta ollenkaan, mutta en usko että haluaisit kuulla ihan kaikkea."

Kissa puhua pälätti pitkästä aikaa, olemuksensa rauhoittuen hieman. Ei sitä voinut kuitenkaan tietää, jos hän saattaisi räjähtää oikein kunnolla, niin ettei tuo pystyisi enää hillitsemään itseään ollenkaan, ja tuolloin jälki ei olisi todellakaan mitenkään kaunista. Häntä inhotti - tai itse asiassa ällötti puhua aiheesta, mutta Äänetönaskel paloi varmasti halusta kuulla, mistä kolli tunsi Kaislahännän. Yökkölehti ei todellakaan aikoisi kertoa koko elämäntarinaansa - ei edes omalle tyttärelleen -, mutta ehkä sitten kun aika olisi oikea ja sopiva.
"Haluatko oikeasti kuulla?", roteva soturi kysäisi sitten naaraalta salaperäisenä ja samalla yrittäen harhauttaa omaa mieltään aina välillä ärsyttävistä ajatuksista.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Nomi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1834
Join date : 21.03.2014
Ikä : 19
Paikkakunta : Lahti

ViestiAihe: Vs: Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään   Ke Elo 09, 2017 10:12 am

// Eipä tuo mitään, itse kun olen tuskin täällä viimeisen kuukauden aikana käynyt ollenkaan. Pitäisi itsekin taas alkaa käymään täällä useammin.

Äänetönaskel ei kyennyt pelonsekaisten tunteidensa takia tekemään muuta, kuin tuijottamaan meripihkansävyisillä silmillään edessään olevaa tuliklaanilaista. Ja toisen tämän hetkinen olemus ei auttanut tilannetta ollenkaan nuorukaisen osalta, vaan pikemminkin sai hänet vielä suuremman pelonvaltaan, jos edes oli enää mahdollisuutta olla pelokkaampi kuin naaras jo oli. Mielessään Äänetönaskel koitti saada itsensä rauhoittumaan, mutta se oli erittäin hankalaa, sillä olihan tilanne tähän asti uhkaavin mihin nuori soturi oli elämänsä aikana joutunut. Hän oli tavannut vain muutaman kissan muista klaaneista elämänsä aikana, mutta eivät he ole koskaan olleet samanlaisia kuin Yökkölehti. Kollin hurja olemus oli jotakin mitä Äänetönaskel ei ollut koskaan aiemmin saanut kokea, mutta tällä hetkellä hän oli siitä erittäin kiitollinen, hän olisi varmasti vain enemmän heikkohermoinen, jos useammat kissat olisivat hänen seurassaan tällaisia.

Kilpikonnakuvioisen naaraan korvat värähtivät, kun hän kuuli Yökkölehden sanat, mutta pian ne painuivat taas luimuun pelon takia. Mutta sanat, jotka hän juuri kuuli saivat hänet miettimään ja sysäämään pelkoaan edes hetkeksi pois mielestään. Oli erittäin selvää, että hänen emonsa ja Yökkölehti tunsivat toisensa ja oli selkeästi olemassa asioita, joita Äänetönaskel ei tiennyt. Naaras ei muistanut ollenkaan, että Kaislahäntä olisi koskaan maininnut tästä tuliklaanin kollista mitään sanallakaan ja se vaivasi häntä erittäin paljon tällä hetkellä, kun Yökkölehti mainitsi ettei hän vältämättä haluaisi edes tietää kaikkea. Tuntui aivan siltä kuin olisi olemassa monia asioita, joita Kaislahäntä ei ollut koskaan pennulleen kertonut. Joko sen takia, että ne eivät olisi kovinkaan tärkeitä tai sitten sen takia, että oli olemassa asioita joita hänen emonsa ei halunnut hänen tietävän. Mutta nyt Äänetönaskeleelle oli avautunut tilaisuus selvittää asioita, sillä tämä kolli selvästi tiesi muutamia juttuja joista hän itse ei ollut ollenkaan tietoinen. Siispä varovasti naaras, otti muutaman askeleen lähemmäksi Yökkölehteä ja antoi silmiensä katseen pysyä kollissa.
"Haluan." Äänetönaskel vastasi ja nyökkäsi samalla pienesti. Hänen oli pakko saada tietää mistä Yökkölehti ja Kaislahäntä tunsivat toisensa, etenkin nyt, kun hänestä tuntui siltä, että nämä asiat liittyivät häneen itseensä jollakin tavalla.

_________________
Nomin mukana kulkevat Yöklaanin hyväsydäminen soturi Tuiskusydän, Meriklaanin arkajalkainen soturi Äänetönaskel, Valoklaanin yrmeä varapäällikkö Aavesilmä, Tuliklaanin iloinen oppilas Pesukarhutassu ja rennohko luopio Korpi

Linkkejä
Seuranhaku
Tietoa minusta
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://www.wattpad.com/user/Nomisir
Hopeakettu
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 79
Join date : 09.03.2015
Ikä : 22

ViestiAihe: Vs: Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään   Ma Elo 14, 2017 1:33 pm

Meriklaanin soturioppilaan odotettu reaktio ei yllättänyt vanhaa kollia sen enempää kuin äskenkään. Olihan nuorukainen varmastikin sekaisin pelosta niinkin hurjistuneen kissan edessä, joka olisi voinut tehdä jopa äkkiarvaamattoman liikkeen, mutta Yökkölehti ei siihen kyennyt - ei vaikka tuo olikin raivon ja vihan sokaisema.
Sinitäplikäs haistoi tyttärensä pelon, mutta sen kolli myös näki kuparinruskean värisillä silmillään. Odottava katse sielunpeileissä pitäytyi tiukasti nuoremmassa kissassa, seuraten tarkkaan mikä nuorekon vastaus tulisi olemaan. Kiusallinen hiljaisuus vallitsi heidän yllään, kun sinitäplikäs kolli antoi toisen miettiä rauhassa vastaustaan.
Ja sitten kilpikonnakuvioinen naaras otti muutaman askeleen lähemmäksi, eikä Tuliklaanin soturi perääntynyt taaemmas tahi väistänyt naaraan katsetta.

Äänetönaskel siis halusi kuulla aivan kaiken.. Miten entistä Yöklaanilaista ärsyttikään oman pentunsa uteliaisuus, eikä kollia oikeastaan edes huvittanut sen koommin puhua aiheesta. Mutta kerrottakoon sitten ihan kaikki juurta jaksaen, vaikka hän olisikin halunnut pitää tarinansa mahdollisimman lyhyenä. Mutta jotenkin kookas katinryökäle aavisti tyttärensä meripihkan sävyisistä silmistä, että tuo halusi tietää. "Hyvä on, minä kerron.", kissa myönsi kevyesti ehkä huokailevaan sävyyn, sulkien ensin silmänsä.

Yökkölehti avasi silmänsä, veti päänsä sisällä syvään henkeä, ennen kuin aloitti elämäntarinansa. Hän saattoi tuntea hyisen viiman turkissaan, vaikkei edes tuullut.
Häntä nimittäin kylmäsi. Kolli oli kerrankin saanut rohkeutta puhua ilman, että ärsytys nousisi hänen päähänsä ja ottaisi tämän valtaan.
"Tapasin emosi Kaislahännän ensimmäistä kertaa, sen jälkeen kun menetin sisareni", kolli aloitti tarinansa naukahtaen, "Ehkä se oli kohtalon ivaa, että Yöklaanin synkkä katti ihastui päätä pahkaa Meriklaanin kuningattareen, joka myöhemmin muuttui palavaksi rakkaudeksi." Yökkölehti jatkoi höpöttämistään, miettien itsekin miksi hän käytti moisia sanavalintoja. "Mutta minä en kestänyt Yöklaania, sillä olinhan tavallaan rikkonut soturilakia, eikä Yöklaanin silloinen päällikkö ollut mielissään asiasta."
Hän piti tauon ennen kuin jatkoi jälleen kerran kertomustaan.

"Niinpä houkuttelin Kaislahännän karkaamaan kanssani, tarkoituksenamme asettautua jonkin toisen klaanin suojiin, jotta olisimme voineet aloittaa uuden elämän puhtaalta pöydältä. Sinä iltana sain kuitenkin kuulla, että hän oli tiineenä. Ja no, sittenhän te putkahditte tähän julmaan ja surkeaan maailmaan.."
Yökkölehti henkäisi kerran syvään, sillä jatkuva puhuminen sattui, ja hyvin pian kolli ei enää tiedostanutkaan ympäristöään juurikaan.
"Emosi kuitenkin petti lupauksensa; hän päätti jäädä Meriklaaniin ja riisti teidät minulta." Yökkölehti jatkoi ääni inhosta sekä vihasta väristen.
Siitä oli niin pitkä aika kun nämä ikävät, mutta katkeransuloiset muistot aina palasivat sinitäplikkään mieleen. Kollikissa olisi voinut tehdä kaikkensa, jopa kuolla rakastamansa naaraan puolesta, mutta silti tuo typerä katinmulkero oli pettänyt hänet. Nyt Yökkölehti oli joutunut olemaan yksin, kovettanut hauraan sydämensä, eikä ollut tuntenut minkäänlaista rakkautta saati sitten ihastumisen tai rakastumisen ihanaa tunnetta. Sinitäplikäs oli aivan tahallaan jättänyt yhden seikan kertomatta; sen että hän oli Meriklaanin sijaan hakeutunut Tuliklaanin suojiin, jolle vannoi nykyään uskollisuuttaan. Mutta sitä Äänettömänaskeleen ei tarvinnut tietää, ellei tuo halunnut.

"Joten mitä voimmekaan tästä päätellä? Olet tyttäreni." Yökkölehti lausui jylhästi, vaikka tämän äänensä meinasikin kadota kuulumattomiin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Nomi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1834
Join date : 21.03.2014
Ikä : 19
Paikkakunta : Lahti

ViestiAihe: Vs: Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään   Ke Elo 16, 2017 11:41 am

Äänetönaskel tunsi suuren uteliaisuuden valtaavan hänen kehonsa, kun Yökkölehti suostui kertomaan hänelle mistä tämä tunsi Kaislahännän. Multa silti pelko oli edelleen suurena osana nuoren soturin olemusta, sillä olihan se erittäin mahdotonta sysätä tämä tunne pois naaraasta, joka oli koko ikänsä ollut aina osittain pelon vallassa oli kyse ollut sitten melkein mistä vain. Utelias katse silmissään Äänetönaskel seurasi Yökkölehden jokaista liikettä ja odotti hetkeä, jolloin kolli aloittaisi kertomuksensa, joka liittyi jollakin tapaa myös kilpikonnakuvioiseen naaraaseen. Kun tuliklaanin kolli viimein avasi suunsa ja alkoi puhumaan menneisyydestään unohti Äänetönaskel hetkeksi kaiken ympärilään olevan ja Yökkölehden sanat olivat ainoa asia mihin hän kiinnitti huomiota. Pian nuoren soturin korviin kantautuivat sanat mitä hän ei ollut osannut odottaa, ainakaan sen perusteella miten hän oli oppinut toisen klaanin kissan tässä lyhyessä ajassa tuntemaan. Olivatko Yökkölehti ja Kaislahäntä aikoinaan rakastaneet toisiaan? Ja tämä tuliklaanin hajun peittämä kissa oli juuri puhunut itsestään yhtenä yöklaanin soturina. Monet kysymykset ponahtivat Äänetönaskeleen mieleen, mutta päälimmäisenä niistä oli kysymys mitä oli tapahtunut Yökkölehden ja Kaislahännän välillä, jos he olivat kerta aikoinaan pitäneet toisistaan? Nuori soturi joutui kuitenkin sysäämään hetkeksi kysymyksensä pois mielestään, kun Yökkölehti jatkoi puhumista ja Äänetönaksel todellakin halusi kuulla kaiken mitä kollilla oli kerrottavanaan. Vaikka hän oli hetki sitten saanut tiedon siitä, että Yökkölehti oli aikoinaan ollut Yöklaanissa, se ei silti saanut häntä ryntäämään pakoon sillä hän halusi kuulla enemmän siitä, mitä oli tapahtunut Kaislahännälle ja Yökkölehdelle. Jonka vuoksi hänen jalkansa pitivät hänet tiuskasti siinä paikassa, jossa hän oli jo hetken aikaa ollut ja antanut meripihkan sävyisten silmiensä katseen pysyä toisen klaanin soturissa.

Äänetönaskel henkäisi huomaamattaan, kun Yökkölehti kertoi koittaneensa suostutella Kaislahäntää toiseen klaanin, jotta näiden kahden kissan tulevaisuus olisi yhteinen ja uusi alku olisi mahdollinen. Mutta kahden kissan suunnitelmat olivat romuttuneet, kun Äänetönaskel ja hänen sisaruksensa olivat syntyneet maailmaan. Siinä vaiheessa nuoren soturin turkki pörhistyi ja hänen silmänsä pyöristyivät, kun hän tajusi asian mikä yhdisti hänet ja Yökkölehden. 'Teidän suonisanne virtaa Yöklaanin verta' Kaislahäntä oli aikoinaan sanonut pennuilleen ja viimein Äänetönaskel oli ymmärtänyt nämä sanat täysin. Hän pystyi vain tuijottamaan turkki pörhöllään edessään olevaa kissaa, joka lausi itse ääneen ne sanat, jotka olivat hetkisen aikaa pyörineet nuoren soturin oman pään sisällä.
"Si-sinä olet isäni?" Äänetönaskel sanoi värisevällä äänellä, mutta hänen sanansa tulivat ylös enemmän kysymyksenä kuin toteamuksena. Hetki sitten hänen päässään pyörineet kysymykset olivat unohtuneet kokonaan ja hän pystyi vain tuijottamaan edessään olevaa kollia, jonka sanojen perusteella he olivat toisilleen paljon läheisempiä kuin Äänetönaskel olisi koskaan osannut arvata. Olihan hän aina tiennyt, että hänen isänsä olisi toisen klaanin kissa, mutta ei hän ollut osannut odottaa tapaavansa häntä tällä tavoin. Pelko oli tyystin kadonnut nuoresta soturista ja sen tilalle oli tullut suuri hämmennys, joka velloi ympäriinsä hänen kehossaan. Äänetönaskel ei tiennyt mitä hänen pitäisi sanoa tai tehdä sillä sen verran yllättynyt hän oli tilanteesta johon oli joutunut. Mutta yksi asia hänen oli pakko saada tietää ja Yökkölehti olisi varmasti ainoa, joka siihen osaisi vastata.
"Miksi et ole koskaan yrittänyt löytää meitä, etkö ole ollut ollenkaan kiinnostunut siitä miten pennuillasi on mennyt?" Äänetönaskel kysyi ja katsahti hetkeksi aikaa jalkojensa juuressa kasvavaa ruohikkoa, kunnes suuntasi katseensa kolliin, jota hän pystyi nimittämään isäkseen nykyään.

_________________
Nomin mukana kulkevat Yöklaanin hyväsydäminen soturi Tuiskusydän, Meriklaanin arkajalkainen soturi Äänetönaskel, Valoklaanin yrmeä varapäällikkö Aavesilmä, Tuliklaanin iloinen oppilas Pesukarhutassu ja rennohko luopio Korpi

Linkkejä
Seuranhaku
Tietoa minusta
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://www.wattpad.com/user/Nomisir
Hopeakettu
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 79
Join date : 09.03.2015
Ikä : 22

ViestiAihe: Vs: Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään   Ke Elo 30, 2017 9:12 am

// Anteeksi taas tämä julmetun kesto! On ollu vähän kaikenlaista kiirettä..//

Yökkölehti koetti pitää katseensa suoraan omassa pennussaan kollin kertoessa elämäntarinaansa. Äänetönaskel oli varmastikin erittäin utelias tietämään totuuden hänen isästään sekä emostaan. Tuntui luontevalta puhua tästä, vaikka Kaislahännän nimen kuuleminen aiheuttikin pienoista päänsärkyä ja ärsytyksentunnetta kollissa.
Onneksi sinitäplikäs ei sentään räjähtänyt raivosta, sillä sekin olisi voinut olla ihan hyvinkin mahdollista. Hän kohtasi nuoremman naaraskissan meripihkan väristen silmien katseen, eikä Yökkölehti väistänyt tyttärensä katsetta. Kolli ehti miettiä pienen pääkoppansa sisällä, miten se olisi voinut olla mahdollista, että juuri hänen kilpikonnakuvioinen tyttärensä muistutti niin paljon omaa isäänsä? Kyllähän sinitäplikäs oman tyttärensä tunnisti; hän olisi tunnistanut tuon missä tahansa.

Nykyinen tuliklaanin soturi pisti merkille tyttärensä merkillisen, mutta toivotun reaktion, kun isäkolli oli paljastanut, että myös hänen rakkaiden pentujen suonissa virtasi Yöklaanin verta, hänen perimästään johtuen. Miten hän olikaan arvannut oikeaan, kun nuorukaisen turkki pörhistyi sangen huomattavasti ja silmänsä pyöristyivät suuriksi silkasta hämmästyksestä. Eipä tyttö näyttänyt kykenevän muuhun kuin tuijottamaan turkki pörhöllään omaa isäukkoaan, joka vain soi tälle pienen hymyn.
Yökkölehti vastasi tyttärensä kysymykseen - mikä kuulosti toki myös toteamukselta hänen korvaansa - nyökäten päätään sen merkiksi, että Äänetönaskel oli oikeassa.
Hetkeen kumpikaan heistä ei sanonut yhtään mitään - sinitäplikäs kolli vain näytti tuijottavan tytärtään, kuin ollen yhtä varma siitä, mitä sanoa.
Yllättäen iäkkäämmän kissan ajatukset katkesivat nuorukaisen kysyessä häneltä yllättävän kysymyksen, jolloin Yökkölehti heilautti korviaan hitusen.
Miksi hän ei ollut koskaan yrittänyt löytää pentujaan ja eikö hän ollut lainkaan kiinnostunut pentujensa kuulumisista tai elämänmenosta?
Hetken hiljaisuus. Kolli ajatteli puhua täysin suoraan ja avoimesti, ihan sama vaikka tuo olisikin loukannut nuorempansa tunteita.
"Kyse ei ole siitä ettenkö olisi yrittänyt etsiä teitä", hän aloitti lauseensa, "ja vaikka olisinkin, niin päädyimme emosi kanssa sellaiseen lopputulokseen, etten astuisi käpälällänikään Meriklaaniin. Olisihan moinen myös rikkonut soturilakia, jos he olisivat nähneet minut maleksimassa Meriklaanin rajalla niin tiuhaan otteeseen."
Roteva soturikissa sanoi rehelliseen äänensävyyn, olisihan hän halunnut löytää omat pentunsa käpäliinsä ja vaikka anastaakin nuo mukaansa, mutta ei.

"Mutta Tähtiklaanille kiitos siitä, että löysin sinut kaikkien näiden vuosien jälkeen." Isälliset vaistot tulvivat miltei automaattisesti, kollin ottaessa muutaman askeleen lähemmäs tytärtään kohti. Kun sinitäplikäs oli tarpeeksi lähellä, hän painoi päänsä varovaisesti ja hellävaraisesti Äänettömänaskeleen poskea vasten.
"Olet varttunut näemmä soturiksi?" Yökkölehti esitti kysymyksensä tyttärelleen, nostaen päänsä reippaasti ylös.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Nomi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1834
Join date : 21.03.2014
Ikä : 19
Paikkakunta : Lahti

ViestiAihe: Vs: Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään   To Syys 14, 2017 11:51 am

// Vastaamisessa hieman kesti, koska viime aikoina on mennyt lähes kaikki aika töiden etsimiseen.

Äänetönaskel ei voinut uskoa sitä, että oli juuri saanut tavata oman isänsä ja vielä saanut tämän kautta kuulla emonsa ja Yökkölehden menneisyydestä. Kaiken hämmennyksen keskellä kilpikonnakuvioinen naaras tunsi iloa sisällään, mikä johtui täysin siitä, että viimein hän oli saanut tilaisuuden tutustua myös toiseen vanhempaansa, joka ei ole ollut aiemmin osana hänen elämäänsä. Kun hiljaisuus vallitsi kissojen yllä, saattoi Äänetönaskel vain katsoa edessään olevaa Yökkölehteä ja hokea itselleen mielessään sitä, että toinen todellakin oli hänelle sukua ja varsin läheistä vieläpä. Hetken kuluttua, kun Yökkölehti vastasi nuoren naaraan esittämään kysymykseen, saattoi hän vain kuunnella paikoillaan toisen sanoja. Vaikka hän olikin pienesti pettynyt siihen, että ei ollut saanut tilaisuutta tavata isäänsä aiemmin, niin hän myös ymmärsi miksei Yökkölehti ollut marssinut Meriklaanin reviirille pentujaan etsimään. Kuten tuliklaanin tuoksun peittämä kolli sanoikin, ei se olisi ehkä ollut kovinkaan soturilain mukaista, jos tämä olisi ravannut Meriklaanin rajalla useasti. Äänetönaskel nyökkäsi merkiksi siitä, että ymmärsi asian laidan, sillä hän ei pystynyt muodostamaan järkeviä sanoja, jotka olisi voinut tässä tilanteessa lausua ääneen.

Yllättäen Yönkölehti astelikin muutaman askeleen lähemmäksi kilpikonnakuvioista jälkikasvuaan, joka saattoi jo useamman kerran jälkeen katsoa isäänsä vain hämmentyneenä. Oliko tässä todella se sama kissa, jonka hän oli saanut vastaansa ennen kuin oli selvinnyt, että he olivat sukua? Tätä kysymystä Äänetönaskel ei kuitenkaan sanonut ääneen sillä nyt hän saattoi vain nauttia siitä lyhyestä hetkestä, kun sai tuntea isänsä kosketuksen turkillaan.
"Olen niin onnellinen, että sain tavata sinut." naaras sanoi tuntiessaan Yökkölehden kosketuksen omalla poskellaan. Pieni hymy ilmestyi kilpikonnakuvioisen naaraan kasvoille, kun hän kuuli isänsä esittämän kysymyksen.
"Kyllä, vihdoin ja viimein." Äänetönaskel vastasi edelleen pieni, mutta onnellinen hymy kasvoillaan. Hänen varttumisensa soturiksi oli kasvattanut häntä itseään toden teolla ja se oli varmaa, että myös tämä päivä tulisi vaikuttamaan siihen millainen nuori naaras olisi tulevaisuudessa.
"Olen toivonut useasti, että saisin tilaisuuden tavata sinut ja nyt olet todella siinä." Äänetönaskel sanoi onnellisena, siitä asiasta, että viimein hän tiesi millainen hänen isänsä oli ja mitä tämän elämään kuului tällä hetkellä. Enää hänen perheensä ei koostuisi vain Kaislahännästä ja pentuetovereista, vaan nyt naaras saattoi sanoa perheensä olevan kokonainen, vaikka heidän polkunsa olivatkin erilaiset.

_________________
Nomin mukana kulkevat Yöklaanin hyväsydäminen soturi Tuiskusydän, Meriklaanin arkajalkainen soturi Äänetönaskel, Valoklaanin yrmeä varapäällikkö Aavesilmä, Tuliklaanin iloinen oppilas Pesukarhutassu ja rennohko luopio Korpi

Linkkejä
Seuranhaku
Tietoa minusta
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://www.wattpad.com/user/Nomisir
Hopeakettu
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 79
Join date : 09.03.2015
Ikä : 22

ViestiAihe: Vs: Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään   Pe Syys 22, 2017 5:40 am

Jos joku Yöklaanin sotureista olisi ollut tätä tilannetta näkemässä, ei tuo olisi varmaankaan voinut uskoa silmiään, että leirissä kivikasvoisena kollina tunnettu Yökkölehti käyttäytyi näinkin isällisesti jotakuta kohtaan. Paitsi että tässä tapauksessa kyseessä sattui olemaan hänen ikioma tyttärensä, josta näytti tulleen varsin reipas naarassoturi. Yökkölehti tunsi tassujensa värisevän, kun kolli painoi päätään tyttärensä poskea vasten. Sinitäplikäs oli pakahtua silkasta onnesta, niin ettei tuo meinannut saada vastausta sanotuksi kun kolli kuuli kilpikonnakuvioisen lauseen. Tytär oli niin onnellinen, että tuo oli saanut tavata oman isän vihdoinkin.
"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan", Yökkölehti sanoi vastaukseksi naaraalle, kuin kohauttaen lapojaan sen merkiksi ja kolli päätyi katsomaan toista silmiin.
Nykyisen tuliklaanilaisen kulmat kohosivat hivenen ylöspäin huomatessaan pienen hymyn Äänettömänaskeleen kasvoilla. Mutta Yökkölehti ei voinut muutakaan kuin hymyillä itsekin. Hänen tyttärensä oli näyttänyt kyvykkyytensä ja varttunut soturiksi. Kuinka se aika aina rientikään niin joutuisasti ja nopeaan..

"Mutta sehän on loistava saavutus, tyttöseni." hän lausui ylpeyttä äänessään, hännän heilahtaen muutaman kerran ympäri rennon oloisesti.
Ei olisi mikään ihmekään, jos Äänetönaskel saavuttaisi jotain suurta ja mahtipontista, esimerkiksi vaikkapa klaanipäälliköksi. Mutta vain aika näyttää, mitä elämä toisi tullessaan. Kun Yökkölehti yritti puhua, tuntui kuin hänen kurkussaan olisi ollut suuren suuri karvatuppo, mikä ei lähtenyt nielaisemalla pois.
Niin sanattomaksi Äänettömänaskeleen aidot sanat siitä, että tuo oli toivonut useasti pääsevänsä tapaamaan omaa isäukkoaan.
"Enkä ole tästedes poistumassa elämästäsi lainkaan", kolli lausahti ennen kuin jatkoi: "en aio menettää teitä uudestaan."

//anteeksi kun tässäkin taas kesti, nyt on murheet ja huolet pois mielestä!//
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Juuremme ovat lähemmät kuin tiedämmekään
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Nelituuli :: Raja-alueet :: Saarnimetsä-
Siirry: