Villeintä verbaaliviiksien väpätystä
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Kyyneleitä kuusikossa

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
LittleLilyKitty
Kisuli


Viestien lukumäärä : 17
Join date : 08.01.2016
Ikä : 33

ViestiAihe: Kyyneleitä kuusikossa   Ti Helmi 23, 2016 1:07 pm

//BraambliPaathi Totuustassulla

Oli auringonhuipun aika. Sää oli mukavan seesteinen, vaikkakin hieman kylmä. Taivaalla ei näkynyt pilveäkään ja aurinko kimalteli kauniisti lumipeitteellä. Se ei kuitenkaan ilahduttanut Komeettapentua, joka kiirehti pois tutusta leiristä. Kyllähän pikkukissa tiesi, että hänen olisi ollut turvallista pysytellä leirissä. Varsinkin yksin oli vaarallista lähteä seikkailemaan. Mutta siitä ei korpinmusta pentu nyt välittänyt. Hän tahtoi vain omaa rauhaa ja koska sitä ei leiristä löytynyt, oli hänen pakko livahtaa pois.

Palataanpa aamuun niin saadaan vähän selvyyttä siihen miksi leirissä oli Komeettapennun mielestä tänään niin ankeaa. Aamu itsessään oli alkanut ihan lupaavasti. Komeettapentu oli ollut innoissaan loikkiessaan tuoresaaliskasalle, päivän ensimmäistä ateriaa hakemaan. Pentu katseli lumoutuneena edellisyönä satanutta puuterilunta, miten kaunista se olikaan aamuauringon säteitten loisteessa. Sitä hän ei tosin osannut ottaa huomioon, että maa oli edelleen liukas ohuen lumipeitteen alla ja eiköhän siinä käynyt sitten sillä tavalla, että tumma pentu liukastui ja lensi kuonolleen jäistä maata vasten. Mokoma kömmähdys sai aikaan naurunremakan hänen ympärillään. 'Mikä hiirenaivoinen kömpelys', 'Mitäpä Tylsämielen jälkeläiseltä voikaan odottaa?' ja muita vastaavia kommentteja kantautui hänen korviinsa. Se oli päivän ensimmäinen takaisku. Harmistuneena tapahtuneesta oli hän hakenut itselleen peltohiiren tuoresaaliskasasta ja suunnistanut lempipaikalleen, laakealle kivelle, josta oli hyvä näköala taivaalle. Mutta voi, hänen lempipaikallaan telmi pieni ryhmä pentuja, jotka eivät leikkipaikastaan ihan noin vain luopuneet. 'Mene pois, tyhmä!' eräs pennuista kivahti. Toinen taas varasti hänen hiirisaaliinsa eikä antanut takaisin, vaikka naaras kuinka sitä vaati. Lannistuneena musta pentu oli laahustanut leirin reunamille ja lysähtänyt siihen. Jonkin aikaa siinä olikin hän saanut maata, kunnes metsästämään lähtevä kolli oli kompastunut häneen. 'Mene pois siitä jaloista pyörimästä!' oli kolli kivahtanut ja juossut Sirpaleniittyä kohti saalista etsimään. Siinä vaiheessa Komeettapennulle riitti. Hyvä on sitten! Jos kukaan ei häntä leirissä kaivannut eikä antanut olla rauhassa, niin hän lähtisi pois!

Takaisin nykyhetkeen eli auringonhuippuun. Karkumatkallaan kohti tuntematonta oli tämä musta pikkukissa tehnyt havainnon kasvillisuuden lisääntymisestä. Ympärillä oli nyt kuusia ja mäntyjä ja muitakin puita. Puitten välistä aurinko vielä pilkotteli ja sai lumipetteen näyttämään laikukkaalta. Näkymä oli uusi ja outo ja aika pelottavakin. Pentu vilkaisi taakseen. Leiriä ei enää näkynyt, mutta sentään hänen tassunjälkensä näkyivät vielä hangessa. "Kyllä minä vielä kotiin löydän," pentu vakuutteli itselleen ennen kuin horjahti vatsalleen. Vasta nyt hän huomasi kuinka väsynyt oli. Matkanteko, vieläpä ilman kunnon aamupalaa oli vienyt pienen pennun voimat miltei täysin. Epätoivon tuntemukset alkoivat hiipiä pennun mieleen. Kyllä hän kotiin löytäisi, mutta jaksaisiko sinne asti? Entä jos joku peto hyökkäisi eikä hän jaksaisi juosta karkuun? Tulisiko kukaan pentua etsimään? Emokin oli varmasti kiireinen perheen muitten pentujen kanssa, tuskinpa hän tytärtään ihan heti kaipasi. Isä taas oli partiossa ja häntä taas Komeettapentu ei ihan heti halunnut tavata. Kyyneleet kirposivat mustan pennun lähes yhtä mustiin silmiin aamuisten muistojen palautuessa mieleen. Ei kukaan varmastikaan ehtinyt pientä kömpelystä kaipaamaan. Tuskin kukaan edes välittäisi vaikka hän joutuisi ketun saaliiksi!

Yhtäkkinen ääni herätti pennun takaisin todellisuuteen melankolisista ajatuksistaan. Jostain oli kuulunut rasahdus! Tuliko se leirin suunnasta? Sitten toinen samanlainen, nyt lähempää. Surun tunteet muuttuivat paniikiksi. Oliko se petoeläin? Tulisiko hänestä nyt saalis? Ei, eijeijeieiei.... Niin ei saisi käydä. Nyt piti löytää piilopaikka ja vähän äkkiä. Yötaivaansinisillä silmillään pentu tähyili ympäristöään. Lumen alta pilkisti suurehko kivi. Ei, siitä ei olisi piilopaikaksi. Männytkään eivät tarjonneet tarpeeksi suojaa. Mutta entäpä tuo? Erään männyn takana seisoi suuri, runsasoksainen kuusi. Lumi oli painanut kuusen oksia kasaan jo useampana vuotena peräkkäin niin että ne roikkuivat matalalla, maata hipoen, tarjoten näin miltei luolamaisen tilan rungon vierustalla. Kuin kutsuna pari oksaa olivat hieman erillään, muistuttaen luolan suuaukkoa.

Komeettapentu otti kutsun vastaan. Adrenaliinin antaman energiasysäyksen voimin pieni, musta pentu ampaisi liikkeelle ja loikki hankea pitkin kohti suurta kuusta hieman jänismaisesti. Mikä sujui oikeastaan Komeettapennulta yllättävän ketterästi. Melkein perillä ollessaan hän kuitenkin sotkeutui tapansa mukaan jalkoihinsa ja loppumatka menikin sitten kuperkeikkoja heitellen kunnes pennun vauhdikkaan matkan pysäytti kuusen runko. Siellä, kuivalla ja pehmeällä maaperällä (jonne sade tuskin koskaan pääsi) hän odotti peloissaan, sydän takoen tiheästi, toivoen ettei minkään sortin petoeläin häntä löytäisi. "Älä syö minua, älä syö minua," pentu hoki hiljaa. Tiesihän tuo, että rauhoittua tässä pitäisi eikä panikoida. Vaikeaa se tosin oli, kun kerran oma pikku henkikulta oli vaarassa. Pakostikin kyyneleet kirposivat takaisin silmiin, kun pennun ajatukset lähtivät taas kulkemaan omaan, melankoliseen suuntaansa. Hän oli yksin, keskellä korpea ja kohta ketun leukojen välissä. Kukaan ei häntä leirissä kaivannut, häntä vain pidettiin riesana ja typeryksenä. Vain koska hän oli Tylsämielen tytär, joka kompasteli aina. Miksi hänelle liikkuminen oli niin vaikeaa? Miksi toisten piti olla niin ilkeitä? Miksi hänen osanaan olisi pian syötäväksi tuleminen vaikka hän oli itsekin nälkäinen? Surun, pelon, nälän ja vähän muittenkin ikävien tunteitten tulva sai Komeettapennun tummat silmät tulvimaan kyyneleitä. Pentu ei enää pystynyt pidättelemään tunteitaan, vaan parahti lohduttomaan itkuun eikä hetkeen enää välittänyt löydettiinkö häntä vai ei.
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Kyyneleitä kuusikossa   Ke Helmi 24, 2016 1:07 pm

Aikuisuus, soturin ura, maine, kunnia, velvollisuudet ja elämä. Ne olivat kaikki asioita, jotka odottivat jok'ikistä nuorta klaanikissaa. Jos vain klaaniin satut syntymään, niin soturiksi tulee sinun päätymän, kerrotaan jonkun kömpelökielisen kissarunoilijan joskus sutkaisseen. Eräs Yöklaanin tietty nuori klaanikissa tiesi, että nuo mainitut asiat häntä olivat odottelemassa, kunhan aikaa vain kylliksi kuluisi. Kyseessä oli Totuustassu. Ongelmallisen hänen yleisestä tilanteestaan elämässä teki se, ettei hän ollenkaan tiennyt, miten olisi pitänyt suhtautua siihen, että oletettavasti tulevaisuudessa häntä odottivat noin moninaiset ja omituiset asiat. Lähtökohtaisestihan hän ei edes uskonut, että tulevaisuutta oli mahdollista ennakoida edes mitenkään oletuksenomaisesti. Hänestä moinen oli silkkaa hömpsötystä. Silti, perin kummallista kyllä, hänen tajunnassaan oli kuin olikin sellainen ajatus, että olettamus tuollaisesta tietynlaisesta tulevaisuudesta oli. Mistä lie moinen olettamus sitten tullut. Miksei Totuustassu esimerkiksi olettanut, että tulevaisuudessa hänestä tulisi kissakosmonautti? Sitä hänen oli vaikeampi sanoa. Joka tapauksessa hän vihasi olettamuksia, koska ne olivat niin kavalia. Koko elämä tosin oli niitä täynnä. Koko ajan kaikki näytti joltain ja joka asiasta luikerteli mieleen kaikkia omituisia mielipiteitä ja ennakkoaavistuksia, joilla ei ollut mitään perusteita. Se oli perinmoisen typerää Totuustassun mielestä, sillä mitään hän ei vihannut niin paljon kuin perusteettomia asioita. Silti hänenkin mielensä oli jatkuvasti semmoisia täynnä, ei sitä tosiasiaa voinut vain kiistää. No, Totuustassuhan tunnetusti kiisti nekin tosiasiat, joita ei arkikielen mukaisesti voida kiistää. Se oli hänen ikioma pieni harrastuksensa ja ajattelun labyrintti, josta hän oli tehnyt suorastaan taiteenlajin. Mainittuun labyrinttiin hän oli eksynyt varmaankin iäksi, eikä se häntä erityisen paljon haitannut. Hänen mielestään oli turhaa spekulointia väittää esimerkiksi, että hänen jatkuva ahdistuneisuutena olisi voinut johtua siitä, että hänen suhtautumisensa ympäröivään todellisuuteen oli niin järkkymättömän härkäpäisen kielteinen ja venkoileva.

Fakta kuitenkin oli, että Totuustassu oli ahdistunut ja se sai hänet aina välillä hieman mietteliääksi. Vaikka hänellä olikin vielä pitkä matka soturiksi, sillä hitaammin kehittyvää oppilasta ei oltu taidettu koko klaanissa nähdä vuosikausiin, askarrutti hänen tulevaisuutensa kovasti hänen mieltään. Ajatukset soturin tiestä nousivat pintaan yhä useammin, kuta enemmän kuita kertyi siitä päivästä, kun oppilas oli kohdustaan ulos plumpsahtanut. Miten voin olla soturi, kun en osaa metsästää, taistella enkä liikkua luontevasti luonnossa? Mitä klaani tekee minulle, jos minusta ei tulekaan soturia? Miksi edes olen klaanissa? Voisinkohan lähteä vain itsekseni lätkimään? Mitä tekisin, jos niin tekisin? Miksi kaltaisestani kissasta edes on pakko yrittää tehdä soturia? Kuka perusti ensimmäisen klaanin? Kuka keksi tämmöisen huonosti toimivan järjestelmän? Miksi synnyin? Miksi on jotain sen sijaan, että ei olisi? Totuustassun ajatusten virta hukutti hänet päivittäin alleen. Jokaisen päivänsä hän aloitti heräämällä ja kahlaamalla ensin pienten ja yksinkertaisten kysymyksien lätäköissä. Jokaisen päivän mittaan lätäköt alkoivat kasvaa järviksi tai kuohkeutua juoksuhiekaksi. Jokainen päivä päättyi aina tsunamiin, joka säälittä hukutti Totuustassun alleen, eikä hän voinut tehdä mitään muuta kuin alistua kohtaloonsa ja tuskallisesti hukkua selvittämättömien ja maailman kokoiseksi kasvaneiden kysymysten tulvaan. Hän oli surkea uimari.

Tänään sattui olemaan vapaapäivä. Tai tarkemmin ottaen kyseessä oli ei-mestaria-päivä. Totuustassu oli nyt jo parin kuun ajan ollut sangen kyvykkään soturin, Pantterikiihkon, opetuksessa, mutta hänen edistymisensä oli historiallisen hidasta. Oli selvää, että syy oli ennen kaikkea oppilaassa, jonka psykologia ei tuntunut olevan ensinkään samalla aaltopituudella sen enempää oppimisen tavoitteiden kuin menetelmienkään kanssa. Totuustassu ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, miksi hänen olisi pitänyt olla soturi. Hän kyllä noudatti aina käskyjä ja teki aina niin tarkkaan annettujen ohjeiden mukaan kuin suinkin mahdollista. Hän oli kuitenkin kömpelö, huonokuntoinen ja kaiken kaikkiaan kyvytön eikä hänellä ollut pisaraakaan motivaatiota yrittää kehittää itseään. Kaiken lisäksi hän oli hyvin hajamielinen ja esimerkiksi sellaisen asian kuin klaanin reviirin tuntemaan oppiminen oli osoittautunut äärimmäisen haasteelliseksi tehtäväksi hänelle. Melko pian oltiin huomattu, että oli pelkkää Totuustassun mestarin ajan haaskaamista pakottaa tämä kävelemään oppilaansa vierellä yrittämässä opiskella, mihin suuntaan Kalliokiveltä pitikään kääntyä, jotta päästäisiin takaisin leiriin. Joku vanhempi soturi, joka oli sivusta seurannut Totuustassun ja Pantterikiihkon toikkarointia, oli sitten kerran tullut ehdottaneeksi ei-mestaria-päiviä. Ideana oli, että Totuustassu harjoittelisi itsenäisesti sellaisia pentutason asioita, joita hän ei vielä osannut ja joiden opiskelemisessa hänen mestarinsa läsnäolo olisi tarpeetonta. Näihin asioihin kuului esimerkiksi juuri reviirin tunteminen. Totuustassu oli edelleen Yöklaanin mailla melko eksyksissä, jos joutui siellä yksin haahuilemaan. Tänään sattui tosin sopivasti olemaan sellainen päivä, että hänen oli pakko haahuilla reviirillä yksikseen, sillä tänään hänen tehtävänään sattui olemaan juuri tuollainen itsenäinen reviirin tuntemisen oppiminen. Päivänä se ei sanottavasti eronnut mistään muistakaan päivistä. Koko maailma oli yhtä mysteerillinen kuin aina. Koska Totuustassusta oli mukavaa, että hänelle annettiin toimintaohjeita, joita noudattaa, hänellä ei ollut mitään valittamista päivän aktiviteetista. Välittömästi oppilaiden pesästä herättyään hän oli leveä häntä maata laahaten lähtenyt raahustamaan ulos leiristä kohti tuntematonta, vaaraa ja seikkailuja, askelta lähemmäksi suurenmoista soturiuden tavoitetta.

Vilakka ilma ei juuri tehnyt vaikutusta Totuustassun mielialaan. Hän ei uskonut kylmyyteen eikä varsinkaan siihen, että pakkanen voisi aiheuttaa ruumiissa kylmyyden tunnetta. Luminen maastokaan ei häntä hetkauttanut, ei sen enempää ilahduttanut kuin masentanutkaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hän oli tekemässä ja mihin menemässä. Tämä päti niin sen päivän aktiviteettien kuin yleisemminkin koko elämän suhteen. Toisinaan oli suorastaan yllättävän rankkaa vain yrittää olla vaikuttamatta asioihin mitenkään ja virrata elämän mukana. Epätietoisuus ja päämäärättömyys olivat ahdistavia asioita siitäkin huolimatta, että ei ollut mitään, millä korvata niitä. Totuustassu ei ollut kiinnostunut päämääristä, muttei häntä mitenkään erityisesti saanut kiimaan tämä hänen elämänsä suunnaton päämäärättömyytensäkään. Oli miten oli, kuten ehkä arvata saattaa, oli Totuustassun suunnaksi täydellisen sattumanvaraisesti valikoitunut Pimeäkorpi. Ehkä oppilaan mielessä oli pyörähtänyt jokin sen suuntainen järkeily, että puiden mukaan voisi olla valkeassa maastossa helpompi suunnistaa. Totuustassulla ei ollut mitään mestarin antamia erityisiä tavoitteita tai tehtäviä. Hänen velvollisuutensa oli yksinkertaisesti yrittää oppia tuntemaan reviiriä parhaaksi katsomallaan tavalla niin hyvin kuin mahdollista. Ja sitä hän nyt teki. Hänellä tosin ei ollut mitään parhaaksi katsomaansa tapaa, koska mistähän hiivatista hän olisi voinut tietää mitään sellaisia tapoja. Hän vain tallusteli ympäriinsä, kuten hän teki aina kun häntä käskettiin opiskelemaan reviirin tuntemista. Joskus hän pysähtyi kuuntelemaan lintujen laulua, joskus vaelsi vahingossa vihollisklaanin maille, joskus innostui niin paljon, että yritti napata jonkun ohi kulkevan oravan siinä tietenkään onnistumatta. Sillä lailla ne päivät kuluivat. Ne koostuivat tapahtumista, jotka seurasivat toisiaan ennakoimattomina. Koskaan ei voinut sanoa, mikä kokemus oli merkityksellinen ja mikä ei, mikä johtaisi joihinkin uusiin tapahtumiin ja mikä ei. Nyt Totuustassun kokemusmaailmaa rikasti omituinen valittava ääni. Hän arveli sen olevan jonkinsorttista kissan mouruamista ja kimeydestä päätellen kyseessä oli melko nuori kissa. Kyllä, tuollaista ulinaahan sitä kuului välillä pentutarhastakin. Oliko pentutarha siis viimein päätetty siirtää tänne korven keskelle? Totuustassulla ei ollut aavistustakaan, miksi moinen ajatus oli pälkähtänyt hänen päähänsä, eikä hänellä varsinkaan ollut aavistusta, miksi kukaan olisi tahtonut siirtää pentutarhan tänne. Tosin, ei hän kyllä nähnyt mitään erityistä syytä pitää pentutarhaa klaanin leirissäkään. Täysin samapa tuo itse asiassa oli, missä moinen kapine sijaitsi. Yhtä hyvin siis kai täällä kuin missä tahansa muuallakin. Totuustassu ei ollut mikään erityinen pentujen ystävä, mutta siitä huolimatta hän ikään kuin automaattisesti antoi jalkojensa kuljettaa itseään äänen suuntaan. Hän oli kai ollut menemässä siihen suuntaan joka tapauksessa jo alun perinkin. Päästyään lähemmäs äänen lähdettä sai hän pieneksi hämmästyksekseen huomata, että vaikerrus näytti kuuluvan kuusipuusta. Kuinka jännittävää, tuumasi oppilas latteahkosti. Hänelle pillittävä kuusipuu ei ollut sen hämmästyttävämpi juttu kuin mikä tahansa elämän arkisin asia. Hänelle kaikki eletty ja koettu oli yhtä suurta selvittämätöntä mysteeriä. Hänestä ei ollut mitään syitä olettaa, etteikö kissan lailla itkeviä puita olisi voinut olla olemassa.

Mahtoiko johtua auringonpaisteesta vai mistä, mutta Totuustassu sattui olemaan lievästi leikkimielisellä tuulella. Loppujen lopuksihan hänellä ei ollut motiiveja mihinkään suuntaan, joten hän useimmiten teki asiat vain sattumanvaraisista päähänpistoista. Nyt hän laahusti itkevän kuusen luokse ja kävi istumaan sen vierelle. Hän tuumasi, että kun nyt kerran itketään niin itketään sitten oikein kunnolla. Hän itse ei ollut koskaan eläissään itkenyt, mitä varten voisi olla ehkä aika kokeilla sitäkin huvitusta nyt, kun kerran oli tullut kasvotusten moista aktiviteettia harrastavan puun kanssa. ”Mää”, naukui Totuustassu litteän monotonisesti ja melko ponnettomasti. Se oli hänen uutterin tekoitkuyrityksensä. Teatteri ei totisesti ollut hänen lajinsa. Eipä ole kummoista, eipä ei, jatkoi Totuustassu tuumiskeluaan ja vilkuili surullisilla silmillään kohti puun latvaa. Voisikohan tätä pitää nyt sellaisena niin sanottuna maamerkkinä? Niitä kuulemma kannatti painaa mieleen, kun yritti opiskella tuntemaan ympäröivää maastoa.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
 
Kyyneleitä kuusikossa
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Nelituuli :: Yöklaanin alueet :: Pimeäkorpi-
Siirry: