Villeintä verbaaliviiksien väpätystä
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Tarvitsee

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Tarvitsee   Pe Elo 28, 2015 4:03 pm

//¿B?//

Maailmassa oli monenlaisia paikkoja. Se oli asia, joka ei aina juolahtanut mieleen, kun sattui olemaan klaanikissa, joka vain eleli omalla rajatulla reviirillään ja suoritti tunnollisesti tehtävänsä klaanissa ja täten osansa elämässä. Tietysti monet klaanikissat tapasivat käyskennellä reviiriensä rajojen ulkopuolella, koska monesti ihan klaanitehtävätkin saattoivat sellaisia poikkeamia vaatia. Oli kuitenkin myös klaanikissoja, jotka saattoivat elää koko ikänsä oman klaaninsa reviirin rajojen sisäpuolella. Monille se oli ainakin ihanne. Heidän mielestään oli kauhistuttavaa ja suorastaan synti ylittää reviirinsä rajat, jotka Tähtiklaani oli aikojen alussa säätänyt. Kyllähän nyt siihen olisi pitänyt tyytymän, mitä oli maailmanjärjestyksessä annettu. Toisaalta oli varmasti yhtä monia, joiden mielestä vaihtelu virkisti ja matkailu avarsi. Monien mielestä sivistyminen ja paikkojen näkeminen oli tärkeää, jotta sai erilaisia näkökulmia elämälle ja pystyi myös pitämään oman ajattelunsa vireessä. Ajattelutapoja ja harkittuja syitä niille mahtoi olla aivan yhtä paljon kuin oli erilaisia kissojakin. Yksi Meriklaanin huolellisimpia ja tunnollisimpia sotureita, Hilsemyrsky, oli näistä kahdesta ajattelumallista lähempänä ensinnä mainittua. Hänen mielestään oli lähestulkoon synti poistua klaaninsa reviiriltä ainakin ilman mitään syytä. Hän ei ollut enää mikään ihan nuori jantteri, ja elämän- ja soturinkokemuksensa myötä hän oli kyllä oppinut, että klaaniaan pystyi palvelemaan aivan täydellisen hyvin oman reviirin sisältäkin. Siksi ei kellään varsinaisesti olisi pitänyt olla mitään syytä hengailla reviirin ulkopuolella. Tietenkään hän itse ei ollut täydelleen puhdas tässäkään asiassa, olihan hän kuitenkin maailman suurin epäonnistuja ja kelvottomin lurjake. Ne muutamat kerrat, kun hän elämässään oli erinäisien syiden johdosta eksynyt jonnekin Meriklaanin maiden ulkopuolelle, olivat aina olleet Hilsemyrskylle suuri itserankaisun paikka. Monesti hän oli löytänyt itsensä jostain ”kielletystä” paikasta juuri sen takia, kun hän oli jostain toisesta syystä hakannut päätään puunrunkoon niin paljon, että oli harhaillut reviirinsä ulkopuolelle sekaisena, mistä hän kuitenkin sai aina vain syyn hakata päätään lisää puunrunkoon. Sellaisien päivien jälkeen hän aina nukkui kovin päänsärkyisen yön, jos nukkui ollenkaan. Ihme kyllä, hänen kallonsa ei ollut vielä hajonnut näissä hulluilta vaikuttavissa toimintatavoissa, joita hän oli harjoittanut jo vuosia. Pikemminkin vaikutti siltä, että soturin kallo vain kovettui ajan ja päänsähakkaamisen mittaan.

Huolimatta muutamista yksittäisistä ja vahingon kautta tapahtuneista harharetkistä ei Hilsemyrsky koskaan varsinaisesti ollut nähnyt mitään uutta elämässään. Kun hän oli seikkaillut muiden klaanin mailla eksyneenä, ei hän ollut milloinkaan nähnyt mitään sen ihmeempää kuin Meriklaanissakaan, sangen tavanomaista metsää ja muuta luontoa vain. Koskaan hän ei ollut viettänyt vierailla mailla niin kauaa, että olisi mitenkään erityisemmin ehtinyt tutustua paikallisiin nähtävyyksiin tai muuta vastaavaa. Nyt hän istui kaksijalkojen rakentaman laiturin nokassa tuijottamassa aavaa ulappaa miettien, että maailmassa totisesti oli monenlaisia paikkoja. Meriklaanin pentutarhan lämmössä syntynyt Hilsemyrsky ei koskaan aiemmin elämässään ollut nähnyt kaksijalkalaa, eikä oikeastaan edes kuullut siitä. Ja siinä hän nyt istui, kaksijalkalan sydämessä, keskellä outoja puurakennelmia, kylmää asfalttia ja sairaalloisia hajuyhdistelmiä, joista kaikki olivat aivan yhtä vieraita ja omituisia ja läpitunkevia. Mitä ihmettä Hilsemyrsky siellä oikein teki? Miten hän oli sinne päätynyt? Ne, jotka häntä vähänkin tuntevat, olisivat oitis sanoneet, että kyseessä oli pakko olla jokin klaanitehtävä. Mitään muuta hyvää syytä ei Hilsemyrskyllä, tuolla epäitsekkyyden perikuvalla ja suoranaisella itsensä vihaajalla ja mielihalujensa tukahduttajalla olisi voinut olla. Kyseessä ei kuitenkaan ollut klaanitehtävä. Ei kylläkään myöskään mikään hyvä syy. Minkään syyn miettiminen oli oikeastaan aika mahdotonta. Hilsemyrskyn oli jossain vaiheessa matkaansa lävitse asfalttipeltojen ollut pakko myöntää itselleen, ettei hänellä ollut aavistustakaan, miksi hän teki niinkuin teki. Hän oli vain lähtenyt Meriklaanin reviiriltä kesken tavanomaisen rajapartioretkensä. Se oli hämmästyttävää. Päivä oli aivan normaali. Aurinko paistoi keveästi pitsimäisen pilviharson väleistä ja kevyt tuulenvire puhaltelti mereltä, kuten se yleensä tapasi tehdä tuon suuren veden rannalla. Itse asiassa, kun Hilsemyrsky oli ylittänyt Meriklaanin rajan ja lähtenyt vaeltamaan päämäärättä, hänen päänsä oli ollut täydelleen ajatuksista tyhjä. Hän oli kävellyt kuin zombi sen kummemmin ympäristöään tajuamatta. Hän teki sitä aina silloin tällöin. Hän arveli sen johtuvan siitä, että hänen mielensä oli toisinaan niin masennukseen uponnut, että se meni täydelleen mustaksi, mikä kirjaimellisesti tarkoitti sitä, ettei hänen mielessään ollut mitään muuta kuin mustaa. Ei siis mitään tuntemuksia. Sellaista tyyppiä kai sanottiin joissain yhteyksissä zombiksi.

Tuijotellessaan siinä laiturin nokassa merta oli Hilsemyrsky saanut jo karkuteillä käyneen ajattelukykynsä takaisin. Hän ei kuitenkaan ollut herännyt todellisuuteen mitenkään säikähtäen ja kauhistellen, että hänen pitäisi äkkiä päästä takaisin Meriklaanin maille. Päin vastoin, hänen mielensä oli oikeastaan harvinaisen rauhallinen. Häntä ei huvittanut siirtää pemppuaan siitä mihinkään. Hänen päässään ei edelleenkään pyörinyt paljoa ajatuksia, ja nekin jotka siellä pyörivät, olivat melko hitaita ja utuisia. Se oli aika uudenlainen mielentila Hilsemyrskylle. Kainosti hän yritti miettiä ja tulkita sitä. Siinä oli paljon ihmetystä tuota uutta maailmaa kohtaan. Se oli jännittävä, kauhistuttava, vieras, vihamielinen ja peloittava. Ennen kaikkea se oli kuitenkin osoitus siitä, että maailmassa oli muutakin kuin neljä klaania, joista yhden palvelemiselle Hilsemyrskyn elämä oli pyhitettyä. Tämä karu epäluonnollinen näkymä sai neljä klaania tuntumaan kovin pieneltä asialta. Hilsemyrsky oli aina kyseenalaistanut oman paikkansa maailmassa. Hän oli aina ollut ahdistunut siitä, kun hänellä ei näyttänyt olevan elämässä mitään muuta tarkoitusta kuin palvella Meriklaania, joka oli hänelle kuin koko maailma. Nyt hän sitten oli vain kävellyt tänne, muutaman askeleen ottanut, ja tajunnut maailmasta jotain olennaista. Meriklaani ei ollut koko maailma. Näin asian saattoi ilmaista melkolailla yksinkertaistetusti. Kuinka laaja maailma sitten saattoi olla? Mahdottoman laaja, arveli Hilsemyrsky ja hämmästeli samalla, että tämä asia ei itse asiassa koskaan ollut käynyt hänen mielessään aiemmin kunnolla. Se oli niin suuri ajatusten sekapäinen sykkyrä, että se lopulta lässähti vain yksinkertaiseksi epätiedoksi ja ihmettelyksi. Oliko tämä ollut kohtalon johdatusta? Hilsemyrsky arveli niin. Jokin tuntematon voima oli johdattanut hänet tänne. Tämä oli hänen elämässään uudenlainen päivä, päivä jona tapahtuisi jotain suurta, jokin muutos. Jonkinlainen muutos tosin oli jo tapahtunut, ja se oli tuo maailmankuvan laajentuminen ja sen mukanaan tuomat sekavat ajatukset. Hilsemyrsky kuitenkin tiesi, että päivä toisi muassaan vielä jotain muutakin. Hänestä se tuntui selvältä. Hänestä tuntui kuin joku olisi ilmoittanut, että tämän päivän iltana valtaisa komeetta osuisi maahan ja tuhoaisi kaiken, jolloin kaikki loppuisi tai jotain vastaavaa. Hänellä oli sellainen tunne, että tämän päivän iltana kaikki voisi hyvin loppua. Hän tarkasteli omaa elämäänsä siinä valossa ja siinä valossa asioiden tarkastelu oli huomattavan erilaista kuin arkisessa olotilassa. Hilsemyrsky ei koskaan ollut ollut erityisen terävä ajattelija ja sitäkin huonompi hän oli puhumisessa. Kaikessahan hän oli lähtökohtaisesti kelvoton. Silti hänestä tuntui, että juuri nyt, kun kaikki muutenkin tuntui niin omituiselta, hän olisi voinut tehdä jotain omituista ja keskustella jonkun kanssa. Se olisi saattanut voida auttaa häntä ymmärtämään ajatuksiaan, joita tuntui olevan mahdoton ymmärtää yksin.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
balineesii
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1389
Join date : 07.12.2014
Ikä : 14
Paikkakunta : tuolla

ViestiAihe: Vs: Tarvitsee   La Elo 29, 2015 1:36 am

//Minä tulen :D//

Miksi ihmeessä kukaan jaksaisi katsoa ympärilleen kun valkea karvainen vuori oli vieressä? Sitä valoklaanilaisten sanahdusta ei Quokkaloikka parka ollut koskaan ymmärtänyt. Aina kun hän istahti jonkin kissan viereen, toinen lähti kuin aaveen nähneenä pakosalle ennen kuin valkea naaras ehti edes suutaan avata. Sellainen ei ollut kivaa, oliko se jopa sitä kuuluisaa kiusausta. Punaiset silmät leiriä tarkkaillen Quokkaloikka päätyi siihen tulokseen, että valoklaanilaiset eivät pitäneet saatika välittäneet hänestä, valkoisesta punasilmäisestä naaraasta joka tykkäsi puhua kissojen kanssa oli toinen sitten valoklaanilainen saati kotikisu. Pyöreät kasvot kääntyivät valkeaa naarasta kohti. Kyseessä oli Öljytassu, valoklaanin yksi hyljityimmistä oppilaista. Kolli asteli naaraan luokse avaten suunsa sanoen: "Etkös sinä ole Quokkaloikka. Haluaisitko sinä opettaa minua?" Quokkaloikka katsoi oppilasta hämillään nyökäten kuitenkin öljynväriselle oppilaalle pyöreällä päällään. Öljytassu hymähti naaraalle hieman alkaen tassuttaa kohti tuulirunkoja vaikkei oppilaan perässä lyllertävä naaras sitä lainkaan muistanut. Quokkaloikan oli vaikeaa pysyä sateenkaaren väreissä hohtavan oppilaan perässä vaikka hän vanhempi olikin. Ruoho suhisi tuulessa ja Quokkaloikan lyhyt turkki tuulettui hiljalleen lämpimässä tuulessa.

Päästessään tuulirungoille oppilas kysyi: "Mitä aiot opettaa minulle?" Quokkaloikan oli pakko painaa päätään molemmilla etukäpälillään muistaakseen edes jonkin taistelu liikkeen. Lopulta naaras sanoin: "Minä opetan sinulle kätevän taisteluliikkeen. Se menee näin." Lopetettuaan puhumisen naaras hyppäsi ilmaan laskeutuen suoraan oppilaan selkään. Naaras makasi siinä hetken aikaa kunnes kierähti oppilaan päältä. Oppilas oli melko kärsineen näköinen ja toinen sanoi: "En saa henkeä. Voisinko yrittää hetken päästä?" Oppilas haukkoi henkeään syvään ja hartaasti ennen kuin nouse seisomaan. Musta oppilas loikkasi Quokkaloikkaa kohti törmäten kuitenkin hänen selkääntä. Oppilas lensi metrin taaksepäin iskun voimasta kun taas Quokkaloikka pyörähti etukenoon alkaen hetken päästä pyöriä hurjaa vahtia alamäkeen. Aina puun tullessa eteen Quokkaloikka kimposi puun rungosta sivulle saaden melko vähäisiä kipuja paksun rasvakerroksensa läpi. Hetki hetkeltä vauhti hidastui mutta valkean naaraan päässä pyöriminen jatkui. Quokkaloikka jatkoi matkaansa kierien sivuttaissuunnassa eteenpäin tietämättä lainkaan missä on.

Metri kerrallaan naaras pyöri eteenpäin päässään edelleen pienoista pyörrytystä. Onneksi päässäkään ei pyöri ikuisesti nimittäin jos pöyrisi, ei Quokkaloikka koskaan pääsisi enään pystyasentoo. Pieni hymy pysähtymisestä huulillaan naaras kapusi hiljalleen pystyasentoon. Lyhyet jalas koskettivat maata pitäen naaraan suuren vatsan hädintuskin irti maan mutaisesta pinnasta. Vatsa heiluen puolelta toiselle, naaras lyllersi päämäärättömästi eteenpäin ihetellen suuresti missä oli. Metsä oli jokapaikassa hyvin samanlaista. Kuitenkin matkan edetessä naaras huomasi metsän harvenevan pikkuhiljaan. Quokkaluokka mietti hetken, kääntyisikö takaisin. Kuitenkin hän jatkoi matkaansa päättäväisesti eteenpäin. Muutamien metrien päässä naaras näki meren ja jotakin, mitä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt; laivoja. Hämmästys suorastaan paistoi naaraan pyöreiltä kasvoiltä. Naaraan katse laski hivenen, samalla hän näki laiturin päässä toisen vaaleansävyisen kissan. "Hei sinä siellä! Kuka olet?" naaras kysyi jatkaen kuitenkin melkein heti: "Aiotko vastata joskus?"

_________________

[Loistesilmä]-[Kirkaskatse]-[Öljytassu]-[Juè]-[Quokkaloikka]. O.O"





I love balineeses!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Tarvitsee   Su Elo 30, 2015 2:42 pm

Oli itse asiassa aika harvinaista, että Hilsemyrsky oli sellaisella pohdiskelevaisella ja vastauksia kaihoavalla tuulella. Hän oli jo pitkään elänyt elämäänsä pelkästään siinä olotilassa, että hänellä oli arvoton paikkansa maailmassa, eikä siinä yksinkertaisesti ollut mitään pohdittavaa. Asioiden mietiskely olisi pelkästään hänen kykyjensä tuhlaamista. Ne vähät kyvyt, joita hänellä oli, oli hänen määrä käyttää klaaninsa ja muiden palvelemiseen ja se siitä. Tämän ankaran elämäntavan kyseenalaistamisen ja mahdollisien vaihtoehtojen miettimisen oli soturi hyljännyt jo aikaa sitten. Ja nyt näytti kovasti siltä, että tuo suuri uusien ajatusaaltojen hetki oli tullut. Hilsemyrskyn päässä velloi hieman samaan tapaan kuin nuo meren aallot siinä hänen edessään. Tähtiklaani tietää, kuinka kauaksi aikaa olisi tuo kovaonninen soturi vain jäänyt siihen uppoutumaan tunnelmaan, ellei vieraan kuuloinen nauku olisi keskeyttänyt harrasta hetkeä. Aluksi Hilsemyrsky ajatteli olla reagoimatta mitenkään, sillä olisihan voinut hyvin olla mahdollista, etteivät sanat olleet hänelle osoitettuja. Se olisi ollut suorastaan todennäköistä ja järkeenkäypää, koska kenelläpä nyt olisi ollut asiaa Hilsemyrskyn kaltaiselle megaluuserille. Aika harvoin muuten kenelläkään. Vieraan kissan kiivas kiireily sai kuitenkin Hilsemyrskyn kääntymään, ja välittömästi nähdessään, että hänellehän se kissa mitä ilmeisimmin puhui, häpesi hän itseään vallan suunnattomasti. Hilsemyrsky ei tuntenut vierasta ennestään, vaikka tosin hänellä kyllä oli äärettömän huono kasvo- ja nimimuisti, hän kun aina vatvoi murheitaan niin paljon, ettei muiden asioiden ajattelulle koskaan oikein jäänyt aikaa. Vaan siltähän tämä nyt näytti, että juuri Hilsemyrskyn nimeä naaras oli kysynyt. Ja sitten tuo roistoista ja epäkohteliaista nilkeistä kaikkein suurin ja häikäilemättömin, Hilsemyrsky, ei ollut vastannut heti vaan antanut odotuttaa itseään niin pitkään, että vieras osoitti jo selkeitä kärsimättömyyden merkkejäkin. Hilsemyrksy vihasi itseään. Jälleen hän oli onnistunut pilaamaan omalla olemassaolollaan tuonkin kissan päivän.

”Olen Hilsemyrsky, Meriklaanin soturi”, esittäytyi kolli kuitenkin muodollisesti. Hänen äänensä oli kovin hiljainen ja melkein värisi ja oli hukkua meren kuohunnan sekaan. Surullisen siniset silmät pitivät yllä katkonaista katsekontaktia. Hilsemyrsky tiesi, että olisi ollut kohteliasta yrittää katsoa keskustelukumppaniaan silmiin, mutta hän oli aivan liian ujo ja nöyrä tehdäkseen sellaista kunnolla. Hänestä tuntui, että hänen katseensa olisi vain loukkava toista kissaa kohtaan, suorastaan saastuttaisi tämän, joten aina keskustelutilanteissa hänen silmänsä pyöriskelivät jossain pilvien ja hänen omien varpaidensa välimaastossa. Sitä ei tosin voinut kiistää, etteikö tämä kissa hänen edessään olisi ollut sangen mielenkiintoisen näköinen tyyppi. Erityisesti punaiset silmät olivat Hilsemyrskyn mielestä kiehtovat. Hän ei ollut ikinä tainnut nähdä sen värisiä silmiä kissalla. Erikoislaatuinen väri toi väkisinkin ulkonäköön aivan oman persoonallisen säväyksensä, jota oli vaikea unhoittaa, ja jota itse asiassa vähän olisi tehnyt mieli vain tuijotella hämmästyneenä. Sen Hilsemyrsky kuitenkin tiesi, ettei hänen olisi missään nimessä alempana olentona sopivaa tuijottaa ketään toista kissaa tutkivaisesti ja arvioiden. Sellainen sotisi kaikkea luonnon järkeä vastaan. ”Anteeksi, että annoin teidän odottaa”, mutisi Hilsemyrsky hentoisesti mittaillen varpaitaan katseellaan, ”Jos vain mitenkään voin hyvittää jurouteni...” Hän oli aina valmis tarjoutumaan muiden kissojen palvelukseen loukattuaan näitä ensin omalla epäsopivuudellaan. Keskustelu uusien tuttavuuksien kanssa kulki lähestulkoon aina tätä samaa rataa. Yleensä Hilsemyrksy töppäsi aina heti alkuunsa jotain ja tarjosi sitten toiselle pahoittelujaan ja kaikkea mahdollista, mitä hän nyt ikinä vain voisi antaa tai toisen hyväksi tehdä. Harvoin hän oikein osasi tehdä mitään. Vielä harvemmin kukaan älysi pyytää mitään. Yleensä kissat olivat hämmästyttävän armollisia jopa Hilsemyrskyn kaltaista kuonaa kohtaan. Se hämmensi soturia, ja hän arveli, että se johtui aina vain säälistä. Sääli ja myötätunto olivatkin ehkä ihan arvokkaita tunteita, mutta Hilsemyrskyn kaltaiseen saastaan niitä ei missään nimessä olisi pitänyt tuhlata. Ne olivat hänelle aivan liian jaloja asioita.

Juuri tällä hetkellä ja tässä keskustelutilanteessa tunsi Hilsemyrsky kuitenkin itsensä hieman tavallista toimeliaammaksi. Se mahtoi johtua tästä uudesta ympäristöstä ja kaikista niistä virkistävän uudenlaisista ja myös hieman peloittavista ajatuksista, jotka hänen päässään olivat heränneet. Hän oli kokenut tämänkin tilanteen aivan liian monesti. Seuraavaksi tuo kiireinen naaras sanoisi jotain sellaista kuin ”Älähän nyt turhia, ei sinun minulle tarvitse pahoitella” tai jotain vastaavaa. Hilsemyrsky ei aikoisi sallia sitä. Hän maksaisi velkansa naaraan loukkaamisesta, vaikka se jäisi hänen viimeiseksi teokseen. ”Odottakaa vain hetki”, vinkaisi meriklaanilainen ja pomppasi laiturinnokasta apaattisesti ahteri edellä meren kuohuihin. Kokemattoman silmiin se olisi voinut näyttää täysin järjettömältä, suorastaan kohtalokkaalta kuolonhypyltä, mutta Hilsemyrskyhän oli meriklaanilainen. Hän oli itse asiassa hyvin taitava riistan, ja täten myös kalan, metsästäjä. Uida hän tosin ei osannut, minkä tosiasian hän oli unhoittanut kiihkoillessaan virheensä takaisinmaksun kanssa. Hän oli aina suorittanut kalastamisensa vain joen rannasta tai rantakiviltä käsin. Olisi kuitenkin ollut Hilsemyrskyn periaatteiden vastaista pyytää apua. Jos hän tähän hukkuisi, niin sittenpähän olisi niin. Sehän olisi vain palvelus maailmalle. Tällä hetkellä kollin ainoa tehtävä oli napata kala korvaukseksi tuolle punasilmäiselle naaraalle, jota hän oli hitaalla vastauksellaan ehtinyt loukkaamaan. Suurimman osan ajasta Hilsemyrskyn pää oli näkymättömissä pinnan alla. Olisi helposti voinut kuvitella, että hän oli hukkunut. Ei hän kovin kaukana siitä ollutkaan. Sillekin oli itse asiassa syynsä, ettei hän edes yrittänyt nousta pintaan. Hän etsi epätoivoisesti kalaa. Se oli hänen ainoa tavoitteensa. Onneksi hän sentään osasi pidätellä henkeään sangen hyvin. Elämän ja kuoleman kiihkoisen kamppailun muasta sai Hilsemyrsky leukojensa väliin lihavan muikun, joita siinä satama-altaassa aina silloin tällöin hengaili. Varmaankin silkalla päättäväisyydellä saada tuo kalansaalis tarjottua salaperäiselle punasilmälle sai Hilsemyrsky vielä kauhottua itsensä pää aina silloin tällöin hetkeksi pintaan pulpahdellen kaksijalkojen soutuveneen vierelle. Veneen reuna oli liian korkea, jotta uitettu kissa olisi sinne saattanut hypätä, mutta köysi, jolla paatti oli kiinnitetty samaiseen laituriin, josta soturi oli kalaretkelleen hypännyt, oli erinomainen väline kiinnipitämiseen ja pinnallapysymiseen. Huohottaen räpiköi perin onnettoman näköinen Hilsemyrsky itsensä köyden tykö ja pani etukäpälänsä sen päälle polskien takajaloillaan kevyesti veden alla. Vielä viimeisenä voimainponnistuksenaan viskasi hän notkealla niskaheivauksella muikun laiturille. Sen jälkeen hän lysähti vallan veltoksi siihen köyden varaan roikkumaan alaruumis pinnan alla ja pääkin nuokkuen vain vaivoin ilmassa, jota saattoi hänen keuhkoillaan hengittää.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
balineesii
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1389
Join date : 07.12.2014
Ikä : 14
Paikkakunta : tuolla

ViestiAihe: Vs: Tarvitsee   Ke Syys 09, 2015 5:40 am

Quokkaloikka tapitti oranssihkon väristä kollia punaiset silmät auringossa kiiltäen. Pieni ja mukava hymy huulillaan valkea naaras katseli häntä pienempää kissaa huomaten hiljalleen toisen siniset silmät. Naaras ei kuitenkaan voinut toista silmiin katsoa, sillä toinen hiljalleen Hilsemyrskyksi esittäytynyt kissa ei itse hänen silmiinsä katsonut, vaan näytti välillä vilkuilevan häntä kuin hänen oma katseensa olisi toisen tappanut. Naaras kuitenkin yritti suuresti katsoa toista silmiin yrittäen edes joskus saada katseensa osumaan kollin kanssa samaan. Quokkaloikka hyvin puheliaana kissana harvinaisesti ei saanut sanaa suustaan. Koskaan ei naaras ollut nähnyt ujoja ja noin mukavia kissoja jotka eivät heti juosseet pakoon tai vaikkapa ruvenneet jupisemaan siitä, että hän valkeine turkkeineen olisi peittänyt auringon yrittäessään tulla juttelemaan ja halutessaan lämmitellä auringossa. Ei kolli olisi voinut kyllä valittaa auringossa, sillä aurinko paistoi naarasta suoraan silmiin, jonka johdosta naaras joutui siristelemään silmiään voidakseen nähdä edes yhtään eteenpäin. Kollin oranssi turkki suorastaan sädehti valoa kyseisessä valossa. Quokkaloikan teki suorastaan pahaa katsoa kollin turkkia. Quokkaloikka kuunteli meren tyrskyjä kuullen erittäin vaimean lausahduksen. Quokkaloikka vastasi suorastaan refleksistä: "Olisi varmaan kannattanu vastata aiemmin." Naaras hymyili hieman kollille kuunnellen hiljakseen. Ei hän mikään juro ollut. Hiljainen vain. Quokkaloikka tuumi aukaisten suunsa hiljalleen ja sulkien sen nopeasti.

Quokkaloikka kuunteli vaimean tuulen huminaa ja katsoi silmiään siristellen läikehtivää merta. Pian naaras kuuli kuin toisesta maailmasta: "Odottakaa vain hetki." Se sai naaraan ravistelemaan hieman päätään nähdäkseen kuinka oranssin hohtoinen kolli hyppäsin peppu edellä meren kuohuihin. Quokkaloikka lyllersi ripeästi laiturin nokkaan katsoen mereen hivenen huolestuneena. Valkea ja hyvin kookas naaras katseli meren kuohujen sitä kohtaa mihin kolli oli loikannut. Punasilmäinen naaras tuijotti vakaasti vettä toivoen syvästi toisen pään vielä nousevan pintaan. Naaras oli kääntämässä katseensa muualle luullessaan toisen jo hukkuneen kun toinen jo näkyi meren tyrskyjen seasta. Kolli räpiköi suunnattomasti päästen kuitenkin lopulta hengähdyspaikalle jonkin kelluvassa härvelissä kiinni olevaan naruun. Pienoinen hymy huulillaan Quokkaloikka katseli tuota melkein kuollutta, mutta silti elossa olevaa kissaa joka viskasi hänen eteensä jotakin. Se jokin oli kala. Quokkaloikka katsoi suu auki vuoroin kalaa ja vuoroin Hilsemyrskyä joka oli kalan siihen hänen eteensä viskannut. Valkea naaras hymyili leveästi alkaen perata kalaa, vaikkei kuitenkaan ainoastaan itselleen vaan myös tuolle kissalle joka jostakin kumman syystä hyppäsi päätä pahkaa kalaan. "Minä olen muuten Quokkaloikka, valoklaanista. En ehtinyt esitellä itseäni ennen kuin hyppäsit sinne mereen. Tulisitko nyt kuitenkin ylös niin voitaisiin jutella?" Quokkaloikka puhutteli kollia ja kun tuo ei viiteen sekunttiin ollut ylös ennättänyt lyllersi jo naaras katsomaan mikä toisella kesti.

_________________

[Loistesilmä]-[Kirkaskatse]-[Öljytassu]-[Juè]-[Quokkaloikka]. O.O"





I love balineeses!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Tarvitsee   Ke Syys 09, 2015 12:57 pm

Kuinka pitkälle Hilsemyrsky oikein oli valmis menemään? Kun asiaa nyt ajatteli, ei kyllä toisinaan ollut mikään ihmekään, että soturiparka pelkäsi sosiaalisia tilanteita niin kauheasti, kun hän kerran teki niistä aina itselleen tällaista traagillista teatteria. Mikä hänet nytkään oli pakottanut sinne uimasille? Ei ainakaan mikään ulkopuolinen. Ihan omasta tahdostaan hän oli mereen pompannut. Hän, uimataidoton meriklaanilainen, kermakaikkiaan! surkein ilmestys, jonka nyt ylipäätään saattoi mahdolliseksi kuvitella. Ensimmäistä kertaa elämässään Hilsemyrsky mietti itse omassa pienessä päässään tätä asiaa. Kaiken, minkä hän teki, teki hän omasta tahdostaan. Oli aina tehnyt. Kukaan ei koskaan ollut pakottanut häntä mihinkään. Hänen elämänsä oli yhtä kärsimystä ihan hänen omien tekojensa takia. Tai no ei nyt ehkä ihan kokonaan, mutta jos hän olisi aina toiminut samallalailla kuin muutkin kissat, kuten normaalin eläimen oli tapana, yksinkertaisesti omaa hyvinvointiaan edistäen, olisi hänen elämänsä varmaan ollut jossain määrin siedettävämpää. Tämä ajatus vaikutti ihan järkevältä, mutta Hilsemyrsky tiesi, että se oli huono ajatus, joka ei ollut edes totta. Hän tiesi, että se oli ajatus, joka johti rappion tielle. Ei ollut mitään tolkkua olettaa, että hänen olisi pitänyt edistää omaa hyvinvointiaan. Hän oli olento, joka ei ansainnut hyvinvointia. Se oli yksinkertaisesti hänen luonteensa ja luontonsa vastaista. Siitä päivästä asti, kun hän oli syntynyt, hänet oli tuomittu epäonnistumaan ja vielä asiaa tarkeentaksemme: tuomittu elämään epäonnistumisessa. Oikea luuserielämien malliesimerkki, josta ei kukaan voisi mitenkään edes kuvitella pistävänsä pahemmaksi. Hilsemyrsky oli yhtä turmeltuneisuuden, epäonnen ja epätoivon, kaikenkaikkisen kelvottomuuden kanssa. Oli aina ollut ja myös olisi. Sellainen oli hänen elämänsä. Sitä tarkoitti olemassaolo hänelle. Se, miksi näin oli, oli kysymys, johon oli vaikea josko ehkä mahdoton vastata. Se olisi ollut samanlainen kysymys kuin esimerkiksi kysymys: Mitä on olemassaolo? tai Mistä kaikkein pienimmät alkeishiukkaset koostuvat? Vastausta ei ollut järkeä arvailla, eikä sitä oikein voinut tutkiakaan.

Oli sangen mielenkiintoista panna merkille, ettei tämä uusien raikkaiden ajatuksien vuo suinkaan ollut jähmettynyt kylmässä vedessä värjöttelyyn. Vaikutti kuitenkin ikävästi siltä, että Hilsemyrskyn jäsenet ja elintoiminnot olisivat hyvinkin saattaneet jähmettyä, jos hän olisi vielä pidempäänkin siinä vellonut. Siispä hänen olisi päästävä mahdollisimman pian ylös vedestä, sillä siinähän hän ei mitenkään voisi koko päivää ja loppuikäänsä viettää. Hän ei ollut vielä siihenkään päivään asti ollut valmis kuolemaan, koska hän tiesi, että hänen tuomionsa oli nimenomaan elää kurja elämänsä Meriklaania palvellen. Se oli osa rangaistusta, joka hänelle oli hänen syntymässään annettu. Masentunut kolli siirsi toista etukäpäläänsä köydellä hieman laiturille päin. Samalla hän arvioi katseellaan välimatkaa laiturille, jonka reunalle tuo hieman omalaatuisehko kissa nimeltä Quokkaloikka oli ilmestynyt. Hilsemyrsky rypisteli otsaansa, eikä se johtunut siitä, että hän olisi pähkäillyt kovasti ylöspääsyongelmiaan. Hän pähkäili kovasti sitä, miten joku saattoi niin arkiseen tapaan haluta esittäytyä hänen kaltaiselleen inhotukselle. Oli suorastaan ihme, ettei Quokkaloikka ollut jo inhoten lähtenyt lätkimään paikalta. No, siinä suhteessa valoklaanilainen ei kyllä ollut ensimmäinen omituinen kissa, jonka Hilsemyrsky oli kohdannut. Itse asiassa hän tiesi syynkin siihen, ettei tuo kumma naaras ollut vielä paennut paikalta. Sitä sanottiin myötätunnoksi, ja kovin monet kissat aina silloin tällöin tunsivat sitä Hilsemyrskyä kohtaan, vaikka suurin osa kyllä vain halveksikin häntä tai ei juuri välittänyt. Hilsemyrsky vihasi myötätuntoa, sillä ei hän ollut ensinkään sen arvoinen. Kaikkien olisi vain pitänyt sylkeä hänen päälleen, vaan tietenkäänhän hän ei voinut kieltäytyä tarjotusta sympatiasta, koska se nyt olisi ollut kaiken huippu, jos hänen kaltaisensa saastainen ryönäke olisi kieltäytynyt almuista, joita hänelle hurskaasta armosta annettiin. Niin, elämä oli hyvin monimutkallista, jos siitä vain itselleen osasi sellaista tehdä, joskaan tässä valossa Hilsemyrsky itse ei asiaa tietenkään saattanut nähdä.

Ylös vedestä pääsy ei lopulta ollutkaan niin vaikea ongelma kuin olisi saattanut luulla. Itse asiassa Hilsemyrskyä motivoi aika paljon se, että Quokkaloikka oli kehoittanut häntä nousemaan, sillä olihan selvää, että kun joku pyysi häntä tekemään jotain, oli hänen alempiarvoisena kissana aina lähestulkoon pakko toteuttaa tuo pyyntö. Huolimatta surkeasta ulkonäöstään oli Hilsemyrsky melko taitava soturi, minkä takia kiipeilykin sujui häneltä sangen ketterästi. Hänen ei siis oikeastaan tarvinut kuin seurata köyttä, jossa hän riippui ja niivitellä itseään parhaimman toimintasankarin mukaan sitä pitkin takaisin ylös laiturille. No, matkaa suoraan ylöspäinhän ei ollut kuin muutama kissanmitta, joten touhu kävi suorastaan leikiten, joskin märkä Hilsemyrsky oli melko hidas liikkuja, mutta suorituksen nopeushan nyt ei olekaan lopputuloksen kannalta mitenkään olennaista. Saatuaan kiinteää pohjaa tassujensa alle ravisteli Hilsemyrsky turkkinsa melko laiskasti, niin ettei se juuri auttanut kuivauspuuhissa. Eipä se häntä haitannut, sillä kylmät vesinorot valumassa hänen herkällä ihollaan olivat vain oivallinen epämiellyttävyyslisä, jonka hän oli mielestään täysin ansainnut. ”Tuo oli sitten pahoittelun osoitus sinulle”, piipersi Hilsemyrsky osoittaen saalistamaansa muikkua. Hän muisti, että Quokkaloikka oli ehdottanut keskustelua, ja vaikkei hän nyt keskusteluista liiemmin pitänytkään, oli tietysti selvää, ettei hän voinut kieltäysiä toisen ehdotuksesta. ”Minä olen Hilsemyrsky, Meriklaanin, ja kaikkien klaanien, säälittävin soturi”, miukui Hilsemyrsky hiljaa, ”Kohtele minua kuin punkkia pakarassasi ja tosiaan: jos toteat, ettet tahdokaan keskustella kanssani tai olla seurassani, niin olet ehdottoman vapaa poistumaan” Kuin hänen sanojensa kruunaukseksi kuului laiturin kadun puoleisesta päästä joku kaksijalkaörvellys ja sieltä suunnasta lensi komeassa kaaressa kissoja kohti lasiputeli, joka osui suoraan Hilsemyrskyn kovaan kalloon ja pirskahti siitä osumasta rikki peittäen kollin täydelleen suloisenkitkerän hajuisella tahmealla nesteellä. Soturi ei tehnyt elettäkään puhdistaakseen itseään. Itse asiassa näytti siltä kuin hän ei olisi tajunnut minkään poikkeuksellisen tapahtuneen. Hän vain tapitti surusilmillään Quokkaloikkaa, tai ainakin yritti. Tosiasiassahan hänen silmänsä vain seikkailivat siellä tyypillisessä pilvien ja varpaanvälien välimaastossa.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
balineesii
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1389
Join date : 07.12.2014
Ikä : 14
Paikkakunta : tuolla

ViestiAihe: Vs: Tarvitsee   Su Syys 27, 2015 7:05 am

Quokkaloikkakatseli hetken melko taidokkaasti ylöspäin kipuavaa soturia. Punaiset silmät heijastuivat sinertävästä, vahvasti lainehtiasta ja suolaisesta merestä. Naaraan valkeat, pyöreät kasvot siirtyivät veden tuijottamisen jälkeen hiljalleen kohti taivaan rajaa ja palasi lopilta laiturille. Lumipallomainen kissa lyllersi lähemmän laiturin keskiosaa jossa oli hänen huomosti perattu kalansa jonka pian jo ylös kipuava kolli oli kalastanut. Quokkaloikka tyrkkäsi hivenen puolikasta tuosta hopea kylkisestä muikusta kohti Hilsemyrskyä. Toinen ei kuitenkaan vaikuttanut ottavan sitä astaan vaan sanoi sen olevan pahoitteluna Quokkaloikalle. Punaiset silmät hämmästyksestä soikeina käänsi naaras pyöreää päätään sivulle kuin yrittääkseen katsoa maailmaa erikulmasta. Quokkaloikan leuka suorastaan loksahti auki hänen kuunnellessaan Hilsemyrskyn sanoja. Toinen vain moitti itseään ja väitti olevansa ehdottomasti huonoin tai tyhmin tai jotenkin muuten negatiivisessa ääripäässä oleskeleva kissa. Quokkaloikka avasi suunsa joka oli kuitenkin kuiva kuin aavikon hiekka. Lopulta pitkän nieleskely hetken päätteeksi naaras sanoi: "Miksi en haluaisi keskustella kanssasi, kun kukaan ei koskaan halua keskustella minun kanssani vaikka kuinka kiltti olisinkin. Taidamme olla samassa veneessä ystäväiseni." Quokkaloikka ei uskonut saavansa mitään vakavaa ainakaan aikaan kollin ystävänä pitämistä, mutta koska toinen oli nyt vain ensivaikutelmansa perusteella mitä onkaan häntä alkoi hivenen jännittämään se, että toinen tuntisi itsensä hermostuneeksi tai vaikkapa ahdiksuneeksi. Quokkaloikka nyt itse on hyvin vaikeasti loukattavaa tyyppiä, mutta monet loukkaantuivat helposti ja suuttuivat valkealle naaraalle jonka punaiset silmät tapittiat nyt Hilsemyrskyä ystävällisyyttä täynnä. Naaras todellakin toivoisi saavansa ystävän sillä ystävä oli asia mitä valkealla naaraalla ei ollut.

_________________

[Loistesilmä]-[Kirkaskatse]-[Öljytassu]-[Juè]-[Quokkaloikka]. O.O"





I love balineeses!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Tarvitsee   La Loka 03, 2015 3:04 am

Olisi tietysti pitänyt arvata jo heti etukäpälään, että eihän nyt Hilsemyrskyn kalastama lahjus mitenkään voisi kelvata jollekin toiselle kissalle. Se, että Meriklaanin kovaonnisin soturi oli mennyt edes kuvittelemaan moista, oli ollut jo karkea virhe, mutta karkeista virheistähän hänen elämänsä koostuikin. Sinänsä tässä ei siis ollut mitään uutta. Siksi Hilsemyrskyn olikin perin helppoa vain unhoittaa koko kala. Jääköön siihen laiturille lokkien ateriaksi. Kun asiaa nyt siltä kantilta tuumaa, eihän Hilsemyrskyn kaltaisesta räkäisestä rähjästä olekaan muita kuin lokkeja ruokkimaan. Surkeita olivat ne klaanin soturit, jotka joutuivat hänen saalistamiaan saastaisia tuoresaaliinklimppejä pureksimaan nälkäänsä, mutta siinäpä sitä olikin taas mainio osoitus elämän raakuudesta. Elääkseen oli pakko syödä, vaikka tarjolla oleva ruoka sitten olisikin ollut maailman surkeimman kissaolennon kosketuksella pilattua kannen pesemiseenkin kelvotonta ryönää. Nämä synkeät ajatukset eivät saaneet Hilsemyrskyä edes huokaisemaan, silä hänen mittapuullaan tämä oli vain aivan arkipäiväistä jauhamista ja itsensä dissaamista. Tässäkään tilanteessa ei nyt ollut mitään uutta tai sellaista, mistä olisi pitänyt hämmästyä. Oli vain tyypillistä, että Hilsemyrskyn luontainen ajattelemattomuus aina aiheutti pieniä kiusallisuuksia. Sekään ei ollut mitenkään ihmeellistä, että Quokkaloikka ei vaikuttanut ensinkään vihaiselta Hilsemyrskyn esittämästä törkeästä loukkauksesta, jona kolli siis piti kalan tarjoamista. Itse asiassa vaoklaanilaisen käytös oli vallan keskivertoa. Kissat olivat aina niin omituisen armeliaita. Harva syljeksi Hilsemyrskyn päälle, vaikka ehdottomasti kolli olisi ollut sen ja paljon pahemmankin arvoinen. Kaipa se johtui säälistä. Sääli oli perin kummallinen tunne, mutta eihän Hilsemyrsky saattanut siitä valittaa, jos joku toinen kissa tahtoi häntä sääliä. Se oli valinta, jota piti kunnioittaa. Se oli ylempiarvoisen kissan valinta, jonka perusteita Hilsemyrskyn kaltaisen houkan ei koskaan kannattaisi edes yrittää ymmärtää.

Veikeä valoklaanilainen jatkoi kuitenkin puhelua tyyliin, joka ei ollut aivan niin tavanomaista. Nimittäin, vaikka harva kissa suoranaisesti osoitti vihan tai inhotuksen merkkejä Hilsemyrskyä kohtaan, mahdollisesti kuitenkin vielä harvempi oli hänelle koskaan mitenkään erityisen ystävällinen, puhumattkaan tuollaisesta suoranaisesta ystävyyden tarjoamisesta. Se oli kerrassaan hämmentävää. Ei tämä toki aivan ensimmäinen kerta ollut. Hilsemyrsky yritti pinnistellä muistiaan ja saada mieleensä kuvia niiden kissojen kasvoista, jotka joskus olivat olleet hänelle ystävällisiä, ja joiden kanssa hän oli käynyt keskusteluja kuin kahden samanarvoisen kissan välillä. Hänellä oli huomattavia vaikeuksia saada kiinni näiden kissojen nimistä ja kasvoista, sillä hänellä oli hämmästyttävän huono muisti. Se taas johtui siitä, että hänen aivokapasiteettinsa oli jatkuvasti niin täynnä itseinhoa, ettei hän kyennyt painamaan mitään muita asioita kunnolla mieleensä. Eipä hänellä omasta mielestään ollutkaan mitään syytä pitää muistissaan mitään muita asioita kuin alituisia muistutuksia siitä, kuinka kelvoton hän oli. Se oli hänen taakkansa ja rangaistuksensa. Hänen kohtalonaan oli kantaa niitä aina hautaan saakka eikä siitä kohtalosta ollut mukisemista. Se oli aikojen alusta asti määritelty juttu, eikä sitä voinut muuttaa mitenkään, ei mitenkään. Eikä Hilsemyrsky itse asiassa olisi edes tahtonut kohtaloaan muuttaa, vaikka hänelle olisi siihen tilaisuus tarjottukin. Jos hänen kurjan elämänsä suunta olisi jollain mystillisellä mahdilla muutettu, ei hän enää olisi ollut hän. Hänen persoonallisuutensa kuului olla maailman surkein kissa, ja jos se asia olisi muutettu, ei enää olisi ollut ketään Hilsemyrskyä. Toki kolli olisi alistunut tähän aivan mielellään, jos joku olisi häntä siihen käskyttänyt, mutta toisaalta sellaista käskyä oli vaikea kuvitella käytännössä. Pohdinta oli liian syvällinen, liian hankala ymmärtää, joten Hilsemyrsky jätti sen omaan arvoonsa. Sen sijaan hän yritti muistella ystävällisten kissojen kanssa käymiään lyhyitä keskusteluja. Hän ei saattanut muistaa yhtäkään kunnolla, mutta sen verran hän niistä saattoi mieleensä palauttaa, että ne kaikki olivat olleet kovin kiusallisia, suorastaan masentavan yksitoikkoisia ja säälittäviä. Sellaisia, että ei ollut voinut kuin tuntea myötätuntoa sitä kissaa kohtaan, joka oli Hilsemyrskyn kanssa juttusille alkanut. Lienee sanomattakin selvää, että kurja soturi oli maailman surkein myös seuraelämän pyörteissä.

”Puheesi on... perin epätavallista”, naukui Hilsemyrsky hyvin varovaisesti yrittäen muotoilla sanansa mahdollisimman kohteliaiksi. Hän ei oikein tiennyt, miten Quokkaloikan viesti olisi tarkalleen pitänyt tulkita. Naaras oli kutsunut häntä ystäväiseksi ja vihjannut myös, että tällä itsellään ei juuri ystäviä ollut. Sen saattoi tulkita jonkinlaiseksi yksinäisen kissan seurankaipuuksi, ja tässä tapauksessa Hilsemyrsky kai oli ikään kuin velvollinen tarjoamaan tukeaan Quokkaloikalle. Olisi ollut vallan barbaarillista häneltä nyt vain kääntää selkänsä ja ilmoittaa valoklaanilaiselle, ettei hän ollut tämän arvoinen. Hilsemyrsky nimittäin jos kuka tiesi, miten yksinäinen kissa saattoi tuollaisen ilmoituksen tulkita. Quokkaloikka olisi mitä varmimmin sellaisessa tilanteessa vain alkanut syyttää itseään. Tämä olisi tehnyt karmivan virheellisen johtopäätöksen, että Hilsemyrskyllä olisi ollut jotain tätä vastaan, mikä tietysti olisi ollut aivan anteeksiantamaton erhe. Ja se erhe olisi muuten ollut perimmältään Hilsemyrskyn syy. Kolli tiesi tasan tarkkaan, kuinka varovainen näissä asioissa piti olla. Hänen velvollisuutensa oli nyt yrittää tarjota omaa kurjaa seuraansa Quokkaloikalle. Jos naaras todella kärsi pahasti yksinäisyydestään, olisi tälle varmasti aivan hyväksi aloittaa surkeimmasta mahdollisesta ystäväntapaisesta ja edetä siitä sitten parempiin vaihtoehtoihin. Itse asiassa tämä voisi olla jopa oikein hyvä asia Quokkaloikalle. Jos tämä esimerkiksi kärsi huonosta itsetunnosta, hetki Hilsemyrskyn seurassa varmasti parantaisi sitä itsetuntoa. Hilsemyrsky tajusi vasta nyt, kuinka terapeuttinen vaikutus hänen läsnäolollaan tällaisessa mielessä saattoikin olla. Hänestähän saattaisi olla jopa jotain hyötyä! Ja kun oli käpälillä tilanne, jossa hänestä saattaisi olla vähääkään hyötyä, oli hänen velvollisuutensa tehdä kaikkensa antaakseen itsestään kaiken mahdollisen. Siksi epävarma kolli miukuikin hyvin hentoisesti ehdottavalla nuotilla: ”Pitäisiköhän meidän sitten, hm, tehdä yhdessä jotakin?” Olisi ollut naurettavaa kuvitella, että Hilsemyrsky olisi voinut antaa jonkin konkreettisen ehdotuksen tai johdattaa kaksikon johonkin. Hänelle oli aikoinaan tuottanut lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia jo johdattaa oppilaitaankin mihin tahansa aktiviteetteihin. Hän oli niin luontainen alamainen, ettei johtaminen yksinkertaisesti luonnistunut häneltä muuten kuin erittäin suurten ponnistelujen kautta. Nytkin hän uskalsi ottaa tasan parisen askelta laiturilta pois päin kohti kaksijalkojen kapeina ja kalantuoksuisinsa katuina risteilevää reviiriä, joka meren rannassa karhean kivisellä pinnallaan kohosi.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
balineesii
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1389
Join date : 07.12.2014
Ikä : 14
Paikkakunta : tuolla

ViestiAihe: Vs: Tarvitsee   La Marras 07, 2015 12:09 pm

Quokkaloikan päässä surisi, vai surisiko hänen korvassaan jokin. Ei Quokkaloikka sitä tiennyt vaan katsoi toista kissaa kuulematta kuitenkaan mitään siitä mitä toinen sanoi suurelta surinalta joka pörräsi jossakin hänen sisällään. Pian alkoi naarasta se jo ärsyttää joten hän päätti etsiä sille syyn. Quokkaloikka ei yhtään tiennyt, mistä surina tuli, vai oliko se vain illoosiota tai hallusinaatiota tai vaikka skitsofreniaa. Ei, ei se voinut olla oikein mitään, eihän Quokkaloikka edes tiennyt mitä kolme äsköttäin mainittua sanaa tarkoittivat. Surina tuntui Quokkaloikasta kuuluvan jostakin hänen takaansa ja kun hän käänsi punaiset silmänsä taakseen katsoessaan, hän näki pienen mehiläisen jolle Quokkaloikka tervehti: "Hei raitapöksy!" Kuitenkin naaras käänsi katseensa takaisin Hilsemyrskyyn kuullen vihdoin toisen kysymyksen. "Öh. Ehkä me voisimme jotakin tehdä. Mitä sinä haluat tehdä, sillä minä en osaa ainakaan sanoa mitään... Siis mitä haluaisin tehdä... Kai minä puhua osaa. Osaanko?" kysyi naaras äärimmäisen huolestuneena kollilta katsoen toista punaisilla silmillään kuin hän kaipaisi jotakin elollista silmiensä eteen. Kuitenkin naaras katsoi pian jo vihreää ruohoa nähden muurahaisen jolloin Quokkaloikka kaatui ja jäi keikkumaan vain ja ainoastaan suuren, valkean vatsansa varaan jolloin muurakainen kiipesi hänen viikseään pitkin hänen nenänsä päälle. Pian muurahainen alkoi kävellä hänen selkäänsä kohti jolloin hän alkoi nauraa ennen kuin muurahainen hyppäsi pois hänen selästään, jolloin naaras nousi pystyyn hymyillen kollille unohtaen jo että oli kysynyt jotakin ja unohtaen jo, että hänen takanaan oli mehiläinen johon hänen selkänsä osui, hänen noustessaan hitaasti pystyyn vatsakeikkuilu asennostaan, jonka ei välttämättä olisi ollut edes pakko loppua vielä vaan olisi voinut vaikkapa jäädä siihen ja muuttua lumipalloksi, vaikka se luultavasti oli mahdotonta, mutta ainahan saattoi punasilmäinen naaraskin unelmoida jostakin kivasta. Voisi olla kivaa olla lumipallosta yksi hiutale sillä silloin oli takuulla monia, tuhansia ystäviä, eikä kukaan toljottaisi sinua, elei sitten sattunut vahingossa joutumaan kaksijalan mustalle pinnalle tarkkailtavaksi, mutta jos oli osa lumipalloa, et putoa taivaalta vaan lensit jotakuta päin jolloin saatat päästä eroon muista pienistä, kylmistä, kauniista hiutaleista, vaikka voisi kuvitella, että Quokkaloikka olisi ruma hiutale ja vieläpä iso, aina saattoi toivoa jotakin mukavaa tapahtuvan omalle sydämelleen. Nyt Quokkaloikka kuitenkin päätti leikkiä, että hän ja Hilsemyrsky olisivat lumihiutaleita, jotka eivät sulaisi ennen kuin haluaisivat sitä.

_________________

[Loistesilmä]-[Kirkaskatse]-[Öljytassu]-[Juè]-[Quokkaloikka]. O.O"





I love balineeses!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Tarvitsee   Su Marras 08, 2015 7:02 am

Siinä heitä nyt sitten oli, kaksi jotakuinkin yhtä päättämätöntä kissaa, joilla kummallakaan ei ollut itsetunto aivan sieltä parhaimmasta päästä. Ja heidän olisi pitänyt puuhastella yhdessä jotakin. Siinä sitä vasta olikin haastetta kerrakseen. Quokkaloikan kertoessa avoimesti kyvyttömyydestään päättää tekemisistä tajusi Hilsemyrsky, kuinka paradoksaalisessa tilanteessa he oikein olivatkaan. ”Kyllä, kyllä sinä osaat puhua oikein hienosti ja kauniisti”, naukui kolli lohduttavana vastauksena, vaikka hänen lohdutuksensa kuulostikin kyllä siltä kuin hän olisi lausunut ääneen maailman surullisinta tragediaa. Tuo muodollisen kohteliaisuuden ele ei tällä hetkellä ollut aivan meriklaanilaisen päässä pyörivistä asioista tärkeimmällä sijalla. Enemmän häntä huoletti tämä tiukkaakin tiukempi tilanne. Ongelma oli seuraavanlainen. 1. Quokkaloikka oli yksinäinen kissa, joka tarvitsi ymmärtäväistä seuraa. 2. Hilsemyrsky oli alempiarvoisena kissana velvollisuudessa auttamaan lähimmäistään hädässä. 3. Jotta Hilsemyrsky olisi voinut olla avuksi Quokkaloikalle, hänen olisi pitänyt olla kaksikosta se, joka keksii jotain tekemistä, koska Quokkaloikka ei sellaista osannut tehdä. 4. Hilsemyrskykään ei osannut keksiä mitään tekemistä. Nämä kaikki asiat näyttivät meriklaanilaissoturin silmiin olevan tosia, ja ikävä kyllä, ne muodostivat tällöin ristiriidan, josta oli hankala päästä eroon. No, yksi noista ehdoista oli tietysti murrettavissa, ja itse asiassa se oli vielä aika helposti aikaansaatavissa. Hilsemyrskyn täytyisi vain ponnistaa itsestään jonkinlainen aloite. Se, että hän oli niin aloitekyvytön, johtui tietysti siitä, että hänen mielestään oli kerrassaan moraalitonta edes ajatella, että hänen kaltaisensa aloitteet olisivat voineet johtaa mihinkään hyvään. Hän oli tuomittu tekemään kaiken aina väärin, joten oli tietysti oletettavaa, että kun hän ehdottaisi jotain tekemistä, tuo tekeminen johtaisi pelkkään suruun ja mielipahaan. Nyt oli kuitenkin käpälillä tilanne, jossa hänen aloitteettomuutensa olisi myös johtanut suruun ja mielipahaan. Teoriassa kai kuitenkin olisi mahdollista, että Hilsemyrsky onnistuisi jotenkin yhdessä Quokkaloikan, joka oli hyvä kissa, kanssa luovimaan jotain hauskaa yhteistä tekemistä, joka tuottaisi jälkimmäiselle iloa. Tosin, Meriklaanin kovaonnisin soturi oli kyllä edelleenkin hieman sitä mieltä, ettei tästä touhusta välttämättä tulisi yhtään mitään. Jotenkin tuntui vain kerrassaan tragikoomilliselta ajatella, että hänen seuransa voisi tuottaa kenellekään iloa. Tilanteesta ei kuitenkaan enää käynyt perääntyminen, sehän oli jo moneen otteeseen todettu.

Sattui kuitenkin käymään niin, että kerrankin elämässään Hilsemyrskyä tuntui tuuri pienesti potkaisevan. Asiat näyttivät lutviutuvan itsekseen Quokkaloikan lähtiessä tallustamaan kohti pientä nurmikaistaletta kaiken asfaltin ja muun ryönän keskellä. Meriklaanilaissoturi huokaisi helpotuksesta ja teki sitä, mitä parhaiten osasi: seurasi toista kissaa lammasmaisesti. Valoklaanilainen näytti panevan nurmikkokellimiseksi. Hilsemyrskyn oli hieman hankala sanoa, olivatko Quokkaloikan voimat vain loppuneet vai oliko tämä nyt sitä yhteistä mukavaa tekemistä, johon hänenkin ehkä olisi ollut soveliasta ottaa osaa. Aluksi kolli vain seisoi vierestä katselemassa. Mitä ikinä Quokkaloikka puuhasikin, näytti tällä olevan hauskaa, minkä takia Hilsemyrsky ei kehdannut pilata tuota hauskuutta liittymällä itse seuraan. Hän arveli, että tässä tapauksessa hänestä olisi eniten hyötyä, kun hän vain yrittäisi maastouttaa itsensä mahdollisimman olemattomaksi. Quokkaloikka oli selvästi kissa, jolla oli vilkas mielikuvitus, ja joka pystyi löytämään paljon hupia ihan vain omasta seurastaankin ja iloisesti virtaavista ajatuksistaan. Hilsemyrsky arvosti sellaista taitoa. Olisi ollut synti, jos hänen kaltaisensa kunnoton olisi mennyt tuota kaunista tapahtumaa häiriköimään. Paikallaolemattomuus sopi parahultaisesti hänelle ja niinhän se taisi sopia kaikille muillekin. Meriklaanillekaan hänestä ei lopulta ollut kuin epäsuoraa hyötyä. Hän toki metsästi paljon ja osoitti koko elämänsä klaanitehtävien tekemiseen. Siitä oli toki klaanille hyötyä, mutta oliko Hilsemyrskystä itsestään sinänsä mitään hyötyä? Hänen tekonsa olivat arvokkaita, mutta hän itse oli jotain, mitä saattoi hyvällä tahdollakin nimittää vain epäarvokkuudeksi. Todellisuudessa hänen läsnäolonsa muutti kauneimmatkin asiat rumiksi, joten ehkä Meriklaaninkin kannalta olisi ollut vain parempi, jos hän ei olisi ollut näkyvissä siellä ollenkaan. Toki melankolinen soturi oli ajatellut tätä monesti, mutta jollain tapaa tuo ajatus tuntui nyt entistä vahvemmalta. Se mahtoi johtua tästä uudesta maailmasta, jonka hän tänään oli löytänyt. Maailmasta, jonka suuruuden hän vasta tänään oli elämässään ensimmäistä kertaa tajunnut.

Sininen taivas näytti jatkuvan äärettömiin. Meren reunaa ei näkynyt. Kaksijalkojen rakennusten takana aukenivat loputtomat maisemat tasankoja ja metsiä, niittymaita ja peltoja. Olihan se selvä, että yksineläjänä Hilsemyrskystä olisi kaikkein vähiten vaivaa kenellekään muulle kissalle. Jos hän ei olisi kenenkään kanssa tekemisissä, se maksimoisi varmasti loppupeleissä kaikkien hyödyn. Ajatus oli aina pohjimmiltaan salaa kauhistuttanut Hilsemyrskyä. Hän ei koskaan ollut suonut itselleen mitään mielihyvän aihetta, mutta alitajuisesti hän kai oli aina peljännyt klaanista irtautumista. Haistellessaan sataman aromeja, jotka tuoksuivat kaihoisalta matkaanlähdöltä ja kaukomaille entämiseltä tajusi Hilsemyrsky, että jos hän lähtisi ja jättäisi entisen elämänsä taakseen, olisi se teko, joka samalla olisi kaikille hyödyksi, mutta lisäksi se myös olisi mieliteko hänelle. Salaa romanttisen mielensä sopukoissa hän nimittäin kaihosi saavuttaa noita äärettömiltä vaikuttavia välimatkoja, kaihosi nähdä, mitä kaikkea maailmalla oli tarjottavanaan. Hän tahtoi nähdä kauniita asioita, ja niin kauan kuin hän ei puuttuisi mihinkään, voitaisiin se kai hänelle suoda. Hän tahtoi katsella maailmaa samalla lailla kuin hän tässä nyt katseli Quokkaloikan henkilökohtaista riemua. Se tuotti Hilsemyrskylle sielun tyydytyksen. Kun hän näki, että maailmassa oli asioita hyvin, hän oli onnellinen. Silloin jollain tapaa hänelläkin oli asiat hyvin. Ja kun hän vain ei puuttuisi maailman menoon, ei maailmalla olisi syytä huoleen. Tähän asti hän oli aina elänyt aktiivista klaanielämää, ja aina hän oli joutunut kamppailemaan monenlaisten ongelmien kanssa. Usein hän oli tullut johtopäätökseen, että hän ei yksinkertaisesti voinut valita vaihtoehtoa, joka ei aiheuttaisi jollekulle tuskaa. Asia saattaisi olla toisin, jos hän eristäisi itsensä kaikista kissoista, siirtyisi vain taka-alalle katselemaan mahdollisimman näkymättömänä. Kaikki voisi parantua. Oliko tässä avain Hilsemyrskyn onnellisuuteen? Soturi seurasi katseellaan Quokkaloikan nousemista jaloilleen. ”Se näytti hauskalta”, miukaisi hän hieman rohkaisevasti. Jos tarkkaan katsoi, saattoi hänen sinisissä silmissään nähdä ilmeen, jonkalaista niissä ei ehkä koskaan ennen ollut näkynyt. Se oli toivonpilkahdus. Muutenkin kollin ääni kuulosti jollain tapaa varmemmalta kuin koskaan, vaikka se toki edelleen olikin mitättömän hiljainen ja hento. ”Vaikka elämä joskus voi tuntua surulliselta, kääntyy suru kuitenkin aina iloksi, sillä ilman toista ei olisi toista”, naukui Hilsmyrsky hieman latteasti, mutta hänen lausuminaan sanat olivat kiistämättä poikkeuksellisen voimakkaat, ”Olen varma, että kaltaisesi hieno kissa vielä onnistuu saamaan ystävän, jos vain niin haluat”. Hilsemyrsky ei tiennyt enää ollenkaan, mitä hän puheli. Sanat pulppuilivat luonnostaan aivan kummallisella voimalla ja innolla. Soturissa paloi samanlainen iloinen tunne kuin kiperän murhamysteerin ratkaisseen salapoliisin sielussa.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
balineesii
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1389
Join date : 07.12.2014
Ikä : 14
Paikkakunta : tuolla

ViestiAihe: Vs: Tarvitsee   Su Toukokuu 01, 2016 5:07 am

Lumihiutaleita viherlehden aikaan? Se olisi ollut luonnon lakien vastaista, mutta mitä Quokkaloikka siitä tiesi. Quokkaloikalle kaikki oli luonnollista, kaikki oli mahdollista, mahdoton mahdollista ja erikoinen tavallista. Quokkaloikka pienine aivoineen ei välttämättä asioita keksinyt, mutta suuren naaraan mielikuvitus oli jopa häntä itseään laajempi, joka oli siis naaraan aivojen mittakoossa äärimmäisen paljon. Tuo valkea naaras seisoi siinä maassa lyhyillä jaloillaan ja hymy pyöreillä kasvoillaan, ilo punaisissa silmissään. Naaras katsoi Hilsemyrskyä kuunnellen toisen sanoja ymmärtämättä puoliakaan, mutta jotakin hän silti siitä ymmärsi ja siksi vastasikin: "Uskon siihen itsekkin, sillä minulla onkin yksi ystävä; sinä. Kiitos. Uskon että saamme vielä paljon ystäviä kaikkialta." Quokkaloikka hymyili toiselle äärimmäisen leveästi Hilsemyrskylle ennen kuin valkea naaras lösähti vatsalleen maahan sillä hänen lyhyet jalkansa eivät jaksaneet enää hänen vartalonsa painoa. Quokkaloikka nauroi äänekkäästi huomioimatta jälleen yhtään Hilsemyrskyä, mutta mitä Quokkaloikka nyt siitä tiesi melko tyhmä olento ollessaan. Quokkaloikan punaiset silmät olivat kiinni ja lyhyet korvan väpättivät pään sivuilla hilpeästi puolelta toiselle kuin pienet perhosen siivet niin lujaa, että näytti, että Quokkaloikka olisi yrittänyt lentää korvansa siipinään kuitenkin pysyen kokoajan maanpinnalla suuri pötsinsä maatavasten. Vaikka naaraan ei fyysisesti voinut lentää, lensi hänen mielensä silläkin hetkellä jossakin statosfäärien ja maan ytimen välillä pienien valoa hohtavien keijujen kanssa kauniita kukkia kukkivalla hämärällä tiellä, josta naaras oli nähnyt muutaman kerran unta, tiellä josta naaras on vain saanut kuulla taruja, tiellä jolta monet eivät palaa edesjärjissään, jos edes palaavat. Tuolla tiellä on pimeää joillekkin kissoille, joillekkin eläville olennoille, mutta Quokkaloikalle se oli vain hämärä valoa hohtavan siitepölyn peitossa oleva tie jolta hän poikkesi heti sille tassunsa laskiessaan nauraessaan keijujen kutitukselle. Silloin keijut katoavan, jättävät hänet yksin todellisuuteen kuten tuonakin päivänä satamassa. Pian hän heräsi todellisuuteen katsoen jälleen punaisilla silmillään Hilsemyrskyä suu hymyssä korvat väpättäen valossa, kuin valon keijujen siivet hämärässä, kuin perhosen siive sinitaivaan alla.

_________________

[Loistesilmä]-[Kirkaskatse]-[Öljytassu]-[Juè]-[Quokkaloikka]. O.O"





I love balineeses!
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Tarvitsee   Ma Toukokuu 02, 2016 10:32 am

Jos oltaisiin ajateltu, että Hilsemyrsky oli leikkikenttä ja hänen mielialansa leikkikentän keinut, oltaisiin nyt voitu sanoa, että kentällä kävi kova myrskytuuli. Keinut nimittäin heiluivat eestaas raivokkaammin kuin kaistapäisimmänkin vauhtifriikin käsittelyssä. Ei tietysti ole mikään uutinen, että masentuneen meriklaanilaisen päänsisäinen maailma oli sekaisin. Harvemmin kovan onnen soturin mielialat kuitenkaan aivan näin paljon heittelehtivät. Kuten tiedämme, olivat ne yleensä kuitenkin melko vakaasti siellä mitta-asteikon synkeämmällä puolella. Joku pitkäaikainen Hilsemyrskyn tuntija, jonkalaisia ei muuten kissamaailmasta tainnut sillä hetkellä löytyä ensimmäistäkään, olisi voinut aivan hyvällä syyllä sanoa, että soturi oli läpikäymässä suurta henkisen kasvun hetkeä. Ehkä elämänsä suurinta jopa. Mahtipontinen päätös oli kypsymässä tuossa moneen otteeseen itseään päin puunrunkoja ja kiviä hakanneessa pääkopassa.

Sen verran kovasti olivat hiipivät ajatukset entisen elämän hylkäämisestä vieneet Hilsemyrskyn keskittymistä, ettei hän melkein edes muistanut, että hänellä oli seuraa. Quokkaloikan puhuessa tämä asia tietysti palautui välittömästi mieleen, ja samalla silmänräpäyksellä Hilsemyrsky häpesi syvästi itseään. Kuinka hän oli saattanut unhoittaa seuralaisensa niin tökerösti? No helposti. Olihan hän sentään hän itse, varsinainen tökeröilyn maailmanmestari. Edes valoklaanilaisen kauniit sanat eivät saaneet Hilsemyrskyä vakuuttumaan. Itse asiassa hän oli omasta mielestään kuullut vastaavankaltaisia ystävyydentunnustuksia lähes koko ikänsä ajan. Hän myös omasta mielestään tiesi erinomaisen hyvin, mitä moiset tunnustukset oikeasti tarkoittivat. Oli nimittäin tosiasia, ettei yksikään kissa voinut tosissaan olla Hilsemyrskyn ystävä. Siksi siis tuo meriklaanilainen katsoi tietävänsä, että kukaan, joka väitti häntä ystäväkseen, ei ollut koskaan aivan kirjaimellisesti tosissaan. Yleensä oli kaksi päävaihtoehtoa, jonkalaisina nuo ystävyydentunnustukset tuli Hilsemyrskyn käsityksen mukaan tulkita. Joko ne olivat jonkinlaista pahansuopaa kiusaamista tahikka sitten vain silkasta säälistä kudottua kohteliaisuutta. Hilsemyrsky uskoi Quokkaloikan kuuluvan jälkimmäiseen kategoriaan, sillä tuo veitikkamainen oman tiensä kulkija vaikutti hänestä melko hyväntahtoiselta kissalta. Se, että Hilsemyrsky käytännössä uskoi valoklaanilaisen valhettelevan, ei saanut missään nimessä häntä suuttumaan. Hän oli elämänsä aikana oppinut ymmärtämään sen, että hyväntahtoiset kissat tahtoivat parhaansa mukaan yrittää olla ystävällisiä jopa hänen kaltaiselleen yököttävälle surkimukselle, joka silkalla läsnäolollaan saattoi aiheuttaa kuvotusta kenessä tahansa. Se oli asia, jonka Hilsemyrsky oli oppinut hyväksymään aivan luonnollisena asiana. Hän hymyili Quokkaloikalle takaisin, mutta se oli hyvin valju, ikiaikaisen surullisiin silmiin yhdistynyt haikeuden hymy. Se ei ollut mikään kovin rohkaiseva tai riemastuttava näky, mutta juuri sen takia Hilsemyrsky välttelikin hymyilyä parhaansa mukaan. Nytkinhän tässä oli kyse vain kohteliaisuudesta, jonkinlaisesta sosiaalisen kanssakäymisen rituaalista, jota noudatettiin ihan vain tavan vuoksi.

Latteaksi jääneen keskustelun jälkeen näytti Quokkaloikka vaipuvan ajatuksiinsa, mikä sopi myös Hilsemyrskylle oikein hyvin. Ei hänellä tapojensa mukaisesti oikein ollut mitään sanottavaa mihinkään. Hän arvuutteli hiljaa mielessään valkeaturkkisen punasilmän ajatuksia. Mahdollisesti valoklaanilainen siinä pohdiskeli, että olikohan tässä tullut jo liiaksi hengailtua tämän kuollutta ihokudosta kylvävän saastan kanssa. Ei olisi ollut mikään ihme, jos tuon kiltin karvakuonon rajat olisivat tulleet jo vastaan. Hilsemyrsky odotti kärsivällisesti, että valoklaanilainen lausuisi hyvästit. Hänellä ei kuitenkaan kestänyt kauaa tajuta, että semmoinen odottelu oli kyllä hänen osaltaan aivan järisyttävän itsekästä. Juuri hänenhän tässä olisi alempana ja kaikkeen syyllisenä osapuolena pitänyt ottaa harteilleen sellaiset kiusalliset tehtävät kuin hyvästien jättämiset. Hilsemyrsky soimasi itseään ja surkeuttaan. Kuka saattoi olla niin lahokääpäaivo, että odotteli vastakeskustelijansa aloitetta niinkin arkaluontoisessa asiassa kuin keskustelun päättämisessä? No, hänpä hän tietenkin. Kyllä hän itsensä tunsi. ”Öh, tuota...” alkoi Hilsemyrsky sopertamaan. Hän huomasi sivusilmällään (tietenkään hän ei puhuessaan katsonut Quokkaloikkaa silmiin), että valoklaanilainen oli alkanut tuijottaa häntä sangen pistävästi. Se oli selkeä merkki siitä, että hänen ounastelunsa olivat olleet oikeassa. Samalla se loi hänelle hirvittävästi suorituspaineita, silä hän ei voinut mitään sille tosiasialle, että tuijottelun kohteena oleminen oli hänelle äärimmäisen raskasta.

”Niin että siis...” jatkui Hilsemyrskyn epätoivoinen urakka. Vaikkei edelleenkään katsonut Quokkaloikan kasvoihin päinkään, vaan sen sijaan omiin varpaanväleihinsä, saattoi Hilsemyrsky havainnoida valoklaanilaisen villisti väpättävät korvat. Ääh ja puuh, tuumaili hän itsekseen stressitason noustessa kuin avaruusraketti. ”Minun... minun on tästä pakko lähteä... siis tuota, m-m-mennä m-muualle” pusersi Meriklaanin myrtynein matruusi viimein pakotetut sanat huuliltaan. Hän ei enää välittänyt siitä, kuinka epäkohteliaalta ja naurettavalta kuulosti. Hän ei paljonkaan välittänyt tässä mistään muusta kuin kiusallisesta tilanteesta pakenemisesta. Suomatta edelleenkään edes vilaisua Quokkaloikan kasvoja kohti lähti iho-ongelmainen kissaparka koikkelehtimaan kömpelösti mutta suhteellisen vikkelästi kohti umpimähkäisesti valittua suuntaa. Jonnekin kapealle sataman sivukujalle hän kääntyi tuumiskellen, että olisi oikein oivallista, jos hän vaikka katoaisi sinne kaksijalkojen käytävien sokkeloihin iäisesti kaikilta katselevilta silmiltä ja pälpätteleviltä suilta piiloon.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Tarvitsee   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Tarvitsee
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Nelituuli :: Kaksijalkala :: Satama-
Siirry: