Villeintä verbaaliviiksien väpätystä
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Minä syön niitä aamiaiseksi

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Minä syön niitä aamiaiseksi   La Toukokuu 30, 2015 8:59 am

//Powieszenie//

Kalvohäntä oli varmasti koko Yöklaanin muistettavimpia kissoja. Tuo omintakeinen klaaninvanhus oli vanha kuin punapuu, varmasti yksi koko klaanin vanhimmista elossaolevista jäsenistä. Luonteeltaan oli tuo käkkärä harmaaturkki ollut aina, niin kauan kuin nyt kukaan jaksoi muistaa, hyvin räiskyväinen ja unhoittumaton. Toiset kuvailivat häntä yksinkertaisesti seinähulluksi. Joidenkin mielestä hän taas oli silkka nero. Selvää kuitenkin oli, ettei kyseessä ollut kissa tavallisimmasta päästä. Harmi kyllä, kaikkein eksentrisimmätkään meistä eivät voi välttyä vanhuuden tuomilta ruumiillisilta muutoksilta. Sellaistahan se luonnon kierto tapaa olla. Kaikki materia on aikanaan palaava takaisin kiertoon, eikä kellään kissalla lopulta ole omistusoikeutta kehoonsa vaan Äiti maa on kaiken ottava takaisin maallisen elon päättyessä. Tällainen vanhuuden raihnaistuminen ja rapistuminenhan nyt oli pelkästään luonnollista ja erityisen läheisissä tekemisissä moisten elämän ehtoopuolen vaivojen kanssa pääsi tietysti aina olemaan klaanin parantaja. Yöklaanissakin oli Lohkokorva päässyt viime aikoina huomattavan usein tekemisiin Kalvohännän kanssa. Tuon mystillisen vanhuksen, jonka tarkkaa ikää saati edes sukupuolta ei kukaan osannut määrittää, terveys oli nimittäin aivan viime aikoina alkanut rapistua hyvin nopeasti. Varmasti Kalvohännän luonteesta kertoo paljon se, että klaanissa juoruiltiin aivan yhtä lailla huojentuneina, kuinka hieno asia moisen kummajaisen poiskuihtuminen olisi ja toiset taas olivat suorastaan surusta suunniltaan. Kiistämättömäksi jälleen kerran jää vain se tosiasia, että Kalvohännän kaltaista kissaa ei Yöklaanissa toista ollut.

Parantajan ominaisuudessa ja muutenkin suorastaan jäätävän viileäluontoisena Lohkokorva ei ottanut henkilökohtaista kantaa Kalvohännän persoonaan. Hänellä oli tiedossaan vain se ammattitaidon hänelle kertoma tosiasia, että tuo vanhus ei eläisi enää kauaa. Kalvohännän turkki oli alkanut irtoilemaan tupoittain ja hampaistakin tältä oli tippunut jo yli puolet. Silmät olivat joka aamu rähmästä niin umpeenmuurautuneet, ettei vanhusparka saanut niitä auki ilman apua ja lisäksi niin kuulo kuin näkökin osoittivat huomattavia heikkenemisen merkkejä. Kaikki olivat toki suhteellisen tavallisia vanhuuden oireita, mutta Lohkokorvaa hämmästytti parantajana, että ne kaikki olivat oikeastaan iskeneet terveeseen kissaan melkein kuin salamana taivaalta. Se nyt on pieni yksityiskohta, jota tässä on tarpeetonta ruotia, mutta joka tapauksessa tuo seikka hieman kummastutti Lohkokorvaa siitäkin huolimatta, että hän oli nähnyt pitkän uransa aikana yhtä sun toista. Luonnollinen epäilys oli tietysti se, että Yöklaanissa oli vielä jokusia kuita sitten riehunut vielä jälkioireita tuntemattomasta epidemiasta, joka sittemmin kuitenkin oli kuin itsekseen laantunut. Eittämättä salaperäinen tauti oli verottanut klaanin voimia joltisesti, mutta nyt alettiin olla jo huomattavasti voiton ja vakaan arjen puolella. Epidemian aika oli ollut Lohkokorvalle henkisesti ehkä rankempaa kuin hän olisi tahtonut kenellekään myöntää, minkä takia tuo Kalvohännän omituinen sairastuminen kalvoi parantajaa jotenkin poikkeuksellisen ikävästi, vaikka hän yleensä suhtautui kuolemaan tavanomaisen tunteettomaan tapaansa. Työnsä mukaisten velvollisuuksien lisäksi Lohkokorvalla oli jonkinlainen sisäinen vietti tehdä nimenomaan Kalvohännän lähdöstä arvokas ja miellyttävä, joten hän oli keskittynyt viimepäivinä merkittävän paljon tuohon tiettyyn vanhukseen. Koska muita klaaninvanhuksia ei erityisesti kiinnostanut auttaa oudon ja aamurhämäisen pesätoverinsa silmiä auki, oli Lohkokorva suorittanut tuon toimenpiteen joka aamu Kalvohännälle. Ja tehnyt sen vieläpä joka aamu niin aikaisin, ettei kukaan ollut koskaan huomannut. Olisi voinut nimittäin herättää klaanilaisissa kummastusta ja hämmästystä nähdä viileä Lohkokorva niin huolehtivaisena.

Tuonakin harmaana kevätaamuna oli Lohkokorva mennyt tavanomaiseen tapaansa klaaninvanhusten pesään auttamaan Kalvohännän silmät auki, mutta päivästä teki poikkeuksellisen se, ettei vanhusta näkynytkään siellä pesässä uinumassa. Lohkokorvaa ei hämmästyttänyt useasti mikään, joten ei tämäkään ollut hänelle yllätys. Kalvohäntä oli oikeastaan juuri sellainen tyyppi, jonka saattoi kuvitella vanhoilla päivilläänkin vain häipyvän jonnekin. Onneksi raihnainen vanhus ei ollut enää mikään etevä hiipparoija, joten tämän hajujälkeä oli helppo seurata ulos leiristä aina Pimeäkorpeen asti. Matkalla parantaja valmistautui jo näkemään aivan mitä tahansa kummallista, minkä takia häntä ei hämästyttänyt hirveästi sekään, että hän löysi ryvettyneen näköisen kissavanhuksen seisomassa päällään takajalat tukevaa mäntyä vasten. ”Pennunkynsiäää. Minä tahdon pennunkynsiääää!” mourusi Kalvohäntä hieman sekavana. Lohkokorva ei oikein ollut tajuta, joten hän meni lähemmäs ja kysyi vanhukselta, mitä tämä oikein tahtoikaan. Vastaus oli kuulunut näin: ”No katsos kun minun nuoruudessani tapasi tuoresaaliskasasta löytyä mehevien vompattien lisäksi aina myös pieniä kissanpennun varpaankynsiä ja ne olivat niin herkkua, että tulipa vain mieleeni, että juuri tämän päivän astraali-ilmapiiriin ne sopisivat mitä mainioimmin. Minulla on niin hirveä himo pennunkynsiin, että päätin seistä päälläni siihen asti, kunnes saan niitä” Eikä Kalvohäntä sitten muuta ollutkaan sanonut vaan jatkanut vaan mantraamistaan: ”Pennunkynsiäää. Minä tahdon pennunkynsiääää!” Itse asiassa moinen käytös oli Kalvohännälle aikalailla normaalia. Juuri tuollaisten outojen päähänpinttymien takia monet klaanissa pitivätkin vanhusta yksinkertaisesti täysin kajahtaneena. Muut klaaninvanhukset tiesivät, että meno oli ollut aika samanlaista jo silloin kun Kalvohäntä oli ollut nuori. Vanhemmiten tällä vain oli alkanut muisti reistailemaan kaiken lisäksi, mikä kaiketi vielä omalta osaltaan oli kajahduttanut noita touhuja entisestään. Lohkokorva huokaisi. Kaipa hänen olisi sitten jostain hankittava pennunkynsiä.

Kuten on yleisesti tiedettyä, viettävät pennut yleensä aikaansa leirissä, sillä eihän näillä pitäisi olla yksin lupaa liikkua muualla. Siispä Lohkokorvakin lähti takaisin kohti leiriä. Matkalla hän mietti, että mitä ihmeitä ne vompatit oikein mahtoivat olla. Kaiketi Kalvohäntä oli vain houraillut omiaan. Se ei olisi ollut mikään uutinen. Oi voi. Alkoi tämä kaistapäisen vanhuksen paimentaminen ehkä hiljalleen käydä Lohkokorvankin hermoille. Kalvohäntä tosin kävi aivan silminnähtävästi päivä päivältä huonommaksi ja sekaisemmaksi. Tuskin tätä kauaa kestäisi. Siihen asti oli parantajan mielestä tärkeätä pyrkiä noudattamaan vanhuksen omituisimpiakin mielihaluja, niin että tämä saisi kokea viimeiset hetkensä mahdollisimman mukaviksi. Se oli parantajien ammattietiikan tärkeimpiä periaatteita. Aina silloin tällöin koko touhu tuntui maistuvan hieman puulta. Lohkokorva yritti olla ajattelematta sitä, mutta se tuntui vain olevan karu tosiasia, jota hän ei voinut kieltää. No jaa, olihan hän tähänkin asti aina suorittanut tehtävänsä kunnialla ja onnistunut vielä saamaan mielihyvääkin siitä, että niin teki. Nyt hän seisoi pentutarhan edessä ja mietti, kuinka lähestyä asiaa. Hän uskoi, että kukaan emo tuskin antaisi pentujaan lainaksi, jos heille sanoisi suoraan, että metsässä seisoo päällään klaaninvanhus, joka tahtoo syödä pentujen varpaankynsiä. Siispä Lohkokorva valitsi helpomman, informaatioarvoltaan köyhemmän tavan. Hän ei edes mennyt pentutarhaan sisälle vaan naukui vain matalahkon sävyttömällä äänellään sinne sisään: ”Tarvitsisin jonkun vapaaehtoisen pennun parantajatehtävälle”, minkä perään hän vielä lisäsi kuivan humoristisesti tietäen hyvin, kuinka tarkkoja kissaemot pennuistaan tapasivat olla: ”Ei, en aio vuodattaa heistä tuoretta verta mitään pimeää riittiä varten tai sellaista”

//Kalvohäntä on tätä peliä varten tekaistu NPC//

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Powieszenie
Soturi
avatar

Viestien lukumäärä : 266
Join date : 29.05.2015
Ikä : 668
Paikkakunta : Ooppiumluola

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   La Toukokuu 30, 2015 1:10 pm

//Ihana NPC hahmo. :D

Rikkopentu heräsi aikaisin aamulla emonsa viereltä, kun hänen sisarensa Hallapentu töksäytti takajalallaan unissaan suoraan kollia naamaan. Pentu oli purra toisen jalkaan, mutta muisti kuitenkin hyvin nopeasti emonsa reaktion kun hän oli yhtenä päivänä purrut Mistelipennun hännän miltein poikki tämän härnätessä kollia sillä. Rikkopentu murahti ja nousi verryttelemään jäseniään. Yö oli ollut melko kolea, joten häntä särki joka paikkaan.
Hänen olisi tehnyt mieli hypätä jokaisen pentutarhassa olevan kissan päälle ihan vain härnätäkseen jokaista, mutta ei kaivannut emoltaan korvapuusteja eikä hän halunnut viettää koko loppupäivää pentutarhassa kun ulkonakaan ollut vielä. Haukotellen, Rikkopentu hipsi hiljaa pois sananjalkojen yli herättämättä sisariaan ja meni pentutarhan ulkopuolelle istumaan. Ilma oli vielä viileä kun aurinko ei ollut vielä noussut kovinkaan ylös taivaanrannasta ja sen aamuiset säteet täplittivät maan kullankeltaiseksi.
Pian kolli huomasi kuinka Yöklaanin parantaja, Lohkokorva, tassutteli määrätietoisesti ilmaa maistellen ulos leiristä. Syytä sille kolli ei tiennyt, eikä häntä paljoa edes se kiinnostanut. Ei hän Lohkokorvaa sen enempää ole koskaan tuntenut, paitsi hajun hän muisti. Silloin kun he olivat tulleet pariviikkoisina Yöklaaniin, oli parantaja heidän kuntonsa tarkastanut ja tutkinut luita ja ytimiä myöten. Eikä tämä ollut kovinkaan mielyttävä kokemus.

Aika kului ja loppuklaanikin alkoi heräillä. Varapäälikön määräämät aamupartiot lähtivät riistaa metsästämään ja reviirien rajoille hajumerkkejä uusimaan. Osa vanhuksista tuli ulos omasta pesästään ja olivat yhtä ärsyttävän oloisia kuin aina ennenkin. Rikkopentu pentutarhan ulkopuolella istuen, pian hänen luokseen juoksi hänen pentuetoverinsa.
"Miksi et herättänyt meitä!" Hallapentu huudahti suoraan Rikkopennun korvaan ja kolli löi vastaukseksi sisarensa pienelle hopeanharmaalle kuonolle.
"Siksi, koska sinä potkaisit minua!" Rikkopentu murahti takaisin ja hyökkäsi leikkimielisesti tämän kimppuun. Mistelipentu yhtyi tappeluun ja pian he kaikki kiereskelivät pitkin leiriä, yrittäen kukin voittaa toisensa. Maa pöllysi heidän allaan ja vaikka Rikkopentu tunsikin olevansa ehkä turhan vanha ja iso leikkimään toisten kanssa, piti hän silti sisariensa kanssa leikkimisestä. Ei olisi enää kuin pari kuuta niin jokaisella olisi omat mestarinsa, eikä leikkimielisiä tappeluita tapeltaisi enään. Mutta silloin hän voisi tunkea ohdakkeita heidän petipaikoihinsa.

"Hallapentu! Mistelipentu! Rikkopentu! Tänne ja heti!" kajahti heidän emonsa, Toivesydämen ääni. Leikki loppui sikseen, joka hieman ärsytti kollia. Hän olisi jatkanut mieluusti emo huudonkin jälkeen tappelemista, mutta sisaret juoksivat pentutarhalle heti käskyn kuultuaan. Rikkopentu ärisi itsekseen ja löntysti toisten perässä.
Tarhan ulkopuolella istui hänen emonsa lisäksi Lohkokorva. Silloin hän muisti pilan, jonka oli tehnyt muutama viikko sitten juuri parantajalle. Kolli oli mennyt parantajan pesälle ja sotkenut kaikki paikat, josta emo eikä parantaja todellakaan pitänyt. Rikkopentua hieman pelotti, mutta sivuutti sen ja tassutteli sisariensa vierelle.
Emo katseli Rikkopennun kulkua heidän luokseen ja naukui iloisesti "Nyt saat hyvittää tekemäsi tekoset ja mennä auttamaan Lohkokorvaa tärkeässä parantajan tehtävässä".
"Onko minun aivan pakko?" Rikkopentu mourui ja aneli katseellansa emolta armoa, mutta sitä hän ei tällä kertaa saanut. Emo vain pudisti päätään ja ohjasi pennun hännällään parantajan vierelle. Kolli tunsi itsensä nöyryytetyksi. Ei hän mikään parantaja halunnut olla! Hän murisi yksin hiljaa itsekseeen ja kirosi jok'ikisen kissan, jonka sattui sillä hetkellä näkemään.

_________________
Yöklaanin syrjäytynein oppilas, Rikkotassu
Tuliklaanin tiedonjanoisin oppilas, Liekkitassu
Valoklaanin mysteerisin pentu, Lepakkopentu
Meriklaanin yksinäisin pentu, Hiljapentu
Kotikisujen onnellisin pentu, Alcyone
Luopioiden kummalisin pentu, Felix (tulossa)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   La Toukokuu 30, 2015 2:58 pm

Aina välillä sitä sai muistutuksen siitä, että turhia yleistyksiä olisi hyvä muistaa välttää, sillä ne useasti toivat myös väärinkäsityksiä muassaan. Nytkin Lohkokorva vasta muisti hassunhauskan ylisuojelevien emojen hoivavietteihin kohdistuneen ivailunsa lauottuaan, että Toivesydän ei tosiaan tainnut olla kissaemo sieltä ihan nipottavimmasta päästä. Tai ehkä naaras vain pelkäsi vastustaa edes eleellä parantajan kylmää auktoriteettia? No oli miten oli Lohkokorvan mielestä Toivesydän oli ihan miellyttävä naaras. Hänen mielestään nimittäin sekä sellaiset jotka häntä pelkäsivät että sellaiset jotka häntä arvostivat ihan muuten vain, olivat melko lailla yhtä miellyttäviä. Lohkokorva ei ollut oikein kyvykäs tekemään eroa sellaisten asioiden välille, koska tahtoi kaikessa mysteerillisyydessään pyrkiä pitämään mahdollisimman suuret etäisyydet kaikkiin mahdollisiin kissoihin. Joku olisi voinut pitää sitä jokseenkin huperona itsepäisyytenä, mutta sellainen Yöklaanin parantaja oli aina ollut, ja kaikki vähänkin hänen kanssaan tekemisiin joutuneet klaanissa kyllä tunsivat hänet jo sellaisena. Joskus Lohkokorva saattoi jäykässä tyylissään yltää jopa tahattomaan koomillisuuteen, mutta siihenkin oltiin aika lailla totuttu. Niin siihen oli tottunut myös parantaja itse. Nytkään hän ei osoittanut mitään kiusaantuneisuuden merkkejä, vaikka oli ilmestynyt siihen noutamaan pentuja ikään kuin erittäinkin vastahakoisten emojen luota, vaikka Toivesydän vaikuttikin heti alkuun ihan yhteistyökykyiseltä. Joku muu olisi voinut pitää sellaista rehvastelua hieman nolona, mutta Lohkokorvapa ei. Hänen mielestään käytännössä mikään, mitä hän teki, ei ollut noloa. Itsensä häpeämisen ja jopa erehtymisen tunne oli hänelle lähes täydelleen vieras. Kun hän oli tullut riistämään vastahakoisen pennun vastahakoiselta emolta, niin silloin hän oli tehnyt niin, eikä sillä olisi herttaisintakaan väliä, minkälainen tilanne olisi itse asiassa todellisuudessa.

Aluksi ei yrmeä parantaja virkkanut oikein mitään, tuijotteli vain kylmin silmin paikalle saapuvaa mustanpuhuvaa ja nurisevaa pentua. Mistä ihmeen tekosista Toivesydän puhui? Naaraalla taisi olla sangen omintakeiset kurinpitomenetelmät, jos parantajan kanssa yllättävälle tehtävälle lähteminen toimi jonain rangaistuksena. Eipä siinä kyllä valittamista, sehän sopi Lohkokorvalle oikein mainiosti, ja oikeastaanhan tuo pieni teoria Toivesydämen kasvatusmenetelmistä antoi jonkinlaisen horjuvan tuen sillekin ihmetyksen aiheelle, että Toivesydän oli niin aulis luovuttamaan pentunsa. Eipä tuo valittava pikku vesseli kyllä enää mikään sokea ja kävelykyvytön märkäkorva ollut vaan Lohkokorvan arvion mukaan ei enää kaukana oppilasiästä oleva nuori ja kuriton kapinallinen, jonka ihan hyvin saattoi lähettää hieman viilentelemään tunteitaan leirin ulkopuolelle. Juuri tuossa iässä taisivat pennut olla pahimmillaan, kun niillä tuntui omasta mielestään olevan energiaa ja kykyjä vaikka maailman valloittamiseksi, eivätkä ne räkäkorvat tajunneet, että olivat oikeasti vain sellaisia heikkoja ja itsestään huolehtimaan kykenemättömiä karvapalloja. Se oli niin kovin epärationaalista ja typerää. Juuri tuollaisten järjettömien päähänpinttymien takia Lohkokorva ei oikeastaan pitänyt pennuista yhtään. Ne olivat niin arvaamattomia, eikä niille voinut perustella mitään asiaa järkevästi argumentoiden vaan ne vain saivat typeriä asioita päähänsä ja niskuroivat vailla mitään mahdollisuuksia selvittää asioita järjellä. Pentuja ei pystynyt oikein paimentamaan mitenkään muuten kuin väkivalloin, mutta toisaalta niitä nimenomaan ei olisi saanut paimentaa väkivalloin. Siinä sitä vasta olikin kyseessä melkomoinen vanhemmuuden paradoksi, jota mietiskellessään Lohkokorva vain saattoi tuntea huojentuneisuutta siitä, että hän oli selibaatissa ikänsä elänyt pyhä parantajakolli, jolla ei ollut mitään tekemistä tuollaisten jälkikasvunhoitoasioiden kanssa.

Vaan onhan se nyt totta, että iljettävimmissäkin asioissa on aina hyvät puolensa. Pennuissa hyvä puoli oli se, että niitä saattoi komentaa ja useimmiten ne myös tottelivat, kun komentajana oli Lohkokorvan kaltainen hyytävää auraa ja vastenmielisyyttä huokuva tyyppi. Tosin, parantaja oli hieman menettänyt uskoaan omaan hirmu peloittavaan auktoriteettinsa kohdattuaan taannoin kokoontumisessa erään raivohullun tuliklaanilaispennun, joka oli ollut hävyttömyydessään aivan omaa luokkaansa, loukannut Lohkokorvan kunniaa ja lopulta saanut arvoitetun parantajan pakenemaan paikalta, kun ei tämä ollut voinut tehdä mitään. Silloin oli tosin ollut kyseessä kokoontuminen ja pyhä rauha ja myös vieraan klaanin pentu. Kun oli kyseessä oman klaanin vesseli ja normaalitilanne, ei Lohkokorva epäröisi käyttää edes kynsiään pieneen kurinpalautukseen, jos sellaisen tarve tulisi. Tai niin hän ainakin vakaasti uskotteli itselleen. Kohtahan tuo ehkä nähtäisiin, miten henkilökohtainen uho toimisi käytännössä. Parantajaa ei, ainakaan vielä, hirvittänyt, mitä tuleman pitäisi. Vaihtoehtojahan hänellä ei käytännössä ollut. ”Alahan sitten tulla sieltä”, murahti Lohkokorva tuijottaen epäystävällisesti pistävän sinisillä silmillään suoraan hänen huomiinsa annetun pennun silmiin. Merkitsevän katseen jälkeen hän kääntyi ja alkoi ylvään varmoin askelin mennä kohti leirin uloskäyntiä. Jos pentu ei tajuaisi seurata, se pitäisi varmaan kantaa. Miksikään lempeäksi paimeneksi Lohkokorva nimittäin ei aikonut ryhtyä. Huomattavaa oli, että Toivesydämelle ei parantaja ollut virkkanut sanaakaan, eikä oikeastaan ottanut edes katsekontaktia. Hän ei kyllä suotta ollut tunnettu maailmoja kaatavasta töykeydestään.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Powieszenie
Soturi
avatar

Viestien lukumäärä : 266
Join date : 29.05.2015
Ikä : 668
Paikkakunta : Ooppiumluola

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   La Toukokuu 30, 2015 11:59 pm

Jokainen kissa huokuu erilaisia asioita, joista pystyy miltein sanatarkkaan kertomaan, millaisia kyseiset kissat ovat. Rikkopennun mielestä sinisen harmaasta ja pienestä Hallapennusta huokuu suuresti sisarenrakkaus ja loppumaton ystävällisyys ja ymmärrys, kun taas harmaasta, valkotäplikkäästä Mistelipentusta huokuu vahvuus ja päättäväisyys ja hän tuntuu sellaiselta joka noudattaa soturilakia täysin sydämin. Rikkopentu piti näistä tunteista ja tunsi ne ympärillään koko ajan, mutta heti kun  Lohkokorva ilmestyi paikalle, ilmaan huokui sellaisia tunteita, jotka söivät hänen sisariensa ystävällisyyden ja vahvuuden tunteet. Parantaja tuntui ja vaikutti siltä, että hän inhoisi yli kaiken Rikkopentua ja että hän yritti olla mahdollisimman vähän kaikkien kissojen kanssa tekemisissä. Miksi kukaan hiirenaivoinen haluaisi olla parantaja, jos ei pidä lainkaan kissoista?
Rikkopentu katseli sisariaan. He tulevat olemaan sellaisia, miten hän niistä ajatteli. Sitten hän katsoi parantajaa ja huomasi tämän tuijotuksen. Lohkokorva katsoi häntä tummansinisin ja kylmin silmin joka hieman hermostutti häntä, mutta Rikkopentu vastasi katseeseen hyvin varmasti. Hänen voikukan keltaiset silmänsä leiskuivat, osittain itsevarmuudesta, osittain suuresta ärtymyksestä ja vihasta. Ei hän mitään ikäloppua parantajaa pelkää! Ja jos Lohkokorvasta olisi missään vaiheessa jotain uhkaa hänen ollessaan soturi, voisi hän vanhempana tekaista pienen 'onnettomuuden', joka poistaisi parantajan kuvioista.

Lohkokorva komensi pentua seuraamaan ja lähti itse jo kohti leirin uloskäyntiä. Rikkopentu katsahti vielä kerran kahta siskoaan, jotka hytisivät. Kolli ei tiennyt johtuiko se pelosta vai siitä kun aurinko oli mennyt jo pidemmäksi aikaan pilveen, mutta hänellä ei ollut nyt aikaa tutkiskella sitä sen enempää vaan hän ravasi hiekka allansa pöllyen parantajan luokse.
Tämä olisi hänen ensimmäinen kertansa, jolloin kolli olisi aivan luvan kanssa leirin ulkopuolella. Muina kymmeninä kertoina hän oli vain käynyt leirin muurien ulkopuolella ja kulkenut vain muutaman hännänmitan päähän leiristä, parina kertana hieman kauemmaksi, joten hän osittain odotti innolla parantajan tehtäväänsä. Hän ei yhtään tiennyt, kuinka kauas reviirille hänen oli määrä kävellä, joten häntä vähän alkoi kaduttamaan kun ei syönyt lainkaan ennen matkaa. Mutta koska hän oli nyt kunnon soturi ainakin hetkisen, ei hän tarvitse vatsaansa täydeksi! Soturit ajattelevat ensin klaaniaan, sitten vasta itseään. Ja tällä hetkellä hän ajatteli tehtäväänsä, joka olisi klaanille hyväksi. Vaikka ei lainkaan tiennyt mitä se pitäisi sisällään.

"Mitä minun pitää tehdä?" nuori kolli naukahti päättäväisesti päästyään parantajan luokse, jonka turkkiin lensi pieni määrä hiekkaa hänen juoksemista jarruttaessaan. Rikkopentu ei edes huomannut tätä, koska häntä hämmästytti eräs toinen asia.
"Missä Peippoistassu on? Eikö hänen pitäisi sinua ennemmin auttaa kuin minun? Eihän me pennut osata vielä mitään", Rikkopentu kyseli ja härnäsi. Häntä todensanoen ihmetytti se, että ei ollut nähnyt nuorta parantajaoppilasta hänen mukanaan vaikka normaalisti hänen pitäisi hoitaa sellaiset asiat, joita parantaja itse ei viitsinyt. Ja vaikka kuinka totta se olikin ettei pennut osaa vielä sen kummemmin mitään, Rikkopentu piti itseään jotenkin niin erityisenä ettei miettinyt niin itsestään. Kolli tunsi osaavansa vaikka hypätä puun latvaan, jos hänelle annettaisiin sille mahdollisuus.

_________________
Yöklaanin syrjäytynein oppilas, Rikkotassu
Tuliklaanin tiedonjanoisin oppilas, Liekkitassu
Valoklaanin mysteerisin pentu, Lepakkopentu
Meriklaanin yksinäisin pentu, Hiljapentu
Kotikisujen onnellisin pentu, Alcyone
Luopioiden kummalisin pentu, Felix (tulossa)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   Su Toukokuu 31, 2015 1:15 am

Missään vaiheessa ei toki ollut ollut epäselvää, etteikö Lohkokorva voisi saada pentua mukaansa. Hän vain oli valmistautunut taistelemaan sen eteen hieman pitempään. Nyt, kun kaikki olikin sujunut yllättävän jouhevasti, tunsi parantaja itsensä hieman huijatuksi. Hän oli saattanut tajuta vasta aavistuksen verran liian myöhässä ryhtyäkseen enää toimintaan, että hän ei ollut saanut mukaansa sitä kaikkein lammasmaisinta ja ihanteellisinta pentua. Tässä tapauksessa hän nimittäin olisi mielellään suosinut sangen vaativasti vain ihanteellisinta vaihtoehtoa. Hän tajusi leiristä ulos kävellessään, että hänen olisi ehkä heti vain pitänyt todeta, että hän tahtoisi jonkun toisen, mahdollisimman helpon pennun. Kumma kyllä, parantajalla oli aavistus, että tuo hänen kerallaan oleva pientä nurinaa osoittanut pentu olisi jotenkin hankala tapaus, vaikkei tämä varsinaisesti vielä miksikään kauhukakaraksi ollut ryhtynyt. Lohkokorvalla nyt vain oli sellainen kylmä aavistus selkäpiissään. Hän vain oli hämäytynyt hetkeksi yllätyttyään ehkä sittenkin vähäsen Toivesydämen ystävällisestä yhteistyöhalukkuudesta. Olikohan naaras sittenkin juoninut koko suunnitelman vain siten, että oli tahtonut päästä toviksi rasittavasta pennusta eroon? Lohkokorva ei tiennyt, mistä tällainen ajatus oli hänen päähänsä pälkähtänyt. Hänellä kuitenkin usein oli juuri tuollaisia vahojva intuitiivisia epäilyksiä muiden kissojen toimintojen motiiveista. Käytännön empatiaa tai kykyä tulkita toisten elekieltä hänellä ei juuri ollut. Silloin tällöin sosiaalisista taidoista olisi voinut olla kultaista käytännön hyötyä, mutta Lohkokorva ei pitänyt tuota puutetta itsessään minään heikkoutena. Hän luotti hyvin vahvasti itseensä ja sisäisiin ääniinsä, jotka häntä ohjastivat. Nyt ne sanoivat, että hän oli ehkä saanut huomaansa väärän pennun ja että rasittavuuksia olisi tiedossa. Vastuun virheellisestä valinnasta hän taasen sysäsi Toivesydämen kierän juonittelun tiliin. Eihän hän nyt itse täysin vastuullisena olisi voinut tehdä moista karkeata virhearviota.

Sentään pentu oli lähtenyt seuraamaan niskuroimatta, eikä vielä ainakaan osoittanut mitään suurempia vastaan hangoitteluja. Silmukka kuitenkin kiristyis koko ajan. Lohkokorvalla oli sellainen vahva tunne. Hän katsoi suorastaan ennakoineensa pennun kärkkäät kyselyt, minkä takia hänellä tietysti oli viileät vastauksetkin jo valmiina. ”Etkö kuunnellut lainkaan, kun äsken selitin?” lausahti parantaja rauhalliseen mutta jotensakin myrkylliseen sävyyn, ”Tarvitsen tehtävällä pentua” Enempiä selittelyjä ei vielä ollut syytä antaa. Niiden sijaan Lohkokorvan ajatukset olivat lähteneet pyörimään hänen mainion oppilaansa ympärillä. Oi kuinka hän olisi tätäkin tehtävää suorittanut niin paljon mieluummin vaitonaisen, älykkään ja kaikin puolin kelvollisen Peippoistassun kanssa. Ei olisi ollut mitään ongelmia. Olisi ollut pelkkä ymmärtäväinen hiljaisuus. Kun Lohkokorva ajatteli jotakuta kissaa ”kaikin puolin kelvollisena”, oli se merkillepantavan harvinaislaatuinen tilanne. Kissat, jotka moisen tittelin Yöklaanin parantajalta ansaitsivat, olivat totisen harvassa. Unelmointi jostain paremmasta ei tainnut tähän hätään kuitenkaan auttaa. Peippoistassulle ei tällä tehtävällä ollut käyttöä ja se oli harmistuttavan karu tosiasia, joka vain piti hyväksyä.

Lähestyttäessä Pimeäkorpea alkoivat Lohkokorvan ajatuksia häiritä tilanteen kannalta käytännöllisemmät ongelmat. Miten ihmeessä hän oikein saisi Rikkopennun syöttämään pari varpaankynttään Kalvohännälle? Pentu ei totisesti vaikuttanut sellaiselta, että olisi moiseen aivan ehdoitta suostunut, eikä kynsien repiminen täydelleen väkivalloinkaan tuntunut oikein houkuttelevalta ajatukselta. Lohkokorva teki kylmän laskelman ja totesi, että huolimatta siitä, ettei hänellä ollut minkäänlaisia intressejä olla mukava pentua kohtaan, täytyisi hänen jotenkin yrittää saada puolelleen edes hieman tämän luottamusta, luoda jonkinlaista hyvää karmaa heidän välilleen. Kysehän oli kuitenkin loppujen lopuksi, niin ällöittävää kuin se olikin, yhteistyöstä ja yhteistyö taas ei yksinkertaisesti toiminut, jos osapuolet vain kritiikittä vihasivat toisiaan. Ensimmäinen Lohkokorvan mieleen pälkähtänyt epätavallisen kissakaksikon välejä pehmentävä asia oli syöminen siitä käytännöllisestä syystä, että hänellä itsellään oli hieman nälkä. Ja itse asiassa nälällekin saattoi vielä löytää melko käytännönläheisen syyn. Parantaja oli nimittäin tarkoilla korvillaan kuullut pensaikosta rapistelua. Hän ei vauhdikkuudessa ja tyylissä säästellyt. Äkkiarvaamatta kesken rauhaisan kävelyn syöksähti Lohkokorva yhdellä näppärällä loikalla puskaan ja palasi sieltä miltei heti turkkiaan irtoroskasta ravistellen suussaan fasaani. Hän itse puraisi jäydettäväkseen suullisen ja laski linnun sitten Rikkopennun eteen. ”Evästauko. Syö, jos tahdot”, ilmoitti parantaja kuin asiaintilojen reaaliaikaiseen tiedoittamiseen suunniteltu automaatti. Hän nappasi vielä toisen palan pureskeltavakseen. Jos ei pidettäisi hirmuista kiirettä, saattaisi Kalvohäntä hyvällä tuurilla ehkä unhoittaa pakkomielteensä ja lopettaa neuroottisen sekoilunsa. Vanhuksen tuntien Lohkokorva ei kyllä uskonut siihen, mutta ainahan sitä saattoi toivoa.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Powieszenie
Soturi
avatar

Viestien lukumäärä : 266
Join date : 29.05.2015
Ikä : 668
Paikkakunta : Ooppiumluola

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   Su Toukokuu 31, 2015 3:17 am

"En voinut kuulla kun en kuunnellut" vastasi Rikkopentu näsäviisaasti parantajan vastaukseen. Kolli ei silti vieläkään ymmärtänyt, miksi juuri pientä ja miltein osaamatonta pentua tarvittaisiin tähän parantajan tehtävään. Silloin hän närkästyi. Miksi Toivesydän oli juuri halunnut Rikkopennun menevän auttamaan Lohkokorvaa? Hänhän oli koko pentutarhan epäyhteistyöhaluisin pentu, ja ehkä jopa koko klaanin. Mistelipentu olisi ollut tässäkin tehtävässä innokkaampi ja varmasti yhteistyöhaluisempi. Mutta silloin kolli muisti sisariensa pelokkaan hytinän ja emonsa antaneen pentunsa parantajan hoiviin aivan vapaaehtoiseksi, jotta Rikkopentu voisi hyvittää tekonsa. Nyt kaikki se loppu mielenkiintokin lopahti.
Vai että hyvitän tekoni. Hiirenpapanat!, Rikkopentu ajatteli ja potkaisi kiveä niin että se lensi lähelle parantajan kopiiin, jopa ehkä osuikin niihin. Hän ei tiennyt osuiko hän niihin vai ei, mutta se ei häntä kiinnostanut. Antoi parantaja hälle korvapuustia tai ei, huusi hän tälle ja kirosi maailman ääriin tai ei, ei se häntä haitannut. Jos totta puhutaan, kolli oli saanut jo niin paljon korvapuusteja ettei ne tuntuneet enään niin pahalta. Aivan kuin tunto olisi hänen korvistaan ja suurimmasta osasta päästään kadonnut. Tätä samalla miettien, hän hieroi käpälällään korviaan eikä tuntenut paljon mitään. Ehkä hänellä oli syntymästään asti ollut tunto pois, tai sitten emo oli rankaissut häntä niin paljon. Hän murisi ajatuksilleen, mutta rauhoittui heti kun tajusi tunnottomuuden olevan vain hyväksi. Hän ei tuntisi kipua taisteluissa, eikä tällöin voisi lamaantua kivusta. Pian hän huomasikin tömistelevänsä jalkojansa maahan niin kovin, että niihin särki.

Ajatuksiinsa harhautuneena ja parantajan perässä kulkien, kolli hätkähti kun Lohkokorva loikkasi puskan ylitse ja tuli yhtä nopeasti takaisin suuren fasaanin kanssa. Lohkokorva asettui samantien syömään ja tarjosi Rikkopennullekin. Kollia kalvasi tunne siitä, että tässä oli jokin kettu haudattuna, mutta koska häntä nälätti niin hän antoi asian olla. Fasaani oli isompi kuin hän itse oli. Hänestä tuntui sillä hetkellä, ettei pystyisi ikinä saalistettua noin isoa riistaa. Mutta olihan hän nyt jo kasvanut sisariensa ohi, joten hänestä varmasti tulisi suurikokoinen soturi. Tai siltä hänestä nyt tuntui. Ylpeänä itsensä koosta, hän haukkasi palasen fasaanista. Se oli kosteaa ja herkullista, mutta ei siltikään vetänyt vertoja rastaiden maulle.
Kun hän oli saanut tarpeekseensa fasaanista, hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Hän ei ole ollut koskaan näin kaukana metsässä. Ympärillä ei ollut mitään muuta kuin metsää, joka jatkui jatkumistaan joka suuntaan. Hän ei edes nähnyt leirin muuria kymmenien puiden lävitse. Rikkopennun katsoessa ylös, korkeat havupuut kohosivat kohti taivasta niin ettei taivasta miltein nähnyt. Kuitenkin se pieni osa, jonka hän näki oli pilviä.

Odotellessaan Lohkokorvaa, kolli päätti yrittää kiivetä läheiseen puuhun. Tekniikasta hänellä ei ollut tietoakaan, mutta hän kuitenkin päätti kokeilla. Rikkopentu paljasti kyntensä, kyyristyi ja hyppäsi puuta kohti. Hän sai otteen puusta, mutta todella huonon sellaisen. Kaarna oli kovaa ja kuoppaista joka hieman helpotti kiinni ottamista, mutta siitä huolimatta nuori kolli putosi selälleen maahan.
"Hiirenpapanat!", Rikkopentu kirosi ja nousi yrittäen uudestaan. Tällä kertaa hän sai paremman otteen. Hän yritti nostaa jalkojansa vuorotellen, mutta putosi uudestaan. Tällä kertaa kuitenkin jaloilleen. Kolli yritti vielä kolmannen kerran, hyppäsi puuta kohti ja piti otteensa. Kun jalkojen nostelu ei toiminut, päätti hän yrittää toista keinoa. Ehkä hän voisi nostattaa itsensä takajaloillansa. Pikku hiljaa Rikkopentu alkoi nostamaan itseensä takajaloilla ylöspäin ja irrotti etujalkojensa otteen pikaisesti, jotta voisi kivuta ylemmäs. Tämä tapa oli liian hidas, mutta melko hyvä. Kolli mietti ja mietti, miten pääsisi nopeammin ja vaivattomammin ylös ja keksikin sen. Ehkä hänen pitäisi ponkaista takajaloillaan itsensä ylöspäin ja ottaa ripeästi kiinni rungosta. Hän yritti sitä, ensin varovaisesti. Se sujui hyvin. Toinen kerta varovasti. Sekin meni hyvin. Joka hypyn jälkeen, hänen rohkeutensa kasvoi ja kasvoi ja hän kipusi puuta pitkin vain ylemmäs ja ylemmäs. Hän oli hyvä kiipeilijä! Ja oppi vielä itse ilman apuakin.
Päästessään lähelle oksaa, hän hyppäsi sille ja katsoi alleen. Hänestä tuntui suurelta, koska Lohkokorva näytti niin pieneltä. Ympärillä näkyi paljon metsää, mutta hän näki vielä pidemmälle kuin maassa. Sieltä kolli näki leirinsä, mutta ei erottanut ketään kissaa. Kaikki olivat vain pieniä karvaisia erivärisiä pisteitä. Toiset vain hieman pienempiä.
Tuolla varmasti ovat Mistelipentu ja Hallapentu!, Rikkopentu ajatteli ja istahti oksalle ylpeänä itsestään ja suorituksestaan.

_________________
Yöklaanin syrjäytynein oppilas, Rikkotassu
Tuliklaanin tiedonjanoisin oppilas, Liekkitassu
Valoklaanin mysteerisin pentu, Lepakkopentu
Meriklaanin yksinäisin pentu, Hiljapentu
Kotikisujen onnellisin pentu, Alcyone
Luopioiden kummalisin pentu, Felix (tulossa)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   Su Toukokuu 31, 2015 2:51 pm

Hiljalleen, aivan vähitellen ja salakavalasti kuin vaaniva hämähäkki seitillään alkoi Lohkokorvan pinna kiristyä. Hän oli huomannut, ettei hänen seurassaan olevan pennun tarvinut oikeastaan tehdä edes paljoa mitään, eikä sanoakaan mitään sen ihmeempää, vaikka tietysti typerät kommentitkin olivat jonkin verran rasittavia. Enemmän Lohkokorva kuitenkin tunsi aivan selvästi hermojensa kirenevän ihan silkasta pennun läsnäolosta. Tuo kireys oli mitä varmimmin ihan vain hänestä itsestään lähtöisin, sen hän jotenkin ymmärsi. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä sille mitään, joten siinä mielessä hän kyllä mielellään syytti Rikkopentua tuosta omasta epämukavasta mielentilastaan. Oli aika outoa huomata, että hän, joka kuitenkin oli parantajana kouliintunut kaikenlaisissa hengen rauhoitus -menetelmissä, ei osannut hallita hermostuneisuuttaan. Kaipa se johtui aivan yksinkertaisesti jonkinlaisesta perimmäisestä vastenmielisyydestä noita keskenkasvuisia karvapalloja kohtaan. Lohkokorva vain ei ollut niiden kanssa mitenkään samalla aaltopituudella. Tietysti häntä ärsytti entisestään se, ettei hän pystynyt oikein tekemään hermostuneisuudelleen mitään, mikä sai hänet vain entistä ärtyneemmäksi. Se oli ikävä kehä, ja kun parantaja tajusi sen, oli hänellä taas hyvä syy ärsyyntyä hieman lisää. Ja niin olisi saattanut varmaan jatkua vaikka loputtomiin.

Vaan sentään elämä ja sen mukanaan tuomat tapahtumat eivät onneksi ole aivan niin yksioikoista omien ajatuksiensa tutkiskelua ja ketjuttamista. Nytkin Lohkokorva niellessään meheväksi muhennokseksi pureskelemaansa lihaa huomasi, että Rikkopentupa ei enää ollutkaan siinä hänen seurassaan. Parantaja salli itsensä pälyillä hieman hölmistyneenä ympärilleen. Pentua ei tosiaan näkynyt missään. No oliko Lohkokorva nyt sitten tyytyväinen, kun hänessä hermostuneisuutta aiheuttava kuonakuono ei enää ollut lähistöllä? Ei todellakaan. Pikemminkin parantajan päälaen harmaat karvat harmaantuivat entisestään ja varisivat pois. Siitä, että pentu oli karannut jonnekin Pimeäkorven syövereihin, ei voinut seurata mitään hyvää. Lohkokorva henkilökohtaisesti olisi toki mielellään antanut pennun joutua vaikka ketun välipalaksi, mutta hän tiesi, ettei klaanielämä ollut ihan niin yksinkertaista. Edes hän kaikessa arvovaltaisuudessaan ei pääsisi ihan kevyellä, jos todettaisiin, että hän oli ottanut pennun mukaansa oudolle tehtävälle, jolle tielleen tuo pentu sitten olikin jäänyt. Parantaja oli täällä vastuussa Rikkopennusta aivan samallalailla kuin tämän emo oli tästä vastuussa leirissä ja mestarinsa silloin, kun tästä tulisi oppilas. Lohkokorva kirosi koko pennun ja osoittipa näkymätöntä vihaansa myös Kalvohäntää kohtaan, sillä tuo törppö vanhushan tämän koko hässäkän oli pannut alulle.

Huhuilemaan Lohkokorva ei alentunut. Hänen äänensä ei oltu tehty tuhlailtavaksi sellaiseen. Siksi, ja kyllä muutenkin, hänen etsintänsä oli erittäin tehotonta. Hän vain maleksi tiheiden puiden lomassa ja siirteli välillä jotain pusikkoja puolihuolimattomasti syrjään. Mihin pentu oikein oli voinut kadota? Ei varmastikaan mihinkään kovinkaan kauas, sillä olihan nyt selvää, että se oli kadonnut sillä välin kun Lohokokorva oli pureksinut ruokaansa. Ei hän tietenkään koko aikaa ollut pentua pitänyt kiinteästi silmällä, mutta ei hän nyt kovin pitkiä aikoja ollut sellaisessakaan tilassa ollut, ettei olisi voinut huomata tämän poissaoloa. Pennun häipymisen ja sen, että Lohkokorva oli tuon katoamisen tajunnut, välillä ei voinut olla kovinkaan pitkää aikaa, mutta ilmeisesti kuitenkin sen verran pitkä aika, että se oli riittänyt Rikkopennulle kätkeytyä jonnekin todella ovelasti. Pitiköhän pentu tätä naurettavaa piiloleikkiä kenties ihan tarkoituksella? Lohkokorva ei olisi siitä hämmästynyt, joskin tuo ajatus sai hänet miltei kiehumaan raivosta. Rikkopentu saisi varoa nahkaansa, kunhan ensin vain löytyisi jostain. Itse asiassa Lohkokorva ei ollut ensinkään kaukana etsimästään. Hänen etsintänsä vaan eivät älynneet ulottua yläilmoihin. Siellä hän vain käänteli pusikoita kenttäkerroksessa oikeastaan tarkalleen saman puun juurella, jonka oksalla Rikkopentu kölli. Mahtoi olla pennulle hauskaa seurattavaa.

Jotkut muut, jotka eivät tosin seuranneet Lohkokorvan vaan Rikkopennun menoa, eivät pitäneet tilannetta ensinkään hauskana. Pieni kissa ei ehkä ollut huomannut kiivenneensä puun oksalle, josta vain vähän matkaa ylempänä, heti seuraavalla oksalla, roikkui suurehko ampiaispesä. Sen keväinen surina oli melkomoisen vilkasta. Mitä todennäköisimmin tietämättään oli Rikkopentu asettautunut oksalle juuri erään vapaamielisten mutta tiettyjä periaatteita kunnioittavan ampiaisjoukon vakireitille. Kyseessä oli noin kahdestakymmenestä surisijasta koostuva porukka, joka oikeastaan eli pesässään pelkkinä pummeina. Heitä ei työnteko eikä ahkerointi kiinnostanut. He vain lentelivät kaiket päivät metsässä rilluttelemassa milloin mittarimatojen, milloin taas hämähäkkien tai sittisontiaisten kanssa. Heidän elämäntyylinsä oli yhtä siivellä elämistä ja nautiskelua, osittain hieman rietastakin sellaista. He jos ketkä olivat huolettomia ampiaisia, mutta heilläkin oli omat perinteensä. Heillä nimittäin oli tapana lentää pesäänsä tyylikkäällä takaperinkolmoiskorkkiruuvikierteellä juuri siitä kohdasta, jossa Rikkopentu sattui istumaan. Tuo kummallinen sisäänmenorituaali oli ikään kuin heidän oman pienen humputtelujenginsä tunnussana tai yhteenkuuluvuuden julistus. Normaalisti ei reitillä tietenkään istunut mitään tuollaisia outoja karvaisia olentoja. Nyt olivatkin nuo ampiaispesän railakkaimmat kundit ja kimmat hieman hämmentyneinä. Heidän perinteisellä reitillään oli este. Mitä heidän pitäisi tehdä? Rynniä tiensä vain läpi vai mennä suosiolla kiertotietä vastoin ikiaikaisia perinteitä? Ja jos he päättäisivät mennä läpi, pitäisikö heidän kenties kivuliaasti pistää tuota tientukkoa, jotta tämä ehkä oppisi edes vähän jotain tapoja. Siinä sitä olikin miettimistä. Yhä vain kovemmaksi äityvä surina ilmaisi aivan selvästi, että jonkinlaisiin toimiin tuo pieni kapina-ampiaisten ryhmittymä aikoisi ryhtyä puun oksalla keikkuvan kissankuvatuksen suhteen.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Powieszenie
Soturi
avatar

Viestien lukumäärä : 266
Join date : 29.05.2015
Ikä : 668
Paikkakunta : Ooppiumluola

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   Ma Kesä 01, 2015 10:41 am

Rikkopentu naureskeli hiljaa yksinään parantajan epätoivoisille ja huolimattomille etsinnöille. Hänen olisi tehnyt mieli heittää tätä kävyllä, tai jopa sylkeä tämän päälle mutta ei halunnut paljastaa ovelaa piilopaikkaansa. Häntä ei tosin olisi varmasti edes nähnyt, koska sulautui varjoihin niin hyvin. Ainoa hänet paljasta ominaisuus oli tämän kirkkaankeltaiset viirusilmät, jotka paistoivat kuin kuu yötaivaalla. Kuten jokaista asiaa kollin kehossa, Rikkopentu oli ylpeä silmistään. Vaikka nämä eivät täysin keltaiset olleet, vaan niissä saattoi oikeassa valossa nähdä pienen vivahteen kesäisen ruohonvihreää.
Kovin moni ei varmasti olisi edes uskonut kollia, kun sanoisi kiivenneen ilman apuja puuhun. Eihän hän sitä koskaan kertoisi, että vasta kolmannella kerralla hän pysyi kunnolla puussa. Todennäköisesti hän vain rehvastelisi upeilla taidoillaan ja olisi hyvinkin ylpeä siitä, kun saisi kaikkien klaanilaisten huomion.
Tummaa häntäänsä puolelta toiselle heiluttaen, ampiaiset alkoivat ärsyyntyä entistä enemmän. Rikkopentu oli niin keskittynyt Lohkokorvan tekemisiin, ettei ollut edes kuullut noiden pistiäisen surinaa. Hän huitaisi yhtä ampiaista hännällään, mutta paksujen häntäkarvansa vuoksi ei tuntenut sitä. Raitapaidat vain surisivat enemmän ja enemmän, joka oli jo selvä merkki siitä että seuraavaksi ne hyökkäisivät.

Ei kestänyt kauaakaan kun Rikkopentu sai ensimmäisen pistoksen. Se osui häntä hännäntyveen. Kolli kierähti ympäri ja huitaisi sähähtäen, hampaat virnuen taaksensa ja sai toisen pistoksen tassuunsa siltä ampiaiselta, johon osui. Kolmas pistos osui kuonoon, hyvin lähelle oikeanpuoleista silmää, ja neljäs osuikin vasemman korvan taakse. Pian Rikkopennun kimpussa olikin jo koko parvi, eikä jäljellä ollut enään paljoa vaihtoehtoja. Joko hänen olisi kestettävä kaikki pistot ja toivoa ettei olisi allerginen niille tai paeta. Ja hyvin nopeasti.
Kolli oli kerrankin viisas ja päätti perääntyä, mutta väärään suuntaan. Hän alkoi peruuttaa ruskeaa oksaa pitkin, joka kapeni kapenemistaan. Kolli huomasi sen ja kiroi mielessään. Hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin palata takaisin ja ottaa muutama pisto lisää, mutta nykyisetkin pistot olivat jo niin paljon turvonneet että hänen oikea silmänsä oli muurautunut umpeen eikä hän kuullut vasemmalla korvalla juuri lainkaan. Toinen vaihtoehto olisi ottaa riski ja yrittää hypätä viereisen puun oksaan, mutta jos ote lainkaan lipeää tai hyppy jää liian lyhyeksi, ottaisi kolli turhan läheistä tuttavuutta maanpinnan kanssa. Siinä voisi katketa luu tai pari, mutta pennulla se voisi koitua kuolemaksi.
Tyhmänrohkeana Rikkopentu päätti hypätä toiselle oksalle. Hitaasti, jalka jalalta ja hännällään tasapainotellen kääntyen, hän kääntyi ja hipsi varovasti oksan toiseen päähän. Kun oksa alkoi natista ja kuulostaa muutenkin huolestuttavalta, pentu pysähtyi. Hän katsoi eteensä olevalle oksalle. Se olisi vain ketunmitan päässä hänestä ja kauempana tuosta uhkaavasta ampiaisparvesta.

Rikkopentu muisteli, kuinka vaalea naaras Mantelikorva oli näyttänyt hänelle ja sisarilleen oppilasaikoinaan, kuinka hypätä mahdollisimman pitkä hyppy, kun hän ei ollut suostunut opettamaan näille ja muille pennuille taisteluliikkeitä.
"Älkää katsoko siihen kohtaan mihin olet hyppäämässä, vaan sitä kauemmaksi", Mantelikorva opasti ja näytti esimerkkiä. Takajalat ponnistivat hänet niin pitkälle, että sen väliin olisi mahtunut monta soturia.
"Mutta jos olette hyppäämässä joella kiveltä kivelle, älkää noudattako tätä neuvoa", nuori naaras hymyili pennuille ja lähti nopeasti pois, kun hänen mestarinsa kutsui tätä. Samana päivänä koko joukko harjoitteli ponnistamaan oikein. Rikkopentu vielä seuraavana ja sitä seuraavana päivänä.
Nyt olisi hänen aikansa todistaa ja näyttää soturintaitonsa. Varmasti ja uhkarohkeasti Rikkopentu asettui hyppyasentoon, miettimättä edes häntä ympäröivää maailmaa.


//Mantelikorva on NPC

_________________
Yöklaanin syrjäytynein oppilas, Rikkotassu
Tuliklaanin tiedonjanoisin oppilas, Liekkitassu
Valoklaanin mysteerisin pentu, Lepakkopentu
Meriklaanin yksinäisin pentu, Hiljapentu
Kotikisujen onnellisin pentu, Alcyone
Luopioiden kummalisin pentu, Felix (tulossa)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   Ma Kesä 01, 2015 1:37 pm

Vaikka olisi ulkokuoren perusteella voinut kuvitella, että Lohkokorva olisi ollut pitkäpinnainen tyyppi ja viileä kuin jäätikkö, oli hänet lopulta aika helppo saada hermostumaan, kuten olemme jo huomanneet. Tietysti kyseessä lieni hieman tilanneriippuvainen ominaisuus. Ei parantaja nyt mikään impulsiivinen hulttiokaan ollut, mutta taisi vain olla niin, että muutamilla tietyillä asioilla hänet oli erittäin helppo saada kuohumaan sisäisesti. Ulospäin moinen ei tietenkään koskaan, paitsi joissain hyvin harvoissa tapauksissa, näkynyt. Nytkin kivikasvoinen parantaja vain käänteli pusikkoa toisensa perään ja potkiskeli kiviä ja käpyjä tekemättä oikeasti etsimisen kannalta paljon mitään. Hän oli liian kiihtynyt keskittyäkseen. Se saattoi myös johtua siitä, että hän oli melko kärsimätön luonne. Hän oli tottunut ajattelemaan niin, että arvovaltaisena henkilönä hän yleensä sai tahtomansa, eikä hänen yleensä tarvinut odottaa mielihalujensa täyttymistä kovin kauaa. Hän osittain jopa itse tiedosti tämän pienen luonteensa heikkouden, mutta sille oli hankala tehdä mitään. Kun asiat, jotka eivät sujuneet täydelleen oman mielen mukaan, alkoivat pännimään, niin silloin ne alkoivat eivätkä vaivautuneet kysymään mitään erillislupaa ärsyyntyneeltä parantajalta.

Tietysti kun on mieleltään hieman kiihkoinen ja vihainen ja melkein kuin jo myöntänyt tappionsa, maistuu edessä siintävä voiton valo, sitten kun se alkaa loistaa, huomattavan makealta. Kaikki eivät tietysti sellaisia viime hetken pelastusta ennen lopullista hermoromahdusta pääse kokemaan, mutta Lohkokorvan onnena nyt oli, että hän sattui katsahtamaan yläilmoihin ehkä lähettääkseen tavan vuoksi pienen spontaanin rukouksen Tähtiklaanille tai jotain. Ja siellähän hän sitten sattui näkemään kadonneen lampaansa keikkumassa puun oksalla. Vai sinne se rietas riiviö olikin jo ehtinyt. Lohkokorva salli itsensä kirota puolella sanalla omaa huolimattomuuttaan, mutta palautti sitten välittömästi itsensä takaisin tyypilliseen ”olen täydellinen ja lisäksi erheetön” -mielentilaansa. Mitä ikinä Rikkopentu siellä oksalla hommailikin, ei touhu näyttänyt erityisen vakaalta. Parantaja totesi, että nyt oli suorastaan kiire. Tämähän oli käytännössä muuttunut jo hänen velvollisuudekseen henkien pelastajana. Ja kumma kyllä, kun asiaa siltä kannalta ajatteli, sai se Lohkokorvan toimintaan melkoista puhtia. Vaikka hän saattoikin vaikuttaa yrmeän välinpitämättömältä ja suorastaan tunteettomalta, suhtautui hän velvollisuuteensa Yöklaanin parantajana, profeettana ja kissojen hyvinvoinnista huolehtijana, vakavammin kuin mihinkään. Sille velvollisuudelle hän oli omistanut koko elämänsä, ja vaikkei se aina hänestä itsestäänkään tuntunut miellyttävältä, oli hän hyvin kurinalainen periaatteilleen ja menneisyydessä vannomilleen valoille.

Toimiessaan nopeasti ja vaistonvaraisesti nousi Lohkokorvasta esiin yllättävän vauhdikas toimintasankari. Se oli se sama tyyppi, joka oli silmänräpäykseksi tullut esiin hänen tovi sitten saalistaessaan. Nyt parantaja ryntäsi yhtenä siniharmaana salamana puun juurelle, loikkasi suoraan vauhdista sen runkoon ja kapusi itsensä ketterästi ylös samaiselle oksalle, jossa Rikkopentukin oli. Jotkut parantajat eivät jaksaneet pitää kunnostaan ja eränkäyntitaidoistaan niin hyvää huolta kuin soturit, mutta Lohkokorva oli toista maata. Hän harrasteli lähestulkoon joka yö yksinäisiä retkiä luonnossa. Niillä hän teki paljon ruumiin harjoitteita ja oli siksi aivan yhtä hyvässä kunnossa ja taistelukykyinenkin kuin kuka tahansa ikäisensä soturi. Kukaan ei oikeastaan osannut sanoa, milloin parantaja nukkui vai nukkuiko hän ensinkään. Tosiasiassa Lohkokorva selvisi hämmästyttävän vähäisellä unen määrällä. Hän ei itse osannut sanoa, mistä se johtui, mutta se oli vain hänen itse toteamansa empiirinen fakta. Vaan mitäpä nyt moisista sivuseikoista. Todellinen tilanne, hätätilanne, eli ja kehittyi eikä odottanut haaveilevia mietiskelijöitä. Jostain selittämättömästä syystä Rikkopentu näytti olevan matkalla oksan kärkeä kohti. Parantaja ei tosiaan tahtonut jäädä miettimään, mitä tuolla keskenkasvuisella oli mielessään. Hän loikkasi parilla elegantin äänettömällä harppausaskeleella sekalaisesti surraavien ampiaisten lävitse aivan tummaturkkisen pennun taakse. Hän asetti terävän kyntensä varovaisesti pennun niskalle ja naukui kolkosti: ”Paikka” Muutama vihainen ampiainen pisti häntä jonnekin selkään, mutta hän ei jaksanut moisista välittää. ”Ja varovaisesti alas samaa tietä kuin tulit”

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Powieszenie
Soturi
avatar

Viestien lukumäärä : 266
Join date : 29.05.2015
Ikä : 668
Paikkakunta : Ooppiumluola

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   La Kesä 06, 2015 5:17 am

Rikkopentu oli niin keskittynyt hyppäämään, että oikein säikähti kun Lohkokorva tarrasi käpälällään tätä niskasta.
"Mitä? En varmana ole menossa takaisin!" nuori kolli murahti ja yritti pyristellä pois, mutta turhaan. Parantajan ote piti, eikä Rikkopentu pystynyt liikkumaan milliäkään. Tai siltä hänestä tuntui. Hetken ajan hän yritti päästä pois, mutta luovutti uupuneena. Ei hän koskaan pääsisi siitä pois.

Hänestä tuntui täysin samalta silloin kun hän oli vasta parin kuun ikäinen ja nykyiset oppilaat olivat vielä pentuja. Rikkopentu leikkitaisteli paljon heidän kanssaan, tuli tasapelejäkin jos taisteli vain yhden kanssa. Yhden kerran kun viisi saman pentueen kissaa hyökkäsi kollia päin, joutui hän olemaan jumissa pitkän aikaa. Ei siitä hänelle mitään sattunut, mutta siitä tuli hänelle hyvin epämukava olo. Silloin hän oli mennyt aivan paniikkiin, huusi ja naukui apua. Kesti tovin, kunnes Toivesydän oli tullut hätiin ja hääsi muut pennut Rikkopennun päältä. Tämä oli ainoa kerta kun hänet näki tuossa kunnossa: pelokkaana ja ahdistuneena. Loppupäivän hän vain makoili pentutarhassa eikä halunnut leikkiä, mutta seuraavana päivänä oli kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Syy sille, miksi Rikkopentu ei nyt saanut tälläistä kohtausta oli yksinkertainen. Hän oli vanhempi, jonkin verran kokeneempi eikä hän missään nimessä halunnut näyttää pelokkaalta pieneltä pennulta, miltä suurinosa pennuista näytti. Ei häntä kyllä lainkaan pelottanut eikä hänellä muutenkaan ollut kovinkaan ahdistunut ja epämukava olo. Häntä vain riesoi, että Lohkokorva oli tullut näin vain estämään hänen hyppynsä.
"No okei sitten" Rikkopentu murisi ja odotti, että parantaja irrottaisi kyntensä tämän niskasta. Hänen tekisi mieli hypätä heti irrottuaan, mutta ei halunnut saada häntäänsä toisen hampaanjälkiä.

_________________
Yöklaanin syrjäytynein oppilas, Rikkotassu
Tuliklaanin tiedonjanoisin oppilas, Liekkitassu
Valoklaanin mysteerisin pentu, Lepakkopentu
Meriklaanin yksinäisin pentu, Hiljapentu
Kotikisujen onnellisin pentu, Alcyone
Luopioiden kummalisin pentu, Felix (tulossa)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   La Kesä 06, 2015 8:43 am

Vaikka vaikuttikin välinpitämättömältä ja rennolta, oli Lohkokorva todellisuudessa varautunut aivan minkälaisiin kolttosiin tahansa. Häntä ei nimittäin olisi yllättänyt, vaikka Rikkopentu olisi silkkaa itsepäisyyttään yrittänyt jotain niin hölmöä kuin jatkaa hyppyaikeilta vaikuttavia hullutuksiaan, ja se taas ei Lohkokorvalle olisi sopinut, niin paljon kuin joku nyt hänen hyväntahtoisuuttaan saattaisikin välillä epäillä. Parantaja nimittäin oli muinoin vannonut itselleen valan, joka pitäisi, kuten nyt hänen vannomansa vala pitää, elikkä poikkeuksettomasti. Se vala taas kuului yksinkertaisuudessaan niin, että yksikään yöklaanilainen ei pääsisi Lohkokorvan valvonnassa kuolemaan. Tietenkään ei käytännössä ollut mitenkään mahdollista, että moinen olisi täydelleen pitänyt paikkansa, mutta siitä Lohkokorva oli varma, että ei hän voisi päästää kosketusetäisyyden päässä olevaa pentua ruhjoutumaan tantereeseen, ei sitten mitenkään. Tilanne oli oikeastaan paljon kuumoittavampi kuin miltä se ikiviileän parantajan kasvoilta näytti. Sisäisesti Lohkokorva oli melko jännittynyt ja, kuten sanottua, varautunut minkä tahansa laisiin liikkeisiin Rikkopennun osalta.

Onneksi raastavia hetkiä ei kestänyt kovin pitkään. Jos Rikkopentu olisikin päättänyt itsepintaisesti vain jäkittää paikallaan, olisi voinut tapahtua jotain hirveitä. Lohkokorvan jähmeä ulkokuori olisi voinut alkaa rakoilla, jolloin hänen olisi saattanut olla pakko ähkäistä ääneen jotain hermostunutta, ja silloin taas... hänen olisi ollut aivan pakko tuupata pentu menemään, jotta moiselle tunteenpurkaukselle ei olisi jäänyt todistajia. Ho-ho-ho-ho-hoo! Vaan mitäpä nyt moisista turhista spekuleerailuista. Lohkokorva näytti jälleen, millaista kauneimmillaan on ketteränä villikissana kiipeileminen kiepauttaen itsensä kapealla oksalla Rikkopennun taakse, siis oksan kärkipuolelle. Sulava liike heilutti koko oksaa vain aavistuksen verran. Lohkokorvan mielestä tämä asetelma oli mukavampi, sillä nyt hän saattoi patistella pentua selkäpuolelta takaisin menosuuntaan samoin kuin merirosvot patistelevat vankejaan kävelemään lankulle. Nyt tosin ei suinkaan oltu menossa kohti julmaa kuolemantuomiota vaan lähes kirjaimellisesti kävelemässä lankkua päinvastaiseen suuntaan. Lohkokorvan mielessä eivät tosin piraattifantasiat pyörineet. Sen sijaan hän vain manaili Rikkopennun helvetillisimpiin mahdollisiin syövereihin, mitä nyt keksiä saattoi, kun mokoma pennunrontti oli saanut hänen, arvoitetun kivikasvo Lohkokorvan, sydämen toviksi pamppaeilemaan niin villinä, ettei sitä olisi kukaan parantajan tunteva uskonut, jos olisi kaskuna kerrottu.

Alhaalla puunjuurella murahti muuten äänetönnä pysytellyt parantaja muistutuksena kovapäiselle pennulle: ”Ei sitten mitään typeryyksiä enää. Olet suorittamassa tehtävää, joten käyttäydy sen mukaisesti” Enempää ei Lohkokorva vaivautunut vieläkään informeeraamaan. Häntä kuumoitti edelleen jonkin verran se, miten Rikkopentu suhtautuisi Kalvohännän omituisiin pakkomielteisiin, jotka vanhuksen hyväksi oli täytettävä. Saattoi hyvinkin käydä vielä niin, että Lohkokorvan pitäisi joka tapauksessa käydä hakemassa joku uusi pentu ja palauttaa Rikkopentu takaisin kotiin joko yhtenä tai vähän useampana kappaleena riippuen vielä, mitä kaikkea tässä jouduttaisiin kärsimään. Silloin kaikki tämäkin vaivannäkö osoittautuisi käytännössä turhaksi, mutta toisaalta ei se Lohkokorvaa niin hirveästi haitannut. Tämä oli osa hänen pyhää tehtäväänsä Yöklaanin palveluksessa siinä missä oli kirppujen poimiminen valittavien vanhusten turkista ja kyntensä katkaisseiden vikisevien pentujen lohduttelu ja itsensä teloneille tunarisotureille lääkeyrttien antaminen. Ei parantaja oikein tiennyt, olivatko nuo perus rutiinit yhtään sen parempia tai pahempia kuin tämäkään. Ajatus sai hänet jonkin verran vielä entistäkin nyrpeämmäksi. Onneksi Kalvohännän luo ei ollut enää pitkä matka. Jos Rikkopentu nyt vain pysyttelisi mukana, niin ehkäpä tästä selvittäisiin. Paimentamaan Lohkokorva vain ei edelleenkään alistunut, vaan hän kulki pää pystyssä joukon johtajana ja toivoi, että hänen pieni omanarvontuntoon vetoava sanailunsa olisi tehnyt vaikutuksen Rikkopentuun. Kauaa ei metsäistä maastoa tarvinutkaan taittaa, kun jo jostain näkymättömistä puiden takaa alkoi kuulua sangen riipivänä toistona, kuin jumittavasta vinyylilevystä konsanaan: ”Pennunkynsiäää. Minä tahdon pennunkynsiääää!” Siellä se Kalvohäntä edelleen oli. Samalla paikalla jäkittämässä. Eivätkä kuulostaneet mielihalutkaan mihinkään vaihtuneen. Lohkokorva puri hammasta ja valmistautui kohtaamaan vanukasaivoisen vanhuksen kasvokkain Rikkopennun kanssa.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Powieszenie
Soturi
avatar

Viestien lukumäärä : 266
Join date : 29.05.2015
Ikä : 668
Paikkakunta : Ooppiumluola

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   Su Kesä 07, 2015 3:55 am

Samalla kun Rikkopentua hätistettiin takaisin, oli surisevat pistiäisetkin jo kadonneet. Ne olivat varmaan saaneet tarpeekseensa kahdesta klaanikissasta, joiden takia muutama raitapaitakin oli menehtynyt. Kollia kiukutti Lohkokorvan alituinen jäykkyys ja komentelu. Oppilasajoista tulisi hyvin hankalia tälle nuorelle, jos nyt jo tuotti vaikeuksia totella. Ehkä hän silloin rauhottuu, kun tajuaa palvelevansa ja tekevänsä hyvää klaaninsa puolesta. Ja ehkä hänestä tuntuisi hyvältä olla soturi ja käskyttää omaa oppilastaan, jos sellaisen tällä menolla edes saisi. Kaipa Lohkokorva siksi komensi Rikkopentua niin paljon kun nautti siitä. Oikeastaan häntä ei se oikein kiinnostanut. Kuten ei kenenkään muunkaan oudot fetissist ja tavat, kunhan ne eivät koske mitenkään kollin elämää. Mitä normaalimpi, sen parempi.

Varovaisesti alas puusta kivuten, jokaista jäsentä syyhyten, hän pääsi melkein ehjin nahoin alas. Ampiaisen pistoksen kutisivat niin paljon, että vaikka niihin sattukin melkein yhtä paljon, oli Rikkopentu saanut korvansa vuotamaan verta. Ja kivusta ja verestä huolimatta hän jatkoi sen raapimista. Alko verta valua jo maahan asti tassusta sekä korvasta, mutta ei pentu siihen mitään huomiota kiinnittänyt.
Kolli murisi parantajalle vastaukseksi. Miksi tuo oli aina niin kiukkuisen oloinen? Ehkä tällä oli jonkinsortin vihanhallintaongelmia tai sitten hän heräsi aina väärällä käpälällä. Tai ehkä hän ei vain pitänyt kenestäkään. Tai hänestä. Ken tietää.

Parantajaa vastentahoisesti seuraten ja tietä polkien, alkoi Rikkopentu kuulla jotain kummaa ääntä. Sanoiko ääni Pennunkynsiä? Rikkopentu seurasi Lohkokorvaa, joka oli menossa koko ajan lähemmäksi ja lähemmäksi ääntä. Pian hän näki Kalvohännän, Yöklaanin vanhuudenhöperön vanhuksen. Hän houraili ja sanoi kokoajan "Pennunkynsiää. Tahdon pennunkynsiää".
Kollia etoi. Pitäisikö hänen antaa kynsiparkansa tuolle hullulle vanhukselle? Rikkopentu alkoi peruuttaa, mutta pysähtyi kun tunsi takamuksessaan parantajan rintakarvat. Hän ei voisi nyt lähteä pois. Muuten Lohkokorva luulisi tätä pelokkaaksi ja epävarmaksi pieneksi pennuksi, jota hän ei tosiaakaan ollut. Mutta ei hän silti helpolla antaisi kynsiänsä kenellekkään vanhukselle, vaikka se olisikin klaanin hyväksi. Mitä jos kynnet ei kasvaisikaan enään takaisin? Ei hän pystyisi olemaan kunnollinen ja vahva soturi ilman pitkiä, mahtavia kynsiään! Ajatellen tätä asiaa, Rikkopentu päästi ulos vastalauseensa.
"En varmasti anna kynsiäni tuolle!" kolli käännähti ja ulvaisi sanat suoraan Lohkokorvan naamaan välittämättä seurauksista. Hän ei pitänyt laisinkaan siitä, että hänet suorastaan uhrattaisiin puolikuolleen vanhuksen takia. Hänellä olisi toivoa, vanhuksella ei.

_________________
Yöklaanin syrjäytynein oppilas, Rikkotassu
Tuliklaanin tiedonjanoisin oppilas, Liekkitassu
Valoklaanin mysteerisin pentu, Lepakkopentu
Meriklaanin yksinäisin pentu, Hiljapentu
Kotikisujen onnellisin pentu, Alcyone
Luopioiden kummalisin pentu, Felix (tulossa)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   Su Kesä 07, 2015 1:52 pm

Totuuden hetki oli koittava. Rehellinen ollakseen täytyi Lohkokorvan myöntää itselleen, ettei häntäkään olisi juuri nyt yhtään huvittanut sählätä Kalvohännän kanssa. Hän ei ollut yhtään sen myötätuntoisempi vanhusta kohtaan kuin varmaan kukaan muukaan koko klaanissa, mutta hänen toimiaanpa ohjasikin silkka velvollisuus, ja se oli aika vahva motiivi, kun oli Lohkokorva kyseessä. Parantaja astui pensaiden kätköistä vanhuksen eteen, eikä tämä näyttänyt mitenkään noteeravan paikalle saapuneita toisia. Vaikutti suorastaan siltä kuin Kalvohäntä olisi jo ollut täydelleen omiin maailmoihinsa vaipunut. Ulkoisella todellisuudella ei vaikuttanut olevan tälle enää juuri merkitystä, mikä oli kehitystä huonompaan suuntaan. Kyllä Lohkokorva vielä edellisenä päivänä oli onnistunut pari, hieman hidasta kylläkin, sanaa vaihtamaan vanhuksen kanssa, mutta nyt vaikutti siltä, ettei keskustelun mahdollisuuksia ollut. ”Haloo Kalvohäntä”, maukui Lohkokorva möreästi ja meni aivan päällään seisovan vanhuksen vierelle yrittäen saada tähän katsekontaktin, mutta silmät olivat melkein kuin lasittuneet. Vastauksena kuului vain sama vanha mantra hieman epäsäännöllisin väliajoin toistuvana. Se oli jo sangen surullista. Tietenkään moinen tunne ei Lohkokorvan kasvoilta heijastunut julkisuuteen, mutta kyllä häntä joltisesti ahdisti aina nähdä, että tuollaiseksi pitkittynyt kissaelämäkin saattoi sortua. Vaikka olikin aina ollut hieman boheemi, niin kyllä Kalvohäntäkin nyt sentään oli ollut aivan täydelleen tolkuissaan oleva soturi vielä ei edes kovin kauan aikaa sitten. Vaan sellaistahan se luonnon kierto oli. Jokaisella oli kohtalonsa, yksillä se oli kurjempi kuin toisilla. Ja oli tietysti hyvä muistaa, että Kalvohäntä itse tuskin tunsi oloaan kovinkaan epämiellyttäväksi. Tai ehkä tunsikin. Olihan tällä yksi suuri puute. Ne pennunkynnet nimittäin. Tästä alkaisi tahtojen taistelu.

Matkan aikana ei koko ajan johtajana kulkenut Lohkokorva ollut tietenkään huomannut, että Rikkopentu oli loukkaantunut. Vasta kun hän kääntyi Kalvohännästä pennun puoleen, äkkäsi hän verisen korvan. Pitkän parantajankokemuksensa nojalla hänellä oli kyllä silmää huomata sellaiset asiat nopeasti. Sen sijaan, että olisi heti ollut kyselemässä, että oliko pennulla kipuja, joita pitäisi hoitaa, tuumasi Lohkokorva vain viileästi, että olipahan hölmö pikku hihhuloija saanut ansaitsemansa opetuksen. Kyllä hän nyt toki joutaisi varmaan jotain lievikettä mahdollisiin kipuihin antamaan ja jotain tulehduksenestotroppeja jakelemaan, mutta niiden aika olisi myöhemmin. Ehkäpä odotettaisiin jopa siihen hetkeen asti, että Rikkopentu itse korkeimman omatassuisesti pyytäisi parantajalta apua, ja nätisti saisikin pyytää, jos jotain tahtoisi. Eipä haava näyttänyt Rikkopentua erityisemmin haittaavan, tämä kun oli möykkäämässä heti tajuttuaan sangen terävä-älyisesti, mistä tässä paljon kohkatussa tehtävässä oli kyse. Tietenkään tämä nyt ei ollut ollut missään määrin yllättävä käänne. Silti Lohkokorva huokaisi syvään ja raskaasti. Hänellä ei varsinaisesti ollut mitään erityisen hyviä järkisyitä, miksi Rikkopennun olisi pitänyt suostua tällaiseen. Lisäksi häneltä vielä puuttui henkilökohtainen intressi, niin kyllähän se vähän hiljaiseksi veti. Ei auttaisi kuin yrittää vedota pennun tunteisiin ja laukaista ilmoille muutama kova fakta. Onneksi Lohkokorva oli mestari sellaisten elämän kylmien tosiasioiden laukomisessa.

”Vuosien päästä tästä hetkestä voi hyvin vielä koittaa aika, jolloin sinä olet tuollaisessa samankaltaisessa tilanteessa”, aloitti Lohkokorva kyllästyneen tunteettomasti osoittaen havainnollistavasti Kalvohäntää, ”Ellet sitten luupäisyyttäsi onnistu päättämään päiviäsi ennen aikojaan syystä tai toisesta” Parantaja ei toki unhoittanut mulkaista merkittävästi sanojensa vakuudeksi, mutta jos oikein tarkkaan katsoi, saattoi hänen silmissään tällä kertaa myös nähdä pienen pienen soveliaasti ymmärrystä vaativan välähdyksen, ei silkkaa halveksuntaa. Jos tosin joku haukansilmä olisikin moisen pistänyt merkille, olisi sitä ehkä hyvin syin voinut pitää pelkkänä erehdyksenä, mutta sittenhän on aina toki niitä, joilla vain on herkät vaistot kaikenlaisten silmäpilkkeiden suhteen. Joka tapauksessa Lohkokorvan silmissä hieman pilkotti. Vähän. Sellaisien juttujen vaikutuksia mitätöidäkseen hän jatkoi käävänkuivaa saarnaansa: ”Klaanielämässä kuuluu auttaa toisia, ja... no, tajusit jo, mitä Kalvohäntä tahtoo. Hän ei elä enää pitkään” Lohkokorvalla olisi sanojensa puolesta ollut ehkä pieni mahdollisuus kuulostaa jopa tunteisiin vetoavalta, mutta kun hän vain lateli tekstiään puhesyntetisaattorin lailla olemalla vielä sellaisiakin kapistuksia tyhjempi ja monotonisempi sävyiltään, niin ei siinä mistään retorisesta riemujuhlasta kyllä voitu puhua. Lopulta Lohkokorva käytti vielä vihoviimeiset verbaaliset aseensa: ”Voit nyt vapaasti päättää, tahdotko olla urhea klaanisi palvelija ja puraista pari kynnenpäätä kelpo Kalvohännälle vai oletko mielummin vain raukkamainen pakenija. Ei niitä kynsiä tarvitse juurineen irti repiä, ja kyllä minäkin voin niitä näykkäistä, jos se sinusta on liian epämiellyttävää” Parantaja soi yhden merkitsevän tuijotuksenpätkän Rikkopentuun ja käänsi sitten katseensa listasuosikkeja popittavan radion lailla samaa vanhaa tuubaa suoltavaan Kalvohäntään. Näinköhän vanhus enää koskaan eläissään suoltaisi mitään muuta?

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Powieszenie
Soturi
avatar

Viestien lukumäärä : 266
Join date : 29.05.2015
Ikä : 668
Paikkakunta : Ooppiumluola

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   La Kesä 13, 2015 6:05 am

Rikkopennusta tuntui todella epämielyttävältä ja häntä puistatti. Hän ei todellakaan halunnut antaa kynsiään, edes niiden päitä, tuolle hullulle, hyvin vanhalle vanhukselle. Mutta ei hän mikään pelkurikaan halunnut olla! Kolli katseli vanhaa ja raihnaista Kalvohäntää, jonka ruumissa näkyi vuosien mittaan tulleet pienet ja hieman isommatkin vauriot. Hän oli varmasti hyvä soturi ennen vanhuksen pesään joutumista. Ja siinä hän nyt oli. Houraili itsekseen nurinpäin pennunkynsistä tietämättään muusta maailmasta. Olikohan hän ollut aina hieman sekaisin vai oliko tuo vain ajan tuomaa hullutta? Mistä sitä tietää. Eikä hän aikonut sitä parantajalta edes kysyä, koska tiesi olevansa saamatta kunnollista vastausta.

Rikkopentu katseli vuoroin Lohkokorvaa ja Kalvohäntää. "Hyvä on! Toivottavasti olet tyytyväinen", kolli naukahti ja näykkäisi vähän jokaisesta etujalkojensa kynsistä. Samalla hän toivoi että ne kasvaisi nopeasti takaisin, koska hänellä oli hieman avuton olo tylsien kynsien kanssa. Hänen suurin aseensa oli terävät kynnet ja hampaat ja nyt toinen niistä oli poissa.
"Jos hän vaatii kulmahampaita, saat hankkia jonkun toisen antamaan ne", kolli murisi ja irvisti. Hänen luonnonvalkoisten hampaiden joukosta erottui selvästi pidemmät kulmahampaat. Ne olivat hänen ylpeys. Ne olivat kasvaneet jopa niin pitkiksi, että eivät mahtuneet edes kunnolla suuhun, joten ne olivat kokoajan suun ulkopuolella. Jotkut klaanitoverit kutsuvat häntä joskus Sapellihammaskissaksi niiden takia. Sitä hän ei tiennyt mistä se tuli, mutta koska sana kuulosti vaaralliselta niin kolli piti siitä.
Kolli ojensi kynnenpalasensa Kalvohännän eteen ja odotti jännittyneenä, mitä tämä seuraavaksi tekisi. Mitä jos ne eivät kelpaisi ja hän jäisi vieläkin hourailemaan? Mitä jos hän haluaisi lisää ja hyökkäisi tämän kimppuun? Silloin varmasti Rikkopentu nylkisi vanhuksen elävältä kuin juuri pyydetyn oravan.

Hermostuneena hän alkoi raapimaan taas korvantaustaansa. Siihen oli muodostunut jo syvä haava, joka oli lävistänyt puolen korvaa eikä tämä ollut edes huomaavinaankaan sitä. Sen sijaan kaikki muut pistot oli lakannut kutisemasta ja alkaneet itsekseen parantua. Jopa hänen toinen silmänsä oli auennut.
Nyt kun hän alkoi miettiä asiaa, hänestä tuntui hyvältä että sai palvella klaaniaan. Vaikka tämä tehtävä oli ollutkin kivulias ja epämielyttävä, oli hän silti ylpeä itsestään. Ehkä hän joskus saavuttaisi unelmansa ja pääsisi johtamaan klaaniaan, joka olisi vahva, hyvin ruokittu ja peloton. Ja ehkä hän saisi kunniaa jos sanoisi hoitaneensa joitakin tehtäviä jo pentuaikoina. Mutta tätä tehtävää hän ei koskaan kenellekkään kertoisi, edes sisarilleen. Hänelle vielä naurettaisiin.

_________________
Yöklaanin syrjäytynein oppilas, Rikkotassu
Tuliklaanin tiedonjanoisin oppilas, Liekkitassu
Valoklaanin mysteerisin pentu, Lepakkopentu
Meriklaanin yksinäisin pentu, Hiljapentu
Kotikisujen onnellisin pentu, Alcyone
Luopioiden kummalisin pentu, Felix (tulossa)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   Su Kesä 14, 2015 3:00 am

Tässä sitä nyt oltiin. Tuntui jotenkin kermakaikkisen ahdistavalta ja typerältä, kun oli tasan tarkkaan tiennyt, että tällaiseksi hyödyttömäksi vänkyröinniksi tämä touhu menisi ja silti sitä oli vain yrittänyt naiivisti puskea alkuperäissuunnitelman mukaan. Tai ehkä härkäpäinen oli parempi sana kuvaamaan Lohkokorvan asennetta kuin naiivi. Hän ei ollut sellainen tyyppi, jota olisi helposti saatu kääntymään raiteiltaan. Hän oli sellainen puuskuttava juna, jolle tosin oli asennettu hyvät äänenvaimentimet ja ehkä näkymättömyysviittakin. Nyt oli juna saavuttanut päätepysäkkinsä ja sitä saattoi oikeastaan vain ihmetellä, kuinka hölmöä oli ollut jättää asiat hoitamatta järkevästi heti alusta alkaen. Kaipa Lohkokorva ei vain ollut halunnut uskoa, että oli valinnut (vaikkeihän hän itse ollut mitään varsinaisesti edes valinnut) väärän pennun. Se masensi häntä ehkä hieman enemmän kuin olisi ollut tarvis. Hieman surullisena hän kohoitti katseensa taivaalle vain kuullakseen Rikkopennun mielenmuutoksesta kertovat sanat. Hoo, verbaalinen vääntely ei sittenkään ollut ollut turhaa. Lohkokorva palautui silmänräpäyksessä omaksi omahyväiseksi tilanteen herra -itsekseen. Tämä tilanne oli taas opettanut, että harvoinpa hänen tarvitsi alistua epäonnistumaan. Vaan olipa totta vie ollut heikko hetki lähellä!

Lisäksi urhoollisuutta ja jollain tapaa Lohkokorvalle ehkä aavistuksen verran tuttua vahvaa omapäisyyttä osoittaen hoisi Rikkopentu tehtävänsä aivan itsekseen. Jostain näkövinkkelistä Lohkokorva kyllä piti juuri tuollaisista nuorista kissoista, jotka jo noin varhaisessa iässä olivat niin itsenäisiä, että ajattelivat itse ja toimivat vain oman päänsä mukaan. Se oli sinänsä kunnioitettava piirre. Toisaalta sellaiset pennut taas olivat hyvin hankalia eritoten Lohkokorvan kaltaiselle asioiden ja toisten kissojen hallinnassa pitämiseen suuresti mieltyneelle kissalle. Tässä tapauksessa hän kuitenkin oli ihan tyytyväinen Rikkopennun toimintaan. Hän saattoi tuntea pentua kohtaan jopa pienen pientä hyväksyvää ylpeyttä. Huomattavasti parempi näin kuin jos apuna olisi ollut joku vikisevä ja parkuva kyvytön hernepussi, jolta Lohkokorvan olisi pitänyt riistää puoliväkisin pari kynnenpäätä. Juuri tuollaista Rikkopennun osoittamaa päättäväisyyttä ilmeisesti sanottiin sellaiseksi ominaisuudeksi, jota hyvältä soturilta vaadittiin. Lohkokorva totesi yllättäen itselleen, että hän kyllä jäisi mielellään innokkaasti odottamaan tuon nuorukaisen kasvua ja kehitystä.

Yhtä jännittynyt kuin Rikkopentu oli varmasti myös Lohkokorvakin, sillä olihan se nyt melkomoisen mielenkiintoista nähdä, miten Kalvohäntä nyt viimein reagoisi saadessaan mielihalunsa täytetyksi. Mitä jos koko pennunkynsiölinä olikin ollut pelkkää tajunnanvirtadadaa vaan? Jos vanhus ei oikeasti tarvinut mitään vaan toisteli vain jotain mielessään pyörinyttä sanaa automaatiolla? Karu hymynkare huulillaan tuumasi Lohkokorva, että siinä tapauksessa taitaisi Kalvohäntä kyllä saada ansionsa mukaan Rikkopennun vasta pätkityistä kynnentyngistä. Ja se voisi olla kyllä aika hauskaa katseltavaa. Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut, ja oikeastaan aivan yhtä hauskaa katseltavaa oli sekin, kun vanhuksen silmät pyöristyivät hänen haistaessaan eteensä asetettuja sarveistuottehia. Lohkokorva mietti, että mitenköhän ihmeessä pennunkynsiä saattoi haistaa. Oliko niissä joku erityisen tunnistettava aromi? Ainakin Kalvohäntä näytti suhtautuvan asiaan kuin ruokakriitikko hienostoravintolassa. Vanhus lipaisi huuliaan ja edelleen päällään seisten lipoi kynnenpätkät muutamalla vikkelällä liikkeellä kitaansa. Selkeä nielaisu tapahtui vielä päälläseisten, mutta sitten vanhus viimein kääntyi ympäri ja köllähti vatsalleen makaamaan maahan. Hän tuijotti edessään olevia kissoja hieman unelias ja poissaoleva katse silmissään. Juuri kun Lohkokorva oli esittämässä kohteliasta kysymystä siitä, mahtoiko arvon vanhus nyt olla tyytyväinen, rikkoi Kalvohäntä hiljaisuuden huudahtamalla: ”Ylläripylläri!” ja sylkäisemällä ainakin näennäisesti jo kertaalleen nielemänsä kynnenpalat pärskyvänä vanana ilmoille. Sen jälkeen hän painoi päänsä ja käännähti rennosti kyljelleen. Ja jäykistyi. Jokseenkin pöllämystynyt ja tyrmistynyt Lohkokorva sipaisi silmäkulmastaan yhden siihen lennähtäneen kuolaisen kynnenpalan pois ja tuijotti vanhusta, jonka kylki ei enää kohoillut pitkälläkään aikavälillä. Varmoin askelin lähestyi parantaja tuota viekkaasti hymyillen makaavaa ruumista, painoi käpälänsä sen kaulan seutuville ja totesi sitten lakonisesti ääneen: ”Kuollut”

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Powieszenie
Soturi
avatar

Viestien lukumäärä : 266
Join date : 29.05.2015
Ikä : 668
Paikkakunta : Ooppiumluola

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   Su Kesä 14, 2015 10:40 am

"Kuollut? Miten niin kuollut!?" Rikkopentu huusi, eikä häneen ollut osunut kynnenpalasia. Hän ei voinut uskoa silmiään että tämä eriskummallinen vanhus oli vain sekuntia myöhemmin ollut vielä elossa ja hengittänyt, mutta nyt hän oli kuollut kuin kivi. Kolli ei voinut uskoa sitäkään, että parantaja pystyi olemaan noin rauhallinen kaiken tämän jälkeen. Huokuihan hänestä hieman hämmentynyt, mutta silti ehkä jotenkin tyytyväinen tunne. Ehkä hän oli tiennyt tämän käyvän jotenkin näin. Tai sitten Lohkokorva oli vain niin kylmä että vähät välitti.
Rikkopentua hieman harmitti, mutta se harmitus vaihtui kuitenkin pian ärsytykseksi. Ei missään nimessä vanhuksen puolesta, vaan itsensä. Hän oli joutunut matkaamaan koko tämä matka tuon oudon hullut parantajan kanssa, joutunut ampiaisten maaliksi, menettänyt melkein korvansa joka sattui roikkumaan puoliksi irti hänen aiheuttamallaan haavalla ja joutunut antamaan kynsiparkansa tuolle nyt vainaalle vanhukselle. Tämä reissu oli hänestä turha. Ainoa hyvä asia hänen mielestään oli se kun hän osasi kiivetä puuhun ihan omin avuin.

Kolli meni nuuhkaisemaan kankeaa vanhusta. Se tuntui kylmälle ja haisi jotenkin oudolle. Kalvohäntä haisi kuolemalle. Hän oli tosiaan kuollut.
Hän ei ollut ennen elämässään kokenut kenenkään klaanikissan kuolemaa, eikä varsinkaan nähnyt sitä omin silmin. Tottakai juuri sen takia, koska oli vasta pentu. Eikä pennun normaalisti kuulu päästä leirin ulkopuolelle, varsinkaan kuolemaa ja sotia näkemään. Kalvohännän menetyksestä huolimatta, Riikkopentu ei kuitenkaan ollut järkyttynyt. Hän ei tuntenut toisen kuolemaan juurikaan mitenkään. Hänen tunteensa oli sisältä kylmä, lukuun ottamatta sitä hämmennystä jonka toinen oli aiheuttanut. Rikkopentu ei tiennyt oliko se hyvä vai huono asia, mutta antoi asian olla. Se oli vain sellainen asia, jolle ei mahtanut mitään. Ehkä hän oli vain tarpeeksi peloton ja rohkea olematta tuntemaan mitään.
"Mitä sitten?", kolli kysyi parantajalta. Hän toki tiesi että seuraavaksi vanhukselle pidettäisiin valvojaiset ja sitten hänet haudattaisiin lähelle leiriä. Mutta hän tarkoitti nykyhetkeä. Pitäisikö hänen osallistua tämän kantamiseen leiriin? Toivottavasti ei, koska häntä etoi nähdä toisen veltto ja vanha ruumis. Nuori ei olisikaan mitään, mutta vanhukset olivat vanhuksia. Ja hirveitä sellaisia.

_________________
Yöklaanin syrjäytynein oppilas, Rikkotassu
Tuliklaanin tiedonjanoisin oppilas, Liekkitassu
Valoklaanin mysteerisin pentu, Lepakkopentu
Meriklaanin yksinäisin pentu, Hiljapentu
Kotikisujen onnellisin pentu, Alcyone
Luopioiden kummalisin pentu, Felix (tulossa)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   Su Kesä 14, 2015 1:04 pm

Tällainen oli siis pistämättömän humoristin lähtö maallisesta elämästä. Lohkokorva ei totisesti ollut niitä vitsikkäimpiä kissoja, mutta kyllä hänkin silti ihan vienosti hymyili istuessaan siinä käpälä edelleen Kalvohännän kaulavaltimolla, jonka elämänpituinen virtaus oli päättynyt. Oli aika mielenkiintoista miettiä, että näinköhän vanhus oli tietänyt loppunsa koittavan. Ehkä tämä oli koko ajan ollut täydellisen tietoinen paikalla olleista kissoista ja siitä kuinka järjetöntä käytöksensä oli ollut. Ehkä vanha vitsiniekka oli vain halunnut tehdä vielä elämänsä vihoviimeisen kunnon kepposen ja yllättää kaikki, lähteä niin tyylikkäästi ja omaperäisesti kuin mahdollista. Kun Lohkokorva mietti, minkälainen Kalvohäntä oli eläessään soturina ollut, ei tuo villiltä vaikuttava ajatus olisi kyllä ollut edes kovinkaan kaukaa haettu. Vaan varmuuttahan ei enää voitu saada. Kalvohäntä oli kuollut aivan yhtä eksentrisesti kuin oli elänytkin. Aivan samanlainen mysteeriveikko soturi oli ollut koko ikänsä. Tämä oli totisesti pitänyt huolen, ettei tästä kuoltuaankaan voinut sanoa oikein mitään. Kalvohäntä vain oli Kalvohäntä, eikä tätä oikein muuten voinut kuvata. Lohkokorvan mielestä sellainen oli hyvin kunnioitettava elämäntapa, vaikkei hän nyt itse henkilökohtaisesti tuollaisesta kreisikomediasta niin välittänytkään.

Sellainen hiljaisen kunnioittavan hetken pitäminen aina kuului kuoleman kohtaamiseen Lohkokorvan mielestä, minkä takia hän oli toviksi kokonaan unhoittanut Rikkopennun. Jopa tämän kovaääninen möläyttely oli mennyt täysin parantajan suurten korvien ohi, kun hän oli vain suonut muutaman hartaan ajatuksen Kalvohännän muistolle. Vasta tovin kuluttua Lohkokorva tajusi alkaa tuumaamaan sitä, minkälaisia vaikutuksia tällä tapahtumalla Rikkopentuun ehkä oli. Joillekin pennuille kuoleman kohtaaminen oli kova paikka, mutta sitten toisaalta oli nyt muistettava, että tämä pentu tässä oli Rikkopentu, Yöklaanin hankalin pentu jo Lohkokorvankin jyrkän mielipiteen mukaan. ”Kissat kuolevat ennen pitkää vanhuuteen, elleivät tapata itseään sitä ennen”, selitti parantaja kuivakasti joltisen myöhässä Rikkopennun kysymykseen tietäen toki, ettei pentu sellaista vastausta ollut kaivannut. Kaipa parantaja oli vain hieman ärtynyt siitä, että Rikkopennun ensireaktio arvoisan vanhuksen kuolemaan oli käydä möykkäämään moukkamaisesti, ja siksi hän oli möläyttänyt sellaisen ivallisen vastauksen, jota pentu tuskin edes älyäisi tulkita miksikään muuksi kuin hänen omaksi hölmöydekseen. Ei kyllä sillä, että tuossa pennussa olisi ollut hirveän monta piirrettä, jotka eivät olisi olleet ärsyttäviä, mutta tietyllä tapaa se oli juuri sitä Kalvohäntä-elämäntyyliä: oman tiensä kulkemista muiden mielipiteistä välittämättä. Ja sehän se kai oli aina ollut Lohkokorvankin tapa klaarata elämänsä.

Vasta kääntyessään viimein Rikkopennun puoleen tajusi Lohkokorva kunnolla pennun vaurion. ”Mitä juutasta korvallesi on tässä välissä käynyt?” maukui parantaja kuulostaen siltä kuin olisi matalilla äänentaajuuksillaan lukenut puhelinluetteloa, vaikkakin hän oli kyllä joltisen hämmästynyt. Miten hän ei ollut tuota aikaisemmin nähnyt? No, hänellä oli kyllä ollut käpälät täynnä kaikenlaista muuta, mutta se nyt ainakin oli selvää, ettei Rikkopentu tuollainen puolikorvapuoli ollut heidän leiristä lähtiessään ollut. Parantajaa tympäisi jo valmiiksi se vastuu, minkä hän joutuisi kantamaan tästä. Totta kai hän itse tiesi, että yksi lerpattava korva nyt oli täysin yhdentekevä asia kissan elämässä, joskin ehkä hieman groteski sotavamma tuon ikäisellä pennulla, mutta mitäpä nyt moisista. Yhtä hyvin hän kuitenkin myös tiesi, että kissaemot tapasivat olla moisista esteettisistä seikoista hyvinkin tarkkoja. Jos pennun turkilla oli vähän verta, niin kyseessä oli aina hillitön meuhkaamisen syy kuin joku suurikin tragedia olisi ollut kyseessä. Lohkokorvaa rasitti tämä ajatus jo valmiiksi, minkä takia hän ainakin aikoisi siivota tuota vauriota hiukkasen ennen leiriin paluuta. Ehkä se olisikin parempi tehdä nyt ennen kuin käytäisiin organisoimaan Kalvohännän kuljetusta. ”Ihan alkuun saat ojentaa korvaasi vähäsen”, mörisi Lohkokorva, muttei enää katsonut Rikkopentuun päin vaan etsi katseellaan, josko lähiympäristöstä olisi löytynyt jotain hyödyllistä kasvia, jota olisi voinut vähän hieroa haavaan. Mitään ei osunut akuutisti silmiin. Oli tämäkin päivä. ”Pysy paikallasi. Puhdistan sen”, käskytti Lohkokorva harpaten Rikkopennun vierelle hurskaana aikeenaan nuolla haavoittunut korva huolellisesti puhtaaksi, mikäli kuriton kakara vain antaisi siihen luvan. Ja kyllä hänen aikeensa oikeastaan oli hoitaa puhdistustoimenpiteet, vaikka pentu ei antaisikaan lupaa, vaikka siinä sitten joutuisi pistämään pallerolta tajun kankaalle perinteisen lohkokorvaisien hoitomenetelmien mukaisesti.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Powieszenie
Soturi
avatar

Viestien lukumäärä : 266
Join date : 29.05.2015
Ikä : 668
Paikkakunta : Ooppiumluola

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   Ti Kesä 16, 2015 10:10 am

"Vai että oman tassun kautta...", Rikkopentu kuiskasi niin hiljaa että toinen ei varmasti sitä kuullut, ellei tällä ollut jotain superkuuloa jolla pystyisi kuulemaan pienimmätkin vingahdukset. Hän oli joskus kuullut kissoista, jotka olivat syystä kuin toisesta hypänneet jokeen, syöttäneet itsensä koiralle tai syöneet myrkkymarjoja, mutta tämä tapaus ei todellakaan vaikuttanut sellaiselta. Kolli oli edelleen sitä mieltä, että Kalvohäntä oli kutakuinkin niin outo, että tällainen kuolema oli varmasti vanhuutta. Mutta koska Rikkopentu pystyi tuntemaan toisten tunteet ja ehkä hieman arvuuttelemaan toisten ajatuksia, sai hän Lohkokorvasta selville sen että Kalvohäntä olisi saattanut tehdä tämän pennunkynsi-addiktionsa kepposena. Tämä ärsytti häntä, mutta oli toisaalta hyvin hämmentynyt siitä. Minkä ihmeen takia ketään haluaisi syödä toisen iljettävän makuisia kynsiä? Ei, ei se voinut olla pila. Vanhukset eivät vaan voineet olla sellaisia. Ainakaan Rikkopennun mielestä.
Olihan se toisen yksityisyyden rikkomista, että tunkeutui toisten ajatuksiin mutta ei hän siitä välittänyt. Olihan hän muutenkin tehnyt ties minkämoisia rikkeitä soturilain uhalla, mutta se ei kuulunut hänelle vielä. Ja hän nautti minkä kerkesi. Mutta tottakai sitten kun tämä saisi oppilasnimen, Rikkopentu noudattaisi soturilakia koko sydämestään. Tai ainakin niin hän on itselleen vannonut.

Parantajan äänensävystäkin kuului aivan pienoisen määrän hämmennystä. Lohkokorva oli juuri vasta nähnyt pennun ruhjotun korvan, joka heilui puolelta toiselle, sinne suuntaan mihin päätä käänsi. Rikkopentu käänteli päätään huvittuneena. Se sopi hänelle. Lisää rikkonaisia osia hänen kehossaan.
"Se pisto kutisi ja minä varmaankin raavein sen tuollaiseksi", Rikkopentu sanoi ja alkoi leikkiä korvallaan heiluttelemalla tätä tassulla. Siinä ei ollut juurikaan tuntoa, mutta haavakohta oli kipeä. Mitäköhän emo tästä sanoisi? Huutaisikohan hän siitä hänelle itselleen vai parantajalle? Toivottavasti parantajalle, koska tämähän oli loppujen lopuksi hänen syytään. Hänhän oli hänet tänne Pimeäkorpeen tunkenut ja käskenyt syöttää kynsiä nyt jo kuolleelle vanhukselle. Mutta se, että häneen oli pistänyt oli kokonaan hänen itsensä syytä. Mutta sitä Rikkopentu ei missään nimessä hyväksynyt. Kuten ei koskaan. Ainahan kaikki oli muiden syytä, oli asia mikä tahansa. Ja yleensä syyt niskoille saa joko sisaret tai joku, joka siihen nalkuttamisen syyhyn on liittynyt. Ja tällä kertaa se oli itse Lohkokorva.

Kynnet pehmeeseen maahan kiinnittäen, Rikkopentu kihisi ärtymyksestä. Hänestä oli jo tarpeeksi nöyryyttävää, että joskus hänen emonsa nuoli tämän puhtaaksi kaikkien edesta, joten Lohkokorvan korvan puhtaaksi nuoleminen oli niin nöyryyttävää, että hänen teki painua maan alle kuin kapinen kettu. Vaikka toinen tekee vain sen, minkä hänen pitää, oli se silti todella inhottavaa. Vaikka kukaan ei heitä edes nähnyt.
"Kai se nyt jo ihan hyvä on", Rikkopentu murisi parantajalle ja katsoi sammaleiseen maahan murhaavasti. Hänen ärsyyntymisensä vain kasvoi ja kasvoi, mutta hän yritti pysyä nahoissaan. Lohkokorvakaan ei pitäisi sitä hyvänä, jos kolli alkaisi ärhentelemään. Siitä ei tulisi kuin vaan pelkkää vahinkoa hänelle itselleen. Puolikuukautta arestia pentutarhassa, eikä se tullut missään nimessä kuuloonkaan. Joten kolli piti vain kielensä ja kyntensä kurissa ja antoi toisen hoitaa, nöyryytettävänä, mutta turvassa aresteilta ja muilta aresteilta.

_________________
Yöklaanin syrjäytynein oppilas, Rikkotassu
Tuliklaanin tiedonjanoisin oppilas, Liekkitassu
Valoklaanin mysteerisin pentu, Lepakkopentu
Meriklaanin yksinäisin pentu, Hiljapentu
Kotikisujen onnellisin pentu, Alcyone
Luopioiden kummalisin pentu, Felix (tulossa)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   Ti Kesä 16, 2015 2:10 pm

Sentään joissain asioissa Rikkopentu selvästi osasi ajatella niin omaa kuin yhteistäkin etua. Tosin se, että pentu nyt oli kerrankin vastaan hangoittelematta, johtuni siitä, että se tosiaan oli tälle itselleenkin vain parhaaksi. Jos Lohkokorva olisi ollut enemmänkin nostalgisointiin taipuvainen, olisi hän kysynyt itseltään ja ehkä myös maailmalta sangen tarpeellisen kysymyksen: mikä tätä nykyajan nuorisoa oikein vaivasi? Lohkokorvaa ei vain voinut kutsua nostalgikoksi siinä mielessä, että hänen mielestään vanhat ajat eivät olleet mitenkään merkittävästi fantastisempia kuin tämänhetkiset. Ainakin pennut olivat aina olleet parantajan makuun aivan yhtä rasittavia ja vihaa nostattavia, eikä nyt muidenkaan kissojen keskivertaisessa ajatusrikkaudessa oltu juurikaan mitään menetetty vuosien varrella. Välimatka muiden ja hänen itensä henkisen kehittyneisyyden välillä oli aina ollut Lohkokorvan mielestä yhtä huomattava, joskin ehkä ikääntyessään oli hänkin aina silloin tällöin saanut kokea jonkinasteisia kypsymisen hetkiä tuon pinttyneen oman ylivertaisuuden ajattelutavan suhteen, mutteivät ne vielä olleet millään muotoa päällenäkyviä tai edes -tuntuvia. Pelkkiä välähdyksiä vain.

Hyväksi ei lopputulosta korvanrievun suhteen voinut Lohkokorvan mielestä kutsua, mutta se oli parasta, mihin hän nyt pelkästään kielellään puhdistamalla oli pystynyt. Olisi hyvin mahdollista, että Rikkopentu saisi toheloinnistaan elinikäiset jäljet korvaansa, vaikka tottahan parantaja tekisi parhaansa mahdollistaakseen kudosten uusiutumisen niin hyvin kuin vain suinkin mahdollista. Se ei vain onnistuisi tässä paikassa vaan vaatisi hänen pesänsä yrttivarastoja. ”Ole vastedes kunnioittavampi kehoasi kohtaan, ettei joskus käy jotain pahempaa”, maukui Lohkokorva hyödyllisen neuvon jokseenkin kylmästi, ”Minun täytyy leirissä vielä tunkea muutamia rohtoja tuohon” Sen informatiivisempi hän ei ollutkaan. Eihän kaikesta tietenkään Rikkopentua itseään, harkitsemiskyvytöntä pentua voinut syyttää. Pitihän asia nähdä myös siltä kannalta, että tämä oli nuorukaiselle tärkeää kokemuksen kautta oppimista. Opettavaisimmat kokemuksethan saatiin juuri herkässä iässä. Suunta tästä oli vain ylöspäin. Kaikessa outoudessaan oli ihan virkistävää vaihteeksi ajatella asioita vähän sillä lailla kirkkaamman ja positiivisemman puoleisesti. Onneksi paikalla ei ollut ketään, kuka olisi osannut lukea parantajan ajatuksia. Siitä olisi voinut nimittäin mennä jo maine.

Kun kovia kokenut korva sitten oli saatu edes jotenkin säälliseen paraatikuntoon, saattoi alkaa suomaan ajatuksia muille huolenaiheille. Toki olisi helppoa mennä ensin leiriin ja käskyttää joku partio hakemaan ruumis, mutta Lohkokorvalle sellainen ei periaatteesta sopinut. Hän tahtoi itse kuljettaa Kalvohännän maalliset jäännökset haudattavaksi, koska hän oli ollut se ainoa koko klaanissa, joka vanhukselle oli vaivautunut joitain ajatuksia suomaan tämän viimeisinä päivinä. Hän tunsi melkein velvollisuutta tuota kalmoa kohtaan, mutta yhtä lailla kyseessä oli hänen oma ylpeytensä. Sitä paitsi Kalvohäntä nyt oli aika pienikokoinen ja hintelä, vanhoilla päivillään melkein pelkäksi luuksi ja nahaksi kuihtunut. Lohkokorvalle, joka ei ollut mikään heikkokuntoinen parantajaksi, oli helppo homma kuljettaa tuo ruumis leiriin. Epäröimättä käveli parantaja ruumiin vierelle, otti sen niskasta hampaillaan kiinni ja heilautti sen kuin minkäkin säkin poikittain selkänsä päälle. Näin yksinkertaista se oli. Eikä Rikkopennunkaan tarvitsisi liata käpäliään. Näin oli Lohkokorvan mielestä senkin takia parempi, että nyt hän saattaisi jututtaa pentua hieman, kun molempien ei tarvitsisi puhista turvat raadossa, kuten olisi tarvinut, jos he olisivat yhdessä yrittäneet jotain raahaustekniikkaa. Lähtien merkitsevästi kohti leiriä heitti Lohkokorva ilmoille ehkä yllättävänkin kysymyksen: ”Et varmaan ennen ole nähnyt kuolemaa. Minkälaisia tunteita se herätti sinussa?” Tietysti parantaja saattoi hieman kuin tarjota pennulle mahdollisuuden psykologiseen tukeen, jos tämä olisi ollut jotenkin järkyttynyt ja osoittanut tukea tarvitsevansa. Rehellinen ollakseen Lohkokorva ei kylläkään uskonut, että Rikkopentu olisi ollut mitenkään avun tarpeessa. Hänen kysymyksellään olikin ollut astetta itsekkäämpi sävy. Kuolema nyt vain sattui kiinnostamaan Lohkokorvaa kovasti ja hänestä tuntui hauskalta ajatukselta yrittää virittää aiheesta keskustelua pentuikäisen kissan kanssa. Sellainen tilaisuus oli aika harvinainen nimittäin.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Powieszenie
Soturi
avatar

Viestien lukumäärä : 266
Join date : 29.05.2015
Ikä : 668
Paikkakunta : Ooppiumluola

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   To Kesä 18, 2015 10:42 am

Tummanpuhuva kolli vain murisi toisen huolenpidolle. Ei hän tarvinnut enää melkein oppilasikäisenä samanlaista huolenpitoa kuin kaksikuinen pentu. Olihan hän sentään ikäistään jokseen kehittyneempi, niin rakenteellisesti kuin psyykkisesti. Tai ehkä Rikkopentu vain kuvitteli olevansa muita kypsempi, mutta oikeasti oli muita jäljessä. Mutta huolehtiminen kuului parantajien velvollisuuksiin, piti kumpikaan osapuoli siitä tai ei. Mutta jos palataan pennun korva-asiaan, ei hän halunnut että hänen korvansa korjattaisiin. Hänen kohtalonsa oli saada ruhjottu korva, joka vain painostaisi lisää kollin nimeä. Eihän siitä olisi edes haittaa. Ennemmin tai myöhemmin jompikumpi korvista olisi kokenut samanlaisen kohtalon.
"Korvaani ei korjata", Rikkopentu nurisi parantajalle ja antoi hyvin merkityksellisen katseen tälle. Ja se meinasi 'Jos kosketkin siihen, saat kuulla kunniasi'. Kolli tunsi, että Lohkokorva ajatteli jotakin sellaista, jota kukaan ei saisi tietää. Rikkopennun olisi tehnyt mieli tutkia syvemmin tätä tunnetta, mutta unohti jo koko asian kun parantaja lopetti nuolemisen ja palasi vainaan vanhuksen luokse. Parantaja heitti Kalvohännän selälleen hyvin sujuvasti ja lähti kohti leiriä, edes minkäänlaista merkkiä antaen. Tyypillistä häneltä.

Juuri kun Rikkopentu oli saavuttanut parantajan, tämä heitti ilmaan hyvin vaikean kysymyksen. Mitä tunteita kuolema hänessä herätti?
Hän ei tuntenut yhtään mitään. Pelkkää tyhjää ja kylmyttä, kuin pohjaton kaivo keskellä ei mitään. Ainoa tunne, jonka hän tunsi sillä hetkellä kun toinen kuolla kupsahti oli vain hämmennys, ja heti perään ärsyyntyminen. Mutta ne eivät liittyneet kyseiseen asiaan millään tavalla, paitsi asianyhteyksillä. Rikkopentu tutkiskeli tunnetta. Kylmän ja tyhjyyden keskeltä löytyi jokin pienen pieni tunne, jonkin sellainen mitä hän ei ollut koskaan tuntenut. Se ei ollut lämmin kuin emon vatsa keskellä lehtikatoa, ei todellakaan. Mutta ei se kuitenkaan ollut kylmä. Sillä oli jokin oma nimi. Se tunne oli pimeä, kuin yö ilman kuuta ja tähtiä. Se ei kuitenkaan liittynyt mitenkään yöhön. Rikkopentu keskittyi siihen pimeyteen. Pimeyden keskellä oli lehdettömiä puita ja kitukasvuisia pensaita. Ruoho kasvoi siellä sun täällä sammalmatolla, josta pilkisti teräviä kiviä. Pimeydessä näkyi hahmo. Se oli kissa, tummanpuhuva ja aikuinen sellainen. Se sanoi jotain. Kolli ei kuullut sitä, joten hän yritti höristää korviaan kuullakseen paremmin. Pian pennusta tuntui siltä, että olisi astunut tuonne ikuiseen pimeyteen ja kylmyyteen, vaikka hänen kehonsa olikin metsässä. Rikkopentu katseli hahmoa, jonka suu liikkui mutta ääntä ei kuulunut. Hän askelsi pari askelta eteenpäi kuin kuullakseen paremmin. Pian kuului jotain. Aivan kuin kissa toistaisi Rikkopennun nimeä.
"En kuule, puhu kovempaa!", kolli murahti, mutta se ei kuulunut melkein lainkaan. Seuraavaksi hänen oli pakko huudahtaa.
"En kuule!", Rikkopentu huusi niin kovaa kuin hänen pienestä suustaan sai. Ja siinä samalla, juuri kun hän oli saanut jotain ääntä tähän hyiseen, päänsisäiseen maailmaansa, kolli kompastui puun juureen ja palasi tähän oikeaan maailmaan. Hän oli saanut suunsa täyteen multaa ja sammalta, jonka hän sylkäsi saman tien pois.
"Hiirenpapanat!", kolli murisi ja nousi takaisin seisomaan. Se outo pimeän ja synkän metsän tunne oli kokonaan poissa, kuten se mystinen kissa. Oliko tuo se tunne, jonka kolli tunsi kuolemasta?

Hetken aikaa Rikkopentu oli aivan omissa ajatuksissaan, kunnes muisti toisen kysymyksen. Kertoisiko hän parantajalle sen, mitä äskön tapahtui, vaiko kertoisi vain osan siitä? Vai valehtelisiko hän suoraan, että ei saisi enempää samanlaisia kysymyksiä.
"Öö, en tiedä. En tunne oikein mitään", kolli sanoi ja katsahti maahan, joka oli pikkuhiljaa muuttumassa tallatummaksi. He olivat päässeet kissojen "pääpolulle". Hänen kertomuksensa oli osittain totta, eihän hän missään nimessä kertoisi kenellekkään kokemuksestaan. Ainakaan kenellekkään omalle klaanilaiselleen. Jos kenellekkään koskaan.

_________________
Yöklaanin syrjäytynein oppilas, Rikkotassu
Tuliklaanin tiedonjanoisin oppilas, Liekkitassu
Valoklaanin mysteerisin pentu, Lepakkopentu
Meriklaanin yksinäisin pentu, Hiljapentu
Kotikisujen onnellisin pentu, Alcyone
Luopioiden kummalisin pentu, Felix (tulossa)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   To Kesä 18, 2015 2:55 pm

Kysymys oli ollut rohkea. Ja rohkeaksi oletti Lohkokorva myös vastauksen. Tai oli olettanut, mutta Rikkopennun hiljennyttyä joutui parantaja toteamaan, että ehkä hän sittenkin oli yliarvioinut pennun henkiset kyvyt. Toisaalta miettiminen saattoi olla vain hyvä merkki, joten parantaja odotti kärsivällisesti, minkälaisen tuloksen tämä hänen psykologinen kokeilunsa tuottaisi. Toki hän varautui henkisesti myös siihen, että joutuisi tarjoamaan Rikkopennulle jotain shokkiapua, jos tämä alkaisi näyttää järkyttyneeltä, kalveta karvojensa alla tai hytistä epätoivoisena. No ei sentään mitään sellaista ollut vakavasti odotettavissa, se oli silkkaa Lohkokorva-huumoria hänen omaksi ilokseen. Hän luotti Rikkopentuun. Luotti siihen, että pennulta voisi saada jonkinlaisen filosofisesti kiintoisan vastauksen siinä kontekstissa ainakin, että kyseessä oli niin nuori kissa. Jollain tapaa Lohkokorva oli alkanut näkemään Rikkopennussa jotain samaa kapinahenkisyyttä, jota hänen omassa ja suuresti suosimassaan oppilaassaan Peippoistassussa oli, joskaan luonteiltaan noilla kahdella ei kyllä paljon ollutkaan mitään yhteneväistä. Näiden asenteissa vallitseviin järjestyksiin oli kuitenkin jotain tervehenkistä kriittisyyttä, josta Lohkokorva piti. Ja vaikkei hän totisesti ollutkaan saanut Rikkopennun kanssa toimimisesta mitään hyviä muistoja vaan oli lähinnä joutunut melkein pidättelemään itseään iskemästä kynsiään pennun pehmeään lihaan tai ainakin iskemästä tätä aina välistä halolla tajuttomaksi, joutui hän silti myöntämään itselleen, että odotti hieman innolla, minkälaisen Rikkotassun ja sitä myöten jonkun toistaiseksi nimeämättömän soturin tulevaisuus klaanille toisi.

Kaikeksi yllätykseksi ennen kuin mitään vastausta ehdittiin kuulemaan rönysi Rikkopentu tantereeseen, mikä hieman säpsähdytti Lohkokorvaa. Ahdistuksestako se oli pyörtynyt? Ehei sentään. Parantaja pysähtyi huomaavaisesti, jotta olisi voinut tarjota auttavan käpälänsä pienelle kömpelykselle, mutta tämä näytti pääsevän vallan mainiosti ominkin voimin ylös. Eipä tuo nyt mikään ihme ollut, olihan Rikkopentu sangen sisukas taistelijaluonne selvästi. Matkaa jatkettiin yhä vain hiljaisuudessa eikä Lohkokorva oikeastaan hennonnut rikkoa sitä, sillä se oli hänen mielestään ihan miellyttävä olotila. Antoi nyt Rikkopennun pohdiskella asioita ja vaikka pysyä vaiti, jos niin tahtoisi. Ehkä parantaja sitten voisi pesässään vielä esittää jonkun ällöttävän kysymysen siitä, että ahdistiko tai oliko henkisen avun tarvetta, mutta se olisi sen ajan murhe. Ja lopulta Rikkopentu jopa sai julki ihan luonnollisen kuuloisen vastauksen. Lohkokorvaa kylläkin mietitytti, että mitä tuo ei mitään nyt sitten lopulta tarkoitti. Kaipa se oli vain ilmaus siitä, ettei pentu oikein tiennyt ajatuksiaan, eikä ehkä halunnut myöntää todellisia tuntojaan. Ei olisi parantajalle sopivaa jatkaa kiusaamista sen pitempään, vaikka vähän kyllä moinen olisikin houkuttanut. Onneksi Lohkokorva oli niin itsevarma, että uskoi voivansa tulkita Rikkopennusta julkilausumattomia vastauksia ainoastaan tämän toimintaa ja olemusta tarkkailemallakin. Hän ei tosiaan ollut mikään erityisen sanoja tuhlaileva kissa, eikä edellyttänyt sellaista koskaan muiltakaan. Omasta mielestään ainakin hän oli mitä etevin sanattomien viestien tulkitsija, kun taas hän itse oli kiistämättä mitä taitavin kissa antamaan itsestään ulos ainoastaan sen, mitä hän sanoi julki tai tahdonalaisesti eleillään esitti.

Leirin suuaukolla jätti Lohkokorva Kalvohännän ruumiin varovaisesti siihen sisäänkäynnin viereen. Hän kulki vakain askelin sisään ja viittoi sitten Rikkopennun mukaan pesälleen. ”Sanoit tahtovasi pitää korvasi tuollaisena”, maukui parantaja ehkä aavistuksenomaisesti havaittavissa oleva huvittuneisuuden hiven sävyssään, ”Sitä en voi vastustaa, mutta anna minun puhdistaa haava kunnolla, jottei se ala märkiä. Sitä sinä nimittäin et halua” Tuttuun tyyliinsä ei parantaja jäänyt odottamaan vaan marssi vain pesänsä pimeyksiin. Rikkopentu saisi joko seurata tai olla seuraamatta, erityisemmin se ei Lohkokorvaa kiinnostanut. Tosin, sen parantaja kyllä oli päättänyt, että haava puhdistettaisiin joka tapauksessa. Jos pentua kiukuttuttaisi nyt liiaksi tottelemiseen, hoitaisi parantaja puhdistustoimenpiteen, hitto vie, yön pimeydessä potilaan nukkuessa emonsa lämpöisässä syleilyssä. Noin avonaisesta haavasta ei puhdistamatta jätettynä seuraisi noin nuorelle pennulle mitään hyvää. Siksi kaiveli Lohkokorva jo valmiiksi laakeilta yrttiensäilytyskiviltään sopivanlaisia aineksia desinfioivaan hauteeseen. Ja kyllä hän oikeastaan uskoi, tai ainakin vähän toivoi, että Rikkopentu tulisi. Oli tämä siihenkin asti osoittanut jonkinlaista ajoittain välähtelevää yhteistyökykyä. Siinä sitä vasta oli kyllä kummallinen ja persoonallinen pieni otus totisesti.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Powieszenie
Soturi
avatar

Viestien lukumäärä : 266
Join date : 29.05.2015
Ikä : 668
Paikkakunta : Ooppiumluola

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   Ma Heinä 06, 2015 1:02 pm

Leiriin päästyään, Rikkopentu seurasi parantajaa hieman takaa-alalla vastentahtoisesti pesälle. Siitä ei meinaan seuraisi mitään hyvää, jos kolli yrittäisi vältellä puhdistusta. Koska se oli pakollinen tehtävä, jolle ei mahtanut mitään. Joko se puhdistettaisiin tai Rikkopentu huutaisi ja se puhdistettaisiin. Niin jääräpää parantaja vaikutti olevan. Mutta tämän matkanteon suoraan häpeän helvettiin pysäytti Hallapentu ja Mistelipentu, jotka juoksivat suoraan kollia kohti.
"Mitä sinun korvallesi on tapahtunut!", huudahti Hallapentu niin lujaa että koko metsä varmasti kaikui. Mistelipentukin näytti järkyttyneeltä, mutta osa siitä oli varmasti tuon huudahduksen syytä.
"Ole hiljaa! Tämä ei ole sinun asiasi!", Rikkopentu huusi suoraan Hallapennun naamaan niin, että tämä kaatui maahan ja pölläytti hiekkaa siskonsa turkille. Ja siitähän alkoi varsinainen huutotappelu, josta seurasi takaa-ajo ympäri leiriä. Mutta Rikkopennun onneksi hänen ei tarvinnut osallistua sihen, vaan kolli juoksi nopeasti parantajanpesälle, jossa Lohkokorva varmasti jo odotteli häntä.

Astuttuaan pesän sisälle, kollin nenään tulvahti kymmeniä eri yrttien ja rohdoksen tuoksuja, jotka olivat sekoittaa Rikkopennun pään. Mutta ne vaan aiheuttivat tälle kivuliaan päänsäryn, joka ärsytti häntä entistä enemmän. Ja päänsärkyä lisäsi vielä korvan kipu, jota hän ei ollut aiemmin huomannut sekä sisarusten kinastelu siitä, kenen syytä mikäkin loppujen lopuksi oli. Tämä oli kuitenkin vasta pientä. Mistelipennulla ja Hallapennulla on aina jotakin kinaa asiasta kuin asiasta. Joko syy oli jommassa kummassa heistä tai jostain aivan käsittämättömästä asiasta, kuten miksi kissat ovat sen näköisiä kuin ovatkin. Onneksi kolli oli aina niin kiukkusen oloinen ja muutenkin etääntyväinen, että häntä ei näihin riitoihin mukaan oteta.

"Puhdista se sitten nopeasti, että pääsen pois täältä hajujen laaksosta!", Rikkopentu murisi ja istahti lähelle parantajaa, mutta kuitenkin tarpeeksi kauas että toiselle ei tulisi sellaista tunnetta että hän olisi kiintynyt toiseen. Ja sitä hän ei todellakaan ollut. Hänen kärivällisyytensä alkoi haparoida ja hän halusi pian eroon toisesta, jotta pääsisi tekemään sitä missä hän oli kaikista parhain: olemaan vaikeuksissa. Mutta tosin, olihan hän jo nyt vaikeuksissa korvansa kanssa. Emo ei koskaan antaisi tämän poistua leiristä, jos saisi tietää kollin itse aiheuttaneen korvansa haavan. Mutta joskus hänen olisi aika päästä ja emon lähteä pois klaanista, takaisin synnyinklaaniinsa.

_________________
Yöklaanin syrjäytynein oppilas, Rikkotassu
Tuliklaanin tiedonjanoisin oppilas, Liekkitassu
Valoklaanin mysteerisin pentu, Lepakkopentu
Meriklaanin yksinäisin pentu, Hiljapentu
Kotikisujen onnellisin pentu, Alcyone
Luopioiden kummalisin pentu, Felix (tulossa)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   Ti Heinä 07, 2015 11:44 am

Rikkopennun vielä telmiessä pesän ulkopuolella pentuetovereidensa kanssa oli Lohkokorva jo päässyt hyvään vauhtin jäytämään omasta mielestään mitä nerokkaimpia ja ennen kaikkea huippusalaisia yrttimikstuuroitaan, joita hän oli vuosien varrella kehitellyt ja sekoitellut. Ne olivat kaikki pitkällisen ja huolellisen kokeilun ja jalostuksen ainutlaatuisia tuotteita, jonkalaisia Lohkokorva ei uskonut voivan kenelläkään muulla parantajalla olla. Vaikka joku muu olisikin samaan tapaan harrastellut yksittäisten yrttien kokeellista sekoittelua ja eri yhdistelmien vaikutuksien huolellista tutkimista, ei kukaan kuitenkaan olisi voinut onnistua saamaan aikaan täsmälleen samoja sekoituksia kuin Lohkokorva, mikä taasen oli laadullisesti sangen ratkaisevaa. Yöklaanin parantaja kun uskoi mielestään hyvällä syyllä, että hänen mikstuuransa olivat yksiselitteisesti parhaita, eikä hänellä oikeastaan edes ollut mitään sen kummempaa perustelua tälle näkemykselleen. Hänen mielestään hän itse vain oli sangen kelpo, ellei peräti loistelias, parantaja ja kaikki muut kissat tai ainakin suurin osa niistä hänen ympärillään olivat häneen verrattuna enemmän tai vähemmän typeriä. Tämä tietysti on hieman kärjistetty kuvailu Lohkokorvan jaloista ajatuksista, mutta jotakuinkin tällainen oli yksi hänen maailmankatsomuksensa tukipilareita. Maailmankaikkeuden keskipisteen pyöriessä oman navan tienovilla monet asiat olivat huomattavan yksinkertaisia ja selkeitä ja siltikin maailma oli perimmiltään yksi hiivatinmoinen mysteeri. Ainakin aina ajoittain.

Töykeänoloiseen, eikä sellaisena mitenkään yllättävään, hoputteluun vastasi Lohkokorva syvällä äänettömyydellä. Hänellä oli hoitava ja puhdistava haude valmiina leukojensa välissä ja pennun asetuttua aloilleen saattoi hän käydä puklailemaan sitä haavakohtaan ja hieromaan kokeneesti etukäpälillään. Mikstuuran tehovaikutuksina oli avohaavan umpeutumisen nopeuttaminen sekä bakteeri-infektioiden ehkäiseminen, minkä lisäksi kivunlievitys tuli vielä jonkinlaisena kylkiäisenä kaiken muun mukana. Se tosin ei ollut aivan niin tuikea kuin tuon ikäinen pentu olisi ehkä mukavuuksikseen voinut tahtoa, mikä oli Lohkokorvalta hallittu siirto. Hänen mielestään oli oikein hyvä ajatus, että Rikkopennun kaltainen sisupussi, joka ei varmasti alistuisi omasta tahdostaan anelemaan mitään kivunlievityksiä, saisi kokea omista töppäilyistään pientä kirvellystä korvannipukassaan seuraavat pari yötä. Tyypilliseen tapaan ei tässäkään ollut kyseessä ihan silkaa ilkeyttä parantajan osalta, vaikka toki silläkin oli ehkä omat vaikutuksensa kokonaisuuden kannalta. Kuitenkin Lohkokorva oli rehellisesti myös sitä mieltä, että tuntuva opetus olisi Rikkopennulle ihan vilpittömästi vain hyväksi. Parantaja luotti siihen, että jos tuo pentu vain onnistuisi pysymään hengissä villit nuoruusvuotensa, voisi tästä kasvaa vaikka kuinka mahtava Yöklaanin kunnian puolustaja ja sellainen ajatus taas omalta osaltaan miellytti aatemaailmaltaan vanhakantaista Lohkokorvaa. Vaikkei klaani ehkä sinänsä niin hirveästi merkinnytkään Lohkokorvalle, sillä olivathan Yöklaanin kissat keskimäärin hänen mielestään aivan yhtä typeriä kuin muidenkin klaanien, oli häneen kuitenkin vahvasti istutettu ajatus klaani-instituutiosta ja siitä, että omat olivat parempia kuin muut. Se oli pikemminkin alitajuista kuin kunnolla tiedostettua ajattelua. Rikkopennusta taasen tulisi varmasti vielä hyvä yöklaanilainen, ja Lohkokorva muistelisi tulevaisuudessa mielellään, kuinka oli omalta osaltaan ollut auttamassa korvapuolen pennun kasvatuksessa. Tai siltä hänestä nyt tuntui. Saatuaan työnsä päätökseen murahti parantaja: ”Valmis. Voit mennä” eikä elettäkään sen enempää. Hän kääntyi takaisin yrttikokoelmiensa puoleen ja kävi järjestelemään niitä kuin ketään ei olisi koskaan ollutkaan paikalla. Ei ollut puhettakaan mistään rauhoittavista tai unenlaatua parantavista unikonsiemeneistä tai vastaavista lisätropeista. Lohkokorva uskoi, että Rikkopentu kyllä, jos nyt kuka ikäisensä, selviäisi.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Powieszenie
Soturi
avatar

Viestien lukumäärä : 266
Join date : 29.05.2015
Ikä : 668
Paikkakunta : Ooppiumluola

ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   Pe Heinä 10, 2015 3:33 am

Ei kestänyt kauaa kun Lohkokorva saikin jo yrtit valmiiksi ja kävi kollin korvan kimppuun. Se ei ollut mikään mielyttävä kokemus: se mönjä mitä toinen hänen korvaansa laittoi, kirveli niin pahoin että Rikkopennun oli pakko pitää kyntensä maassa ettei huitaisisi toista naamaan. Tai pomppaisi pystyyn. Siitä ei meinaan tulisi hyvää seuraa. Kolli siis sai tyytyä siihen että hän kirosi tuon yrttiseoksen ja parantajan tuonelaan, sanomatta sitä kuitenkaan ääneen.

Kun Lohkokorva oli saanut kaiken sen iljettävän tuntuisen mönjän korvaan, oli Rikkopennun aika poistua. Ja hän oli hyvillään siitä. Kolli nousi murahtaen ja käveli rauhallisesti pesän läpi ulos. Hänen oli aikomus mennä suoraan ulos, mutta pysähtyi aivan pesän suulle. Hetken hiljaa miettien hän murahti jotakin.
"Kiitos", Rikkopentu sanoi hyvin hiljaa, mutta kuitenkin niin kovaa että hänen sanansa kaikuivat pesässä. Ja heti tuon sanottuaan, hän juoksi ulos.
Häntä vastassa oli vieläkin järkyttynyt Hallapentu. Mistelipentu oli näköjään kadonnut johonkin, ehkä takaisin pentutarhaan Toivesydäntä hakemaan. Rikkopentu käveli vain sisarensa ohitse, vaikka tämä sanoikin jotain. Hän ei ottanut sitä kuuleville korville, vaan käveli tyynesti kohti tuoresaaliskasaa ja otti itselleen rastaan. Nälkä olikin jo ehtinyt tulla tuossa matkassa. Jatkuvaa kävely, puussa kiipeily, ampiaisten kanssa kinaaminen sekä Kalvohännän kuolema oli väsyttänyt kollin tyystin. Ehkä se kuului soturin elämään, niin Rikkopentu yritti itselleen vakuuttaa.

Kolli ei kerennyt edes saalistaan kokonaan syömään kun hänen emonsa ryntäsi paikalle.
"Mitä sinun korvallesi on tapahtunut!", Toivesydän kajautti niin kovin että varmasti koko metsä kuuli sen. Ei ainakaan ollut mitään epäselvyyttä mistä Hallapentu sen oli perinyt. Aivan yhtä järkyttyneenä, mutta ei suinkaan toimimattomana, alkoi nuori kuningatar pestä Rikkopennun päälakea ja rikkoutunutta korvaa. Kollin murina vain yltyi, kunnes hänen hermonsa menivät.
"Sinun ei tarvitse kohdella minua niin kuin pientä pentua!" Rikkopentu huudahti emolleen ja nappasi rastaan leukoihinsa. Häntä ärsytti moinen huolenpito. Hänhän oli aivan kunnossa! Mitä nyt korvaa kirvelee ja raajoja särkee, mutta ei hänellä mitään hätää ollut. Huolehtisi vain omasta itsestään kun joutuu lähtemään Yöklaanista heidän vanhetessaan oppilaiksi.
Hyvillään siitä että Toivesydän ei seurannut enää häntä, hän istahti varjoon syömään loppua riistastaan. Tämä oli ollut osin ärsyttävä, mutta toisaalta kuitenkin mielenkiintoinen päivä.

_________________
Yöklaanin syrjäytynein oppilas, Rikkotassu
Tuliklaanin tiedonjanoisin oppilas, Liekkitassu
Valoklaanin mysteerisin pentu, Lepakkopentu
Meriklaanin yksinäisin pentu, Hiljapentu
Kotikisujen onnellisin pentu, Alcyone
Luopioiden kummalisin pentu, Felix (tulossa)
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Minä syön niitä aamiaiseksi   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Minä syön niitä aamiaiseksi
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Nelituuli :: Yöklaanin alueet :: Pimeäkorpi-
Siirry: