Villeintä verbaaliviiksien väpätystä
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Kkurakur
Parantaja
avatar

Viestien lukumäärä : 726
Join date : 19.10.2013

ViestiAihe: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   Pe Helmi 27, 2015 1:10 pm

"Hähähhähhää", Lahnapentu räkätti räkä poskea pitkin valuen valloittaessaan taas kerran uusia maisemia. Hän oli jälleen kerran lähtenyt pienelle seikkailulle emoltaan salaa, kuinkas muutenkaan. No, toisaalta jos hän olisi jäänyt kiinni, ei kukaan olisi päästänyt häntä pentutarhaa pidemmälle. Ja suostuiko Tuliklaanin lupaus, tuo taitavuudellaan ja komeudellaan loistava pentu mädäntymään pentutarhassa tyhmien sisarustensa ja muiden kuolaisten pentujen kanssa? No ei tod. Hänelle sopi seikkailut kaikista parhaiten. Vain seikkailuissa oli järkeä. Niin, olihan hänessä tulossa vuosisadan paras soturi, joka tulisi hallitsemaan koko Tuliklaania. Ei, koko maailmaa! Hahahaa! Lahnapentu kikersi itsekseen jo pelkästä ajatuksesta. Hän tuskin malttoi odottaa, että kasvaisi tarpeeksi päästäkseen oppilaaksi. Ja sitten oppilaan jälkeen soturiksi. Sitten varapäälliköksi ja myöhemmin itse päälliköksi. Niin, juuri niin se tulisi menemään. Ensin vain piti päästä oppilaaksi... se tosin ei liennyt ongelma eikä mikään. Olihan hän jo hurjan iso. No ei kyllä, mutta tosi vanha kuitenkin. Ei menisi kovinkaan kauaa, että hän olisi jo kuusikuinen pikkupaholainen, joka saisi jonkun ihkun mestarin ja pääsisi vihdoin tekemään asioita, jotka häntä kiinnostivat...

Vaan jumprahuitti että odottaminen osasi olla mälsää. Niin mälsää, että seikkailut toden totta olivat odotellessa tarpeen. Sitä paitsi, kuinka hänestä koskaan tulisi hyvää soturia, jos hän ei tehnyt pientä kenttätutkimusta etukäteen? Tällainen seikkailuhenkinen matkailu ja ympäristön kartoittaminenhan teki vain hyvää hänen tulevan soturinuransa kannalta katsottuna. Raidallinen kollinalku marssi häntä pystyssä eteenpäin, yli Tuliklaanin reviirirajan, kohti täysin tuntemattomia seutuja. Täällä hän ei ollutkaan ollut vielä koskaan, joten oli jo aikakin. Vähän aikaa sitten hän oli kyllä seikkailut Kolmipuulla, mutta se nyt oli ihan tylsää aluetta, sillä se oli käytännössä kaikkien klaanien reviiriä. Mutta tämä oli jotain ihan muuta. Kaukana reviireistä. Aivan uutta seutua! Lahnapentu oli tikahtua seikkailuntuoksuisesta ilmasta ja innostuksestaan. Voi jumprahuitti, että osasi olla jännää!

Marssittuaan aikansa pieni ja tanakka karvapallo kuitenkin huomasi väsyneensä perustavanlaatuisella tavalla. No, ei mikään ihmekään, olihan hän tarponut jäisellä maalla jo ties kuinka pitkään. Edessäkin näkyi jotain aivan käsittämättömän hulppeaa - jotain tummaa ja vellovaa. Jösses, oliko se... vettä? Lahnapentu siristeli kieroja silmiään minkä ehti vain todetakseen, että vettähän se oli. Mikäs maailman laita tämä nyt sitten oli? Vettähän näytti olevan aika ältsyrästi. Tämmöistä tuskin olivat edes klaaninvanhimmat nähneet koko pitkien ja syyläisten elämiensä aikana! Vedestä näytti myös nousevan jotain kummallista rakennelmaa, jollaista Lahnapentu ei ollut vielä koskaan aiemmin nähnyt. Se oli jotain ihan uskomatonta, suorastaan sairasta. Siis juuri sopivalta paikalta mennä viettämään kevättalvista päivää kaukana kotoa. Mainiota mainiota.

Vaan kuten sanottu, väsytti Lahnapentua jo melkoisesti hänen pitkä matkantekonsa, joka ei kyllä todellisuudessa ollut ollut kovin pitkä, sillä alue, jonne kollinpyllerö oli saapunut, ei ollut oikeastaan mitenkään äärimmäisen kaukana Tuliklaanin reviiriltä. Mutta pienelle pennulle matka tuntui jo tosi, siis tosi pitkältä. Ennen uusia seikkailuita kummien veden päällä kasvavien viritelmien päällä oli hyvä pitää pieni tauko, vaikka ajatus tauosta vähän nolottikin Lahnapentua. Eiväthän oikeat soturit mitään taukoja pitäneet, nehän olivat ihan nössöjen puuhaa! Soturinalku ei kuitenkaan voinut kieltää, etteikö häntä olisi väsyttänyt niin juupenteristi. Käpäliä kolotti ja anturoita syyhytti. Kukaan ei ollut näkemässä, joten Lahnapentu istahti jäiselle maalle ja kaatui siitä makaamaan. Vaikka maa oli viileä jään takia ja pieni puhuri kipristeli kollin korvanpäitä, ei hän voinut olla nukahtamasta. Siinä pentu sitten veteli hirsiä ja vetelipä oikein autuaasti, keskellä kaikkea ja oikein näkösällä.

Juuri niin näkösällä, että Lahnapentu äkättiin melko nopeasti nukkumasta. Nimittäin paikalle sattui ilmestymään kaksi kotikisua, jotka eivät kotikisu-tittelistään huolimatta olleet mitään kovin pullamössöisiä nössöjä, vaan melkoisia riitapukareita. Kotikisut tuhahtelivat halveksuvasti heidän alueellaan makaavalle pennunpallerolle ja päättivät yhdessä tuumin näyttää, että tälle alueelle tuommoiset typerät pennut eivät olleet lainkaan tervetulleita. Kissat ravistelivat Lahnapennun kovakouraisesti hereille ja alkoivat heti kovistelemaan nukkujaa: "Painu käpälämäkeen tai me kiskotaan sulta karvat varpaitten välistä!" Lahnapentu heräsi vaivalloisesti ja vihaisena herätyksestään. Hän ei ihan käsittänyt, mistä oli kyse, mutta ei vihreäsilmäinen pennunrökäle olisi käsittänyt takuulla hereilläkään. "Kuonot kii, mä nukun nyt", tuliklaanilaiskolli mumisi näreisenä ja näytti kieltä kotikisuille.

Se lieni kuitenkin virhe. Kotikisut vilkaisivat toisiaan loukkaantuneina, päästivät ilmoille raivokkaat suhinat ja suivaantuneina törkyturpaisen pennun käytökseen alkoivat mukiloida pentuparkaa minkä ehtivät. Hups, se lieni todellakin virhe.

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://kurmitsa.deviantart.com
Tamu
Oppilas
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 20.02.2015

ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   Ke Maalis 04, 2015 7:09 am

Hentorakenteinen vaaleanharmaa kolli seisoi jäykkänä ukkospolun pientareella katsellen silmät pelosta suurina ohi jylistäviä hirviöitä. Joskus jopa Sumusydämen kaltainen rauhasta ja rutiineista nauttiva persoona kaipasi jotain erikoista virikettä elämäänsä. Hänen tapauksessaan tuoksi erikoisvirikkeeksi tosin riitti jo pelkkä pieni maisemanvaihdos, kuten vaikkapa metsästysretki eri puolella Meriklaanin ihastuttavaa reviiriä kuin yleensä. Siksi olikin suoranainen ihme, että nuori soturi oli harhaillut niinkin kauas kuin mitä oli nyt harhaillut, ukkospolulle. Ehkäpä koko elämänsä viettäminen samalla maantieteellisesti rajatulla pienellä alueella oli kuitenkin jopa hänen laiselleen liikaa. Kuten kaikki kunnialliset soturit, kolli noudatti klaanien reviirirajoja mukisematta. Siispä ainoa mahdollinen suunta lähteä tutkimaan Meriklaanin reviirin ulkopuolista maailmaa, oli ollut tämä. Nyt, katsellessaan hirviöiden kilpajuoksua muutaman ketun mitan etäisyydeltä ja tuntiessaan niiden aiheuttaman ilmavirran tuiverruksen turkissaan, hän ei ollut enää varma oliko tempaus kovin viisas. Ainakaan hän ei missään nimessä ylittäisi ukkospolkua. Ei ikinä. Mutta olisi typerää perääntyä kun kerran oli tullut jo näinkin pitkälle. Vaaleanharmaa kissa lähti tarpomaan ukkospolun vartta eteenpäin, Tuliklaanin reviirin rajaa myötäillen ja pää painuksissa. Hirviöiden luonnoton ulina sattui kissaparkaa korviin ja Sumusydän toivoi pääsevänsä pian koukkaamaan pois niiden kulkureitin luota.

Kolli seisahtui ihmeissään haistaessaan kalan vahvan rasvaisen tuoksun sekä suolaisen veden omalaatuisen aromin. Soturi loikki pitkin hypyin eteenpäin kunnes sai näkökenttäänsä hajujen lähteen. Aina taivaanrantaan asti jatkuva vellova tummansininen vesimassa heitti kylmiä pärskeitä rannalle. Sumusydän tunnisti vesialueen heti. Se oli meri, asia jonka mukaan hänen klaaninsa oli nimetty. Sama meri, jonka kolli oli nähnyt lukemattomia kertoja reviirillään taivaltaessaan. Mutta kuinka se oli tänne päässyt? Meren täytyi olla valtavan paljon suurempi kuin hän käsittikään, tai sitten sekin lähti aina välillä kävelylle. Kalanhaju tuli valtavista kasoista joita oli rannalla vieri vieressä, aivan kuin joku kissa olisi pinonnut jättimäisen tuoresaaliskasan. Mutta kaikkein omituisinta tuossa näyssä oli se miltä itse ranta näytti. Se oli osittain puuta, osittain kiveä ja vedessä kellui outoja otuksia. Jonkun sortin vesihirviöitä, Sumusydän otaksui. Lisäksi veden päällä joko kasvoi tai kellui, kolli ei ollut aivan varma kumpaa, omituisia maakaistaleita. Soturista oli omituista ettei paljasta luonnollista maata näkynyt juuri lainkaan, mutta kaipa se oli täysin normaalia tässä vieraassa metsän ulkopuolisessa maailmassa. Puutkin olivat kummallisia. Ohuita oksattomia kepakkoja, joiden latvassa hehkui pieni aurinko. Hän muisti kuulleensa tämän kaltaisesta paikasta joskus oppilaana kuunnellessaan klaaninvanhinten tarinoita, muttei millään saanut mieleensä millä nimellä vanhukset olivat paikkaa kutsuneet. Tarkkailtuaan ympäristöään tovin totesi kolli sen kyllin turvalliseksi oleskella. Vieraiden kissojen tuoksuja ei hajusekamelskasta juurikaan erottanut, joten alue tuskin olisi kenenkään reviiriä. Sumusydän tassuteli erään kalakasan luokse lyhyet viikset uteliaasti väpättäen. Hän itse ei juurikaan välittänyt meren antimista, mutta hänen klaanitovereilleen moinen moska kyllä kelpaisi. Kolli kurotti kaulaansa napatakseen suun täydeltä kaloja kotiin viemisiksi, kun hän kuuli karjaisun takaansa. Klaaninsa ruokkimista juuri hetki sitten suunnitellut soturi hylkäsi ajatuksensa heti, kun kääntyessään näki raivostuneen kaksijalan rymistelevän häntä kohti pitkiä etutassujaan ilmassa heilutellen. Kollilta meni sisu kaulaan hänen katsellessaan lähestyvää karvatonta oliota värikkäissä nahkoissaan. Ennen kuin pinkoi käpälämäkeen ehti Sumusydän noteerata, että kaksijalalla näytti olevan paksumpi nahka kuin viimeksi kun hän oli sellaisen nähnyt. Ehkäpä se oli kerännyt lehtikadon varalle rasvakerroksen, kuten jotkut pikkueläimet. Tosin hän oli nähnyt kaksijalan vain kaksi kertaa aiemmin, viime viherlehtenä kun hänen mestarinsa oli esitellyt kyseisen elämänmuodon uteliaalle oppilaalleen. Tämä kaksijalka saattoi vain olla eri rotua. Kalojen oli täytynyt kuulua sille, kun se kerran oli puolustanut saalista niin ärhäkästi. Mutta miten ihmessä se oli saanut niin paljon kalaa kiinni niillä tynkäkyntisillä tassuillaan? Sumusydän pysähtyi hengästyneenä reilun välimatkan päähän kalakasoista ja ärjyvästä kaksijalasta. Täältä se ei löytäisi häntä.

Kun kolli oli rauhoittunut ja lähtenyt jälleen liikkeelle, hän äkkäsi läheisen vesihökötyksen päällä käytävän tappelun. Tämä paikka ei tosiaankaan sopinut Sumusydämelle. Aivan liikaa menoa ja meininkiä. Kaksi kookasta kollia vaikuttivat taistelevan jostain pienestä, varmaan tuoresaaliista. Voi voi. Eikö täällä ollut tarpeeksi riistaa, vai miksi ne taistelivat pikku suupalasta? Ei, hetkinen. Eivät ne tapelleetkaan ruoasta, ne hakkasivat yhdessä tuumin jotain pientä, joka ei takuulla ollut tuoresaalis. Rauhaa rakastavan kollin pulssi kiihtyi sen katsoessa tapahtumaa tarkemmin. Kotikisut mukiloivat säälimättömästi pientä pentua! Soturi tunsin hänelle harvinaisen tunteen, raivon, nousevan pintaan. Miten ne kehtasivatkin! Kolli askelsi lähemmäs vähäiset lihaksensa kivikoviksi jännittyneinä. Tästä olisi tehtävä loppu. Sumusydän ei sekaantunut asiaan vain noudattaakseen soturilakia, joka sanoi ettei yksikään soturi saanut laiminlyödä pentua kivussa tai vaarassa, vaan myös silkasta rakkaudesta pentuihin, noihin töppöjalkaisiin pörröturkkeihin. Hän pääsi aivan kotikisujen lähelle ennenkuin nämä edes huomasivat hiljaa liikkunutta kollia. ”Lopettakaa heti!” Sumusydän ärisi karvat pystyssä. Hän ei halunnut joutua tappelemaan kahta lihaksikasta kotikisua vastaan, joten soturi yritti saada kissat lopettamaan puheen voimalla. ”On jo tarpeeksi raukkamaista käydä kaksin jonkun kimppuun. Mutta on totaalisen hiirenaivoista satuttaa pientä avutonta pentua. Mitä hän on teille edes tehnyt? Ei takuulla mitään, joten häipykää, ennenkuin suutun todella ja näytän miksi meitä klaanikissoja pelätään”, hän jatkoi silmät leimuten, Sumusydän yritti näyttää itsevarmemmalta ja hurjemmalta kuin oikeasti olikaan. Pienikokoisen kissan suusta kuultuna hänen uhkauksensa kuulosti jokseenkin naurettavalta, etenkin kun vastustajia oli kaksi. Kolli kuitenkin tiesi joidenkin kotikisujen pelkäävän metsän kissoja enemmän kuin ketään muuta ja villikissoista liikkui pullamahaisten läskipalleroisten keskuudessa hurjiakin huhuja. Täytyi vain toivoa, että nämä kaksi olivat niin typeriä että pelkäisivät häntä tai ainakin ottaisivat soturin sanat tosissaan. Kyllä hän oli valmis taistelemaankin, jos olisi aivan pakko.

_________________
Tamun pillin mukaan tanssivat...
suurisydäminen soturi Sumusydän
ja ilkikurinen seikkailijaoppilas Juovatassu Meriklaanista,

sekä omissa oloissaan viihtyvä Raetassu Yöklaanista

Seuranhakuni
Jos minua ei kuulu vastailemaan peleihin, niin muistathan ensin katsastaa poissaoloni
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kkurakur
Parantaja
avatar

Viestien lukumäärä : 726
Join date : 19.10.2013

ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   To Maalis 05, 2015 2:00 pm

Aivan helpolla eivät kotikisutkaan päässeet pennun mukiloinnista, sillä vaikka Lahnapentu nyt oli auttamatta alakynnessä kahta kotikisun roistoa vastaan, osasi hän pistää mitä keljuimmilla tavoilla kampoihin. Nimittäin kollinalku häikäilemättä sylki ja räki vastustajien kasvoja päin, yritti purra kotikisujen varpaita, potki vimmatusti herkkiin alueisiin ja yritti vielä heittää lunta silmille. Tämä pieni vastarinta tosin herätti kahdessa raivokkaassa muiluttajassa vain kahta kauheampia tuntemuksia, sillä he eivät voineet sietää moista panettelua itseään pienemmiltäkään. Vaikka ruskea ja raidallinen pikkupeto huomasi itsekin, että tästä oli jo leikki kaukana, ei hän typeryyksissään aikonut antaa voittamisen iloa noille kahdelle öykkärille. Tämä oli jo varsinaista epäurheilijamaista pennunrääkkäystä ja ihan saletisti laitontakin. Lahnapentu oli raivoissaan saamastaan kohtelusta, sillä tällä kertaa hän ei oikeasti edes ollut tehnyt mitään, mistä ansaitsi moista pahoinpitelyä. Niinpä hän päätti häpäistä hyökkääjänsä ja siirtyi äärimmäisen puolustukseensa: rakon tyhjentäminen päin vihollisen naamaa. "Tästä saatte!" Lahnapentu rääkyi käpälävilinän lomasta ja irvisti pahoinpitelijöilleen häijysti. Se ei tosin tainnut lainkaan auttaa, vaan oikeastaan vain pahentaa koko tilannetta. "Teit viimeisen virheesi! Me tapetaan sut!" kotikisut kiljuivat sihisten ja kihisten ja kävivät virtsankatkuisina repimään pentuparkaa.

Tuskin ehtivät montaa raapaisua saamaan perille, kun melkein kuin valkoinen, muttei sitten ihan kuitenkaan, ritari saapui, ihme kyllä ei valkoisella ratsulla vaan ihan omin jaloin, pelastamaan päivän. Kotikisut lopettivat kuultuaan vieraan äänen ja kääntyivät heti katsomaan, kuka oli tullut pilaamaan heidän saunan takaisen hakkaamisensa. Vastassa näytti olevan suhteellisen hennon näköinen kollikissa, joka nähtävästi vastusti pentuväkivaltaa ja vastustipa myös hanakasti. Kotikisut tuhahtelivat ja pyörittelivät silmiään uuden kissan puheille kuin olisivat joutuneet pureksimaan salaattia einesmössönsä sijaan. Heidän reviirilleen näköjään käpysteli muitankin tunareita, joista toinen oli jo esittäytynyt klaanikissaksi. "Tämä on meidän reviiriä", toinen kissoista sihisi ja pörhisti omia karvojaan vastalauseeksi jatkaen, "luulisi klaanikissojen arvostavan reviirirajoja!" Toinen kotikisu nyökkäili hitaasti vieressä ja viuhtoi hännänpäällään kiihtyneenä edestakaisin. Molemmat kissat kuitenkin näyttivät empivän hiukan aggressiivisesta käytöksestään huolimatta: he toki olivat varsinaisia riitapukareita ja vahvoja, mutta treenatun soturin edessä heitä silti arvellutti hitusen. Vastassa oleva kissa ei näyttänyt kovinkaan vaaralliselta, eikä edes kuulostanut erityisen pelottavalta, mutta vaistomaisesti kotikisut ajattelivat tuon itsevarmuuden kumpuavan pakosti pitkästä taistelutaustasta.

Hetken aikaa näytti siltä, että kotikisut olisivat epävarmuudestaan huolimatta päättäneet käydä uudenkin tulijan kimppuun, mutta he näyttivät kuitenkin rauhoittuvan vähän. Kissat vilkuilivat toisiaan ja näyttivät pelaavan jonkinlaista silmäpeliä toistensa kanssa, jonka jälkeen he perääntyivät vähän. "Tämä ei jää tähän", kotikissat sättivät ja murahdellen lähtivät juoksemaan pakoon. Kotikisujen sanat eivät kuitenkaan vakuuttaneet maassa makaavaa Lahnapentua, joka paraikaan oli nousemassa ihmeen terhakkana istumaan, sillä pentu oli varma, etteivät moiset öykkärit uskaltaisi hyökätä uudelleen hänen kimppuunsa, mikäli hän lyöttäytyisi tuon uuden klaanikissan kanssa yksiin. Pentu ei voinut olla tämän itsevarmuutensa vuoksi huutamatta röyhkeästi pakenevien kissojen perään: "Senkus yritätte palata, vaikkukuonot!" Pennun ääni särisi vähän ja huutonsa jälkeen kollinalku päästikin muutaman yskäisyn. Hän oli kuitenkin ihmeen hyvässä kunnossa, vaikka oli juuri saanut varsinaisen pöllytyksen kahdelta kotikisulta: hänen oli ilmeisesti onnistunut väistellä ja tehdä vastarintaa sen verta, että mitään vitaalia ei ollut käynyt. Lahnapennulla oli ilmeisesti ollut onni mukanansa.

Jäämättä nuolemaan edes naarmujaan Lahnapentu pomppasi pystyyn, vähät välittämättä kolottavista mustelmanaluistaan, ja kiinnitti nyt huomionsa tähän uuteen kissaan. Tuo oli esittäytynyt klaanikissaksi, mikä oli ehdottoman hyvä asia - toisen oli pakko vaalia soturilakia ja siis tuntea velvollisuutta huolehtia toisesta klaanisyntyisestä kissasta. Mainiota. Toinen oli tullut parhaaseen aikaan - toisen avulla nimittäin Lahnapentu voisi seikkailla melkoisen turvassa ilman vaaraa tyhmistä kotikisuista. Vähän kuin henkivartija ja vieläpä ilman tilausta. Kollinalku ei tunnistanut toista, joten tuon vieraan kollin täytyi olla jostain toisesta klaanista. Hahaa, hän oli niin terävä kissa - kuka tahansa ei olisi takuulla kyennyt yhtä hyvään päättelyyn! Siitä huolimatta kuitenkaan Lahnapentu ei osannut sanoa, mistä klaanista tuo ritarillinen kolli oli. Hän ei nimittäin vielä ollut opetellut muiden klaanien tuoksuja, eikä osannut siis sanoa sen perusteella, oliko tuo vaaleanharmaa kolli Valo-, Yö- vai Meriklaanista. Moisella ei kuitenkaan ollut väliä juuri nyt, sillä Lahnapentu vähät välitti, missä klaanissa joku kumma soturi oli. Pääasia oli, että toinen oli klaanista ja takuulla ottaisi Lahnapennun väliaikaiseksi suojatikseen, kun oli jo kerta puolustanut tätä. Tai jos ei ottaisi, niin eiköhän hän keinot keksisi, jotta niin tapahtuisi. Hähähää!

Huolimatta itsekeskeisestä ja -rakkaasta asenteestaan Lahnapentu osasi myös käyttäytyä melko nuoleskelevasti ja säälinhakuisesti. Nyt hän käytti tätä taitoaan häikäilemättä hyväkseen yrittämällä kerätä uudelta tuttavuudeltaan pisteitä. "Olin niin peloissani", Lahnapentu vikisi teatraalisesti ja pyyhkäisi käpälällään otsaansa kuin pyyhkien kauhunhikeä pois karvoiltaan. "Mutta onneksi sinä herra siinä autoit minua. Olisin kuollut ilman sinua", kollinalku jatkoi ja hyppäsi toisen jalkoihin kiehnäämään kuin olisi löytänyt parhaan ystävänsä juuri. Niin, hänen täytyi yrittää olla mahdollisimman säälittävä ja surkea, jotta saisi toisen mukaansa vielä pidemmille seikkailuille. Nimittäin vaikka hänet oli juuri mukiloitu, ei hän missään nimessä ollut valmis vielä jättämään merihenkisiä seikkailuita taakseen. Ei ikimaailmassa. Ei koskaan. Ei milloinkaan! "Olen Lahnap--", vihreäsilmäinen kieroilijapentu aloitti, mutta keskeytti äkkiä. Hänen aivonsa nimittäin, kerrankin, kävivät ihmeen nopealla ja hän ymmärsi, että jos paljastaisi olevansa pentu, toinen takuulla voisi yrittää viedä hänet takaisin klaaninsa pariin. ja kävikö se? No ei! "Siis Lahnatassu. Olen Tuliklaanin soturioppilas", kollinalku juksutti silmät kirkkaina ja viiksikarvankaan värähtämättä. Olihan hän vähän pienikokoinen ollakseen soturioppilas, mutta hän luotti satasella omiin kieroilutaitoihinsa ja myös suloiseen vetovoimaansa. Jottei toinen ehtisi miettiä asiaa liikaa, pentu naukaisi pelastajalleen kysymyksen: "Ketä minun on syytä kiittää?"

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://kurmitsa.deviantart.com
Tamu
Oppilas
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 20.02.2015

ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   Ti Maalis 10, 2015 6:43 am

Pennunhakkaajien mulkoilu ja tuhahtelu ei saanut Sumusydämen vakaan oloista olemusta muuttumaan suuntaan tai toiseen. Mutta muiden silmien näkymättömissä, pinnan alla, kuohui. Toinen noista ala-arvoista toimintaa harjoittaneista hulluista alkoi puhua siitä kuinka hän ja pentu olivat tunkeutuneet heidän reviirilleen. Kuin varmemmaksi vakuudeksi pienempi nyökäytteli päätään toverinsa sanoille ja toinen jatkoi siitä, kuinka klaanikissojen luulisi noudattavan reviirirajoja. Ja hiirenpapanat, eihän tässä kummallisten hajujen sekamelskassa haistanut juuri mitään! Saati että olisi vainunnut kahden kollinrotkaleen hajumerkit, joita ne eivät takuulla edes viitsineet ikinä uusia, jos niitä alunperinkään oli ollut olemassa. Jos soturi ei olisi ollut kissoille raivoissaan näiden epäsoveliaan käytöksen takia, olisi hyväsydämminen katti ehkä esittänyt nöyrimmät anteeksipyyntönsä. Tässä tilanteessa hänen teki lähinnä mieli sylkeä päin kotikisujen rumaa leveää naamaa. Kyllähän soturit toki rajoja noudattivat, klaanien rajoja. Sumusydän ei kuitenkaan tokaissut ajatuksiaan ääneen, ettei vahingossakaan kuulostaisi heikolta tai tekojaan puolustelevalta. Kissat näyttivät yhä uhkaavilta ja jossain vaaleanharmaan kollin aivojen sopukoissa, adrenaliiniverhon takana nosti päätään pienen pieni ääni. Jos nuo kaksi kävisivät tosissaan hänen kimppuunsa, ne nitistäisivät hänet alta aikayksikön. Lisätäkseen uskottavuuttaan soturikokemuksen ja vaarallisuuden suhteen, jota kollilla ei tosiaankaan ollut, hän pakotti itsensä rentoutumaan. Ikäänkuin hänen ei tarvitsisi ollenkaan pelätä itseään kyräilevää kaksikkoa. Ikäänkuin hän voittaisi heidät taistelussa vaikka silmät kiinni ja vain vasenta etutassuaan käyttäen. Esitys meni täydestä, sillä uhkauksen ilmoille sysättyään molemmat pakenivat häntä suorana taakse osoittaen.

Hintelän kissan keuhkoista purkautui syvä helpotuksen huokaus, kun kotikisut katosivat näköpiiristä. Sinne menivät ja sieltä tuskin vähään aikaan palaisivat. Toivottavasti ne jättäisivät vastaisuudessa pennut rauhaan. Sumusydän käänsi katseensa öykkäröinnin kohteeksi joutuneeseen pienokaiseen, joka itsevarmasti huusi kiusaajiensa perään oman pikku uhkauksensa. Ruskeankirjava pikkuveikko oli niin syötävän suloinen, että soturi tunsi ihan sydämensä sulavan. Noin viehättävä luontokappale ei ollut ansainnut sellaista kohtelua. Päällisin puolin katsottuna kissassa ei näyttänyt olevan juuri muuta kuin naarmuja ja muita pintahaavoja, mitä nyt turkki oli jokseenkin pöllytetyn näköinen. Nyt kun kotikisut olivat lähteneet, Sumusydän ei näyttänyt enää lainkaan agressiiviselta, vain pienikokoiselta ystävälliseltä pentufanilta. Eli omalta itseltään. Pentu kertoi pelänneensä kauheasti ja alkoi kiehnätä soturin jaloissa. Voih, kuinka kukaan saattoi olla niin julma tuollaista pikkukissaa kohtaan. Ja niin kohteliaskin se oli! Ei pennun olisi sentään tarvinnut herroitella, tässähän ihan punastuu. ”Älä pelkää, olet nyt ihan turvassa. Eivät ne kotikisut uskalla palata, heidän uhkauksistaan ei tarvitse huolehtia”, kolli naukui lempeimmällä äänellään, vaaleankeltaiset silmät myötätunnosta hehkuen. ”Oletko kunnossa pikkukaveri?” Sumusydän päätti varmistaa asian vielä kissalta itseltään, vaikkei ollutkaan huomannut merkittäviä vammoja. Jos pentu asuisi täälläpäin niin tämän vanhemmat kyllä hoitaisivat pienokaisensa, jos tämä taas oli klaanikissa niin parantaja osaisi takuulla auttaa. Ruskeankirjava hurmuri kertoi olevansa Lahnatassu, klaanikissoja siis, ja lisäsikin loppuun kuuluvansa Tuliklaaniin. Lahnatassu oli melkoisen pienikokoinen kaveri ollakseen oppilas, josta soturi päättelikin että tämä oli nimitetty aivan äskettäin. Olihan Sumusydänkin aika pienikokoinen soturi, koko ei merkinnyt etteikö kissa voisi kuulua asemaansa. Se selitti senkin miksi tämä oli meinannut sanoa -pentu, nimensä loppuun. Voi hellanlettas pikkuista, niin epäuskoinen oppilaaksi pääsystä ettei nimeäänkään meinannut muistaa! Eiväthän oppilaat enää varsinaisesti mitään pentuja olleet, mutta Lahnatassu oli yhä niin pieni ja nuori, että se vain oli paras sana kuvaamaan tätä. ”Hei Lahnatassu. Olen Sumusydän, Meriklaanin soturi. Eikä sinun tarvitse kiitellä, en vain voi hyväksyä pentujen kiusaamista”, hän esittäytyi äänellä jota käytti vain pennuille puhuessaan, kehräyksen saattelemana, kun Tuliklaanin takuulla ihastuttavin jäsen tiedusteli kollin nimeä. ”Ja onnitteluni oppilaaksi pääsemisestä, olen varma että sinusta tulee vielä koko metsän paras soturi.” Olikohan tuliklaanilainen kenties eksynyt kulkiessaan metsässä, nuoret oppilaat kun eivät vielä tunteneet reviiriään kunnolla, saati sen ulkopuolista maailmaa. Hehän pääsivät sinne ensi kertaa. ”Oletkos eksyksissä, voin saattaa sinut kotiin jos haluat”, soturi tarjoutui hymyillen. Voih! Kumpa Sumusydämelläkin olisi yhtä ihania pentuja kuin Lahnatassu, tai edes oppilas.

_________________
Tamun pillin mukaan tanssivat...
suurisydäminen soturi Sumusydän
ja ilkikurinen seikkailijaoppilas Juovatassu Meriklaanista,

sekä omissa oloissaan viihtyvä Raetassu Yöklaanista

Seuranhakuni
Jos minua ei kuulu vastailemaan peleihin, niin muistathan ensin katsastaa poissaoloni
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kkurakur
Parantaja
avatar

Viestien lukumäärä : 726
Join date : 19.10.2013

ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   To Maalis 12, 2015 1:19 pm

Häpeämättä lainkaan häikäilemätöntä nuoleskeluaan ja esitystään, Lahnapentu kuunteli vähän puolikorvalla vaaleanharmaan kollin juttuja. Toinen vaikutti juuri sellaiselta kissalta, jota kollinalku nyt kaipasi: äärimmäisen ystävälliseltä, nuorista kissoista välittävältä ja siksi juuri helposti höynäytettävältä soturilta. Tämä kaikki oli niin täydellistä, että pienen karvarökäleen olisi tehnyt mieli pistellä vähän polkkaa siihen väliin. Tästä tulisi niin naurettavan helppoa, että ihan nauratti. Ei olisi temppu eikä mikään voittaa tuo suurisydäminen hölmö puolelleen ja saada tuosta turvaa seikkailun ajaksi. Ja seikkailun jälkeen soturi voisi toimia takuulla loistavana oppaana takaisin Tuliklaaniin (ei sillä, etteikö hän olisi itsekin löytänyt, mutta varmuuden vuoksi tietenkin) ja sen jälkeen koko pöljäkkeen voisi hylätä kuin knallin kalliolle ja sitten pitää suuren voitonjuhlan Tuliklaanin leirissä. Sellaisen, jossa hän voisi mässäillä hyvällä ruualla ja kertoa upeasta seikkailustaan sisaruksilleen. Joo, mahtavaa. Juuri niin tämä kaikki tulisi kääntymään. Ainoa mikä Lahnapentua kyrsi, ja kyrsi sitten ihan ältsyräisesti, oli se, että toinen kutsui häntä loukkaavasti pikkukaveriksi. Minähän olen jo iso ja mahtava, Lahnapentu kiukkusi mielessään ja oli vähällä, ettei hän alkanut läksyttämään uutta tuttavuuttaan asiasta. Kuitenkin jopa raidallisella kauhukakarakissalla oli sen verran älliä, ettei hän alkanut sättimään pelastajaansa suin päin, vaikka se olisi kollinpyörykästä ollut kohdallaan. Grr!

"Olen elämäni kunnossa, kiitos sinun", Lahnapentu mielisteli lisää ja kehräsi hiljaisesti. Hän oli takuulla jo voittanut tiensä toisen sydämeen, sillä kuka tahansa klaanikissa olisi jo langennut hänen hurmaavasta käytöksestään. No, ei mikään ihmekään, sillä kun nero oli työssä, niin silloin kaikki lankesivat hänen edessään. Sille ei nyt vain mahtanut mitään, että hän oli niin loistotyyppi ja vielä sairaan karismaattinenkin. Ja vielä hyvä miellyttämään ja nuoleskelemaan sotureita. Siihen eivät ihan kaikki pystyneet, tuumaili Lahnapentu ylpeänä itsestään. Toisaalta hän myös toivoi olevansa pian itsenäinen, suuri ja mahtava soturi, jonka ei tarvinnut nuolla kenenkään varpaita. Pikemminkin silloin häntä yritettäisiin miellyttää kaikin mahdollisin keinoin - kaikki Tuliklaanilaiset takuulla tulisivat suorastaan palvomaan suurta Lahnatähteä kilpaa päästäkseen hänen suosioonsa. Mikä ihana ajatus, niin jumalainen ja kaunis. Ah ja voih kuinka hän sitä aikaa jo odottikaan! "Hauska tavata, Sumusydän", röyhkeä pentu naukui ja nyökkäsi kunnioittavasti soturille virallisen tervehdyksensä. Vai että meriklaanilainen. Tältä ne siis haisivat - vähän joltain vetiseltä vesikasvilta, olisi Lahnapentu voinut kuvailla tuota uutta tuoksua. Tai oikeastaan hän ei ihan tiennyt, miltä vesikasvit haisivat, mutta hän oletti, että juuri tuolta. Hän nimittäin oli kuullut tarinoita klaanissaan, että Meriklaanin reviirillä oli paljon vettä. Sisaruksiensa kanssa hän oli myös leikkinyt, että meriklaanilaiset olivat hölmöjä leväkissoja, jotka asuivat veden alla ja mönkivät vedenalaisista luolistaan aina klaanikokouksiin. Ties vaikka tämä leikki olisi ollutkin totta ja Sumusydänkin asuisi vedenalaisessa leirissä. Hahhah!

Kiusaamisesta ei Lahnapentu tiennyt, sillä hän oli varma, että olisi vetänyt molempia kotikisuja vielä kurppaan jos Sumusydän ei olisi tullut väliin (no ei kyllä olisi, kunhan kollinalku tahtoi elää siinä haaveunelmassa), mutta sen raidallinen märkäkorva sivuutti kehut kuullessaan. Vai että tulisi Sumusydämenkin mielestä Lahnapennusta koko metsän hienoin soturi, hehhee, Sumusydämellähän oli hyvä silmä. No, olisi toisaalta pitänyt olla aikamoinen lahopää, ettei olisi sellaista huomannut. Lahnapentu todella oli luonnonlahjakkuus jo nuorena! "Aivan, aivan", kollinalun oli pakko nyökkäillä omahyväisesti virnistellen moisen kehun kuullessaan, kunnes jatkoi muista asioista, "Eksynyt? No en todellakaan. Olen oikeastaan, öhm, auttamassa klaaniani!" Tuliklaanilainen tarvitsi jonkun hyvän selityksen, jolla hän saisi Sumusydämen mukaansa suojelemaan itseään tyhmiltä kotikisuilta. Ja mikä olikaan parempi selitys kuin oman klaaninsa auttaminen? Niin, sillä hän takuulla voitti tuon vaaleanharmaan pienikokoisen soturin mukaansa. Hahhaa, hän oli kyllä todellinen nero. "Emoni on nimittäin sairas. Parantajamme ei saanut häntä parannettua, koska tauti on harvinainen. Kuulin Tuhkamyrskyn sanovan, että Kaksijalkojen lähellä on jotain, joka voi hänet parantaa. Tahdoin auttaa ja lähdin matkaan yksin, sillä minua ei oltaisi muuten päästetty", kieroontunut pentu sepitti keksittyä tarinaansa ja yritti näyttää mahdollisimman haikealta ajatellessaan "kuoleman sairasta" emoaan. Se oli kuitenkin todella vaikeaa pröystäilevälle pennulle, joka oli hihitellä tarinansa loistavuudesta joka sanansa perään ja virnuilla typerästi. Sumusydän tosin takuulla oli just niin taukki, että tarina menisi täydestä. Sen oli mentävä.

"En siis voi palata ennen kuin olen löytänyt täältä jotain, jolla auttaa emoani", pentu pisteli ja katsoi suoraan Sumusydämen keltaisiin silmiin omilla vihreillään, "Olemme vihollisklaaneista, mutta emoni on toooosi sairas ja minua pelottaa. En tiedä, voinko kysyä tätä sinulta mutta autatko minua pelastamaan emoni, Sumusydän?" Siinä se tuli. Kysymys, josta toinen ei takuulla voinut kieltäytyä. Hän oli kieroista kieroin! Mutta sellainenhan oli vain hänen oma etunsa. Oikeat johtajat osasivat voittaa kissat puolelleen keinoja kaihtamatta. Oliko Lahnapentu vielä kehunut itseään siitä, että hän oli nero?

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://kurmitsa.deviantart.com
Tamu
Oppilas
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 20.02.2015

ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   Ma Maalis 30, 2015 5:08 am

Ystävällisyytensä lisäksi Lahnatassu vaikutti saaneen erinomaisen tapakasvatuksen, sillä nuorukaisen tervehdystä tahditti suloisen virallinen ja kohtelias nyökkäys. Kuinka valloittava tämä olikaan. Ja niin kovin kiitollinen ”henkensä pelastamisesta”. Tuskinpa kotikisut olisivat Lahnatassua tappaneet, se olisi vaatinut sen että jokin viirasi niiden päässä, mutta olihan Sumusydämestä toki ollut suuri apu, ei sitä sopinut kieltää ei. Sumusydän siis salli itsensä tuntea ylpeyttä päivän hyvästä teostaan. Oikeastaan koko elämänsä parhaasta teosta, kolli kun ei ollut kovin paljon seikkaillut. Onneksi raitapaita vahvisti olevansa kunnossa, olisi ollut kamalaa jos tämä olisi vaikkapa vammautunut pennunhakkaajien laittoman tempauksen johdosta. Oppilas näytti tulevan erityisen tyytyväiseksi saadessaan soturilta kehuja. Omilta oppilasajoiltaan hän muisti kirkkaasti miten hienoa oli ollut kuulla itseään reilusti kokeneemmalta olevansa taitava. Kuten aina, toisen hyvä mieli sai myös Sumusydämen iloiseksi. Oli aina yhtä mukavaa ja palkitsevaa saada toiset hyvälle tuulelle. Toisin kuin Meriklaanin hontelo katti oli kuvitellut, ruskearaidallinen söpöläinen kiisti olevansa eksyksissä. Hetken ajan soturi luuli tämän sanovan niin siksi, ettei halunnut myöntää epäonnistumistaan suunnistuksen suhteen. Pienikokoisen meriklaanilaisen kasvoille kohosi typerän iloinen virnistys hänen katsellessan nuorenpaansa. Se kuitenkin haihtui savuna ilmaan, kun oppilas kertoi emonsa sairastuneen harvinaiseen tautiin, jota edes Tuliklaanin parantaja Tuhkamyrsky ei ollut pystynyt hoitamaan. Lahnatassu vaikutti niin surulliselta että se tarttui empaattiseen kolliin heti. Oli varmasti järkytys että oma emo sairastui harvinaiseen tautiin juuri kun oli nimitetty oppilaaksi. Raidallinen kolli selvästi rakasti emoaan valtavasti, kun oli kaikkien vaarojen uhallakin lähtenyt täysin vieraaseen maailmaan pelastaakseen tämän kun edes klaanin parantaja ei siihen kyennyt. Olihan se tietysti kiellettyä livistää sillä lailla kaksijalkaisten maille, mutta myös täysin ymmärrettävää. Jos nuorukainen menettäisi läheisimmän sukulaisensa... Voih, Sumusydän tuskin pystyi kuvittelemaan Lahnatassun osaksi lankeavaa tuskaa. Kun tämä sitten pyysi häntä auttamaan vihreät silmät toiveikkaasti hehkuen, oli soturin vain aivan pakko luvata auttavansa. Niinpä hän nyökkäsi syvästi liikuttuneena siitä sinnikkyydestä jolla oppilas aikoi perheenjäsenensä pelastaa. ”Olen todella pahoillani puolestasi. Tietenkin autan sinua, tai siis ainakin yritän parhaani mukaan. Saat kunniasanani siitä, että jos vain voin mitenkään emoasi auttaa, niin teen sen”, soturi vannoi. Koko Tuliklaani saisi olla ylpeä noin rohkeasta ja uskollisesta jäsenestä. Kaksijalkojen kalapaikka oli vaarallista aluetta, kuten Sumusydänkin oli hyvin huomannut, joten oppilas tarvitsi häntä enemmän kuin arvasikaan. Ainut asia josta vaaleanharmaa kissa ei pitänyt lainkaan oli se, että hänen täytyisi jäädä tälle kummalliselle ventovieraiden hallitsemalle reviirille. Hän kun oli toivonut pääsevänsä takaisin kotiin. Lisäksi kaikki tämä uusi ja vieras sai Sumusydämen pelokkaaksi. Sitä hän ei tietenkään ulkopuolisesti näyttäisi. Tälläisessä tilanteessa oli pysyttävä vahvana, ihan vain Lahnatassun vuoksi. Ei auttaisi lainkaan, jos hermostus tarttuisi Sumusydämestä tähän. ”Tiedätkö yhtään mitä lääkettä tai yrttiä Tuhkamyrsky tarkoitti, tai missä päin sitä kasvaa?” kolli kysyi huolissaan. Mikäli Lahnatassulla ei olisi asiasta haisuakaan, tästä retkestä tulisi huomattavasti vaivalloisempi. Pelkkä kasvin nimenkään tietäminen ei paljoa asiaa auttaisi. Tämä oli iso paikka ja vaikka nimi olisikin selvillä, ei se kertoisi minkä näköistä tai hajuista yrttiä heidän oli etsittävä. Oli siis vain luotettava siihen että oppilas olisi lääkkeen yksityiskohdista selvillä, tai muuten Tuhkamyrsky saisi selvitä perinteisin keinoin. Sumusydän oli kuullut Tuliklaanin parantajan olevan taitava työssään, mutta jos emo kerran oli niin kovin sairas kuin mitä raidallinen kissa antoi ymmärtää, oli epävarmaa pystyisikö paraskaan parantaja auttamaan.

_________________
Tamun pillin mukaan tanssivat...
suurisydäminen soturi Sumusydän
ja ilkikurinen seikkailijaoppilas Juovatassu Meriklaanista,

sekä omissa oloissaan viihtyvä Raetassu Yöklaanista

Seuranhakuni
Jos minua ei kuulu vastailemaan peleihin, niin muistathan ensin katsastaa poissaoloni
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kkurakur
Parantaja
avatar

Viestien lukumäärä : 726
Join date : 19.10.2013

ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   Ti Maalis 31, 2015 11:41 am

Tämä oli ehdottomasti parasta, mitä Lahnapentu oli vähään aikaan tehnyt. Hän tunsi itsensä niin suureksi ja mahtavaksi saadessaan pyöriteltyä Sumusydämen pienen karvavarpaansa ympärille. Räkäisestä pennusta tuntui kuin hän olisi voinut nyt käskeä pahaa-aavistamattoman kollin tekemään mitä hyvänsä hänen hyödykseen. Ja sepä vasta oli mainio tunne, oi kuinka mainio olikaan! Lahnapentu ei voinut olla virnuilematta typerästi itsekseen, sillä hän ei ollut järin hyvä näyttelijä ja se virne oli sellaista sorttia, ettei omahyväinen pennunpyllerö kerta kaikkiaan voinut estää sitä kihoamasta pullealle naamalleen. Raidallinen kollinalku yritti kuitenkin pian taannuttaa vallattoman virneensä, mutta päätyi vain näyttämään vielä typerämmältä. "Olet niin jalo soturi - emoni takuulla ilahtuisi kuullessaan tuon", Lahnapentu naukui puoliksi virnuten ja puoliksi yrittäen pakottaa ilmeensä haikean surulliseksi. Mutta ehkäpä Sumusydän ei huomaisi mitään. Niin, omiin näyttelijänlahjoihinsa oli luotettava ja niin tuo meidän kaikkien rakastama pentumme tekikin. Ihan sama, virnuiliko hän vai ei, Sumusydän oli tiukasti Lahnapennun hallinnassa. Vain yksi hännänheilautus ja hänen uskollinen henkivartijansa takuulla vaikka kantaisi Lahnapentua pitkin maita ja mantuja... Hahhah, sepäs se vasta olisikin ollut hauskaa.

Pentu vakavoitui hetkeksi Sumusydämen udellessa lisää. Ääh, tätä kollinpyörylä ei ollut miettinyt lainkaan. Nyt olisi syytä keksiä jotain, sillä saattoihan olla, että Sumusydän tahtoisi viedä pennun takaisin kotiinsa, mikäli osoittautuisi, ettei heistä kumpikaan oikeastaan tiennyt, mitä etsittiin. Tai no eiväthän he oikeasti mitään edes etsineet, mutta Sumusydämen olisi parasta uskoa niin. Lahnapentu vilkuili vähän ympärilleen ja yritti keksiä jotakin, josta kiskoa mehevää tarinaa. Hmm, jäistä maata, kuolleita puskia, kauempana vettä, vedessä jokin kaksijalkojen viritelmä, viritelmässä kiinni keinuvia hökötyksiä... Ahaa, nythän hän keksi! Tuliklaanilaisepeli kääntyi soturin puoleen ja jatkoi keksittyä tarinaansa: "Kuulin Tuhkamyrskyn sanovan, että kaksijaloilla on yleensä säilössä jotakin, joka auttaa vaikeisiinkin sairauksiin. Luulen siis, että kaksijalkojen asioiden läheltä voimme löytää jotakin, jos käymme tutkimassa. Kuulema se jokin on, tuota noin, jokin ihmeellinen kasvi, jollaisia ei kasva täälläpäin vapaana luonnossa." Siinäpä vasta oli nerokasta juttua - tarpeeksi laveaa, jotta Lahnapentu ei jäisi niin helposti kiinni valheestaan, mutta silti tarpeeksi tarkkaa, jotta Sumusydän ei luovuttaisi kesken kaiken. Hähähää, tästä alkaisi seikkailu!

"Tuolla vedessä näkyy jotain kaksijalkojen asioita. Ajattelin mennä katsomaan niitä vähän lähempää", Lahnapentu selitti ja viittoi veden suuntaan, jossa näkyi veden päällä kelluvia asioita vaikka muille jakaa. Niin, ne näyttivät tarpeeksi kiinnostavilta, jotta ne kelpasivat pullukalle pennulle tutkittavaksi. Hän ei tuntenut lainkaan pelkoa lähteä tutkimaan niitä, sillä hänellä oli mukanaan Sumusydän - soturi, joka olisi takuulla valmis vaikka laittamaan omankin henkensä alttiiksi yhden pennun eteen. Oikein hyvä, oikein hyvä. "Mennään siis aluksi sinne", Lahnapentu ilmoitti jo vähän käskevämmällä äänellä, sillä hänellä oli kova työ pitää itsensä kohteliaampana kuin yleensä ja nyt hänen kiltin oppilaan roolihahmonsa alkoi jo rakoilla. Kuinkakohan kauan kestäisi, että hänen viimeisetkin näytöksen rippeet rapisisivat hänen yltään ja Sumusydän ymmärtäisi tulleensa pienen kollin viettelemäksi... Sitä sieti miettiä.

Sen enempää neuvottelematta (eihän hänen tarvinnut mitään neuvotella, hänhän oli johtaja ja Sumusydän alhainen henkivartija jonka tehtävä oli vain avustaa ihastuttavaa oppilasta herttaisessa emonpelastustehtävässään) Lahnapentu lähti marssimaan eteenpäin. Hän ei kuitenkaan marssinut kovin pitkään, sillä hän sai mitä parhaimman idean... mitäpä jos hän todella kokeilisi, mihin Sumusydän oli valmis alistumaan? Vielä aiempaakin pirullisempi virne levisi pennun kuonolle. Sitten hän päästi sydäntä riipivän voihkaisun ja lyhistyi maahan. "Aih", hän vinkaisi ja alkoi nuolemaan vimmatusti anturoitaan, "Olen tainnut kävellä jo enemmän kuin mihin olen tottunut... en taida pystyä jatkamaan kävelyä. Mutta aikaa ei ole hukattavaksi, sillä emoni... voih!" Lahnapentu päästi mitä surkeimman vinkaisun itkuisen uiverruksensa lopetuksesi ja näytti niin surkealta kuin vain suinkin osasi. No, Sumusydän, mitä teet? Annatko oppilaan antaa odotuttaa sairasta emoaan?

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://kurmitsa.deviantart.com
Tamu
Oppilas
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 20.02.2015

ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   Pe Huhti 03, 2015 10:11 am

Kuultuaan Sumusydämen suostuvan kihosi pikkuisen oppilaan naamalle suloinen hymyntapainen. Tai ainakin hän luuli sen olevan hymy. Hieman omalaatuinen, mutta hymy yhtä kaikki. Soturi vastasi siihen apeasti. Eipä oppilaankaan mieliala kauaan pilviä hiponut. Palattuaan jälleen emoonsa oli tämä hetkellinen ilonpuuska haihtunut kuin tuhka tuuleen. Savuna ilmaan, tai kuten Sumusydän ajatteli, sumuna ilmaan. Normaalisti moinen sanaleikki olisi kohottanut reilusti pentuja jumaloivan soturimme mielialaa, mutta ei tänään. Ei enää. Onneksi ei Lahnatassu ollut aivan out sen suhteen mistä kasvista oli kyse. Edes yksi valoisa puoli tässä lähes mahdottomassa tilanteessa.

Tuo kaksijalkojen kummallinen kasvi sai soturin epävarmaksi. Miksi kaksijaloilla olisi jokin kasvi, joka auttaisi kissojen sairauksiin? Eiväthän ne kissoista pitäneet. Kiusasivat ja kävivät kimppuun jos näkivät väärään paikkaan eksyneen raukan reviirillään. Ja entä ne niiden kotikisut. Pitivät vankeina kamalissa pesissään ja lihottivat ne niin etteivät kissat jaksaneet edes liikkua. Eikä siinä vielä kaikki. Kaksijalat aivopesivät vankinsa uskomaan että metsään ei kannattanut mennä ja että niiden omassa hökkelissä oli kaikkein mukavinta ja muutenkin kaikin puolin parasta. Sumusydän värähti inhosta ja pakotti ajatuksensa pois kotikisuista. Niiden raukkojen kokemat vääryydet saivat hänet voimaan pahoin. Kyllä Tuhkamyrskyn täytyi tietää mistä puhui. Luultavasti sama lääke tepsi sekä kaksijalkoihin itseensä, että kissoihin. Niin sen täytyi olla.

Sumusydän lähti askeltamaan oppilaan perässä meren pinnalla kelluville hökötyksille päin. Ne olivat selvästi kaksijalkojen tekoa, sillä luonto yksin ei kyennyt muovaamaan niin eriskummallista asiaa kuin mitä nuo kellukkeet olivat. He eivät päässeet edes puusta koostuvalle niemelle, jonka molemmin puolin kellukkeet jököttivät, kun Lahnatassulta pääsi veret seisauttava vinkaisu. Soturi juoksi maahan lyyhistyneen pennun luokse parilla valtaisalla loikalla. Mitään näkyvää vammaa ei ollut ja hetken hän ehti jo pelätä kaksijalkojen vempeleiden hyökänneen pienokaisen kimppuun. Ties vaikka ne pystyisivät satuttamaan ilman että toiset läsnäolijat sitä huomasivat. Se vasta olisikin petollinen keksintö niiltä sydämettömiltä raakalaisilta.

Mistään yliluonnollisesta ei kuitenkaan ollut kyse. Pikemminkin täysin luonnollisesta asiasta. Lahnatassu näet kertoi polkuanturoidensa alkaneen kivistää. Pentuparan kärsivästä ilmeestä ja surullisesta äänestä päätällen kovasti kivistivätkin. Tuliklaanin reviiri oli kaikkein lähinnä kaksijalkaisten kalapaikkaa, mutta Lahnatassu oli niin kovin nuori. ”Ei hätää. Olet kävellyt enemmän kuin aiemmin, mutta ei maailma siihen kaadu. Kun kasvat jaksat kävellä entistä pidempiä matkoja ja mitä enemmän kävelet, sitä vahvemmaksi tulet. Ja ennenkuin huomaatkaan niin jaksat kulkea vaikka koko metsän halki”, kolli rauhoitteli lempeästi. Nyt olisi keksittävä keino saada Lahtatassu liikkeelle. Ei tätä voisi kävelemäänkään vaatia, joten ainoa keino oli kuljettaa häntä. Mutta miten? Mietittyään tuota visaista kysymystä tovin tuli soturi siihen tulokseen että ainoa keino oli kantaa tuliklaanilainen kelluvaan härpäkkeeseen. Pennun jalat saisivat levätä, joka olikin välttämätöntä jos heidän olisi vaikka lähdettävä lipettiin. Oppilas oli jo sen verran iso poika, ettei olisi soveliasta kantaa tätä niskavilloista kuten aivan pikkupennuille tehtiin. ”Kiipeä selkääni niin tassusi saavat levätä ja päästään jatkamaan. Ei anneta pikku vastoinkäymisen estää meitä pelastamasta emoasi, eihän?” Sumusydän puheli laskeutuen kyyryyn, jotta Lahnatassu voisi kavuta hänen päälleen. Tämä ei ollut niin iso ettäkö hän olisi epäillyt jaksamistaan. Ei noin pieni voinut olla kovin painava. Sen sijaan häntä huoletti se pysyisikö oppilas hänen selässään. Tietenkään tämä ei voisi käyttää kynsiä kyydissä pysyäkseen ja pienikokoinen kun oli, oli myös soturin selkä kapeampi kuin isommilla lajitovereillaan.

_________________
Tamun pillin mukaan tanssivat...
suurisydäminen soturi Sumusydän
ja ilkikurinen seikkailijaoppilas Juovatassu Meriklaanista,

sekä omissa oloissaan viihtyvä Raetassu Yöklaanista

Seuranhakuni
Jos minua ei kuulu vastailemaan peleihin, niin muistathan ensin katsastaa poissaoloni
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kkurakur
Parantaja
avatar

Viestien lukumäärä : 726
Join date : 19.10.2013

ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   Ti Huhti 07, 2015 7:37 am

Kuin suurinkin katalus konsanaan Lahnapentu tiesi, että Sumusydämen vaihtoehdot olivat sangen rajatut. Pennun jättäminen siihen paikkaan nimittäin ei takuulla tullut kysymykseenkään tuolle tunnolliselle ja hyväsydämiselle soturille, sillä jos Sumusydän olisi tahtonut tehdä niin, olisi tuo jo lähtenyt ajat sitten lätkimään ja jättänyt tuliklaanilaisklopin kärvistelemään kahden kotikisun kynsiin. Tuo ei takuulla voinut jättää, hihhih, anturakipuista kollinalkua kärvistelemään yksin kivuissaan. Oli oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa: joko Sumusydän jäisi odottamaan tai ottaisi pennun kannettavakseen. Ensimmäinen vaihtoehto ei ollut kovin todennäköinen, koska Lahnapentu oli vakuuttanut vaalean kollin siitä, että nyt oli hätätapaus eikä ollut syytä jäädä nysväilemään turhia. Pennunkuvatus oli vakaasti jo päättänyt, ettei hän ollut jättänyt Sumusydämelle mitään vaihtoehtoja sen suhteen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Suunnitelma oli aukoton, eikä sitä voinut paeta edes helpotetun diffuusion avulla.

Luultavasti koko suunnitelmaan olisi saanut helposti kissanmentävän aukon jos toisenkin, mikäli kyseessä olisi ollut joku toinen kissa kuin Sumusydän. Vaan ei, tuo hellä ja kiltti kolli teki juuri kuten Lahnapentu oli toivonut ja oikeastaan jo tiennytkin tekevän. Pennun oli kahta vaikeampaa yrittää pitää uskottavaa naamaa, sillä hänen olisi nyt jo tehnyt mieli kikattaa itsensä kuoliaaksi Sumusydämen hellyyttävästä hölmöydestä. Raidallista kollinalkua ei tarvinnut montaa kertaa kehottaa, kun hän jo melko näppärästi kävi tuumasta toimeen. Vähän kömpelösti, eikä suinkaan sen vuoksi, että Lahnapentu olisi yrittänyt esittää haavoittunutta, vaan silkastaan hänen omaa kömpelöyttään pentu möngersi jollain tapaa Sumusydämen selän päälle ja otti oikein mukavan asennon. Siinä sitä kelpasi köllötellä lämmitetyllä kulkuneuvolla, eikä tarvinnut tehdä mitään päästäkseen eteenpäin. Se se vasta oli elämää - oli erittäin kätevää käyttää muita kissoja hyödykseen, jos siitä sai näin mainiot matkaedut. "Kiitos, Sumusydän! Nyt takuulla ehdimme ajoissa emoni luo", karvapallo kehräsi ja virnuili nyt peittelemättä ollessaan Sumusydämen selkäpuolella. Sumusydämen näkökentän takana kelpasikin virnuskella niin paljon kuin sielu sieti ja sen edun tuo härski pentu käytti siekailematta hyväkseen.

Matkanteon alkaessa Lahnapentu kuitenkin huomasi kyydin vähän kiikkeräksi, joten pentu yritti alkuun tasapainoilla keinuvassa käynnissä miten nyt parhaaksi katsoi, mutta totesi pian, että se oli ihan tyhmää. Siksipä hän häikäilemättömästi iski pienet kyntensä soturin selkään pysyessään kyydissä paremmin. "Hups, anteeksi", Lahnapentu piikitteli perään kuin se olisi ollut vahinko, vaikka todellisuus oli valhetta rumempi. Pentu ei kuitenkaan irroittanut kynsillään otetta, vaan ylläpiti sitä tarpeeksi kevyesti, jottei raavaalla soturilla pitäisi olla suurempaa valittamista, mutta tarpeeksi lujasti jotta Sumusydän ei voisi olla huomaamatta. Hän todella oli takuulla koko Tuliklaanin kieroontunein tyyppi. Vaan minkäs mahtoi, moinen sikamainen toiminta oli Lahnapennulle aivan liian houkuttelevaa ja mielihyvää nostattavaa. Ei sitä kovin usein saanut pidellä kynsin kiinni vihollisklaanin soturin selästä ja ratsastaa alistetulla soturilla. Tästä ilosta piti ottaa kaikki irti, siis aivan kaikki.

Kaksikko alkoi pikku hiljaa saavuttaa kaksijalkojen asiaa. Oikeastaan he olivat jo niin lähellä, että Lahnapentu totesi jo alkuasetelman olevan tarpeeksi hyvä. Pentu liukui kuin karvaista liukumäkeä alas Sumusydämen selän päältä ja otti käpälillään vastaan. "Pystyn jo seisomaan", Lahnapentu ilmoitti ja jäi paikoilleen tarkkailemaan tuota veden päällä kelluvaa pottaa. Kissat eivät olleet vielä laiturin päällä, vaan tukevasti maalla. Maareitti tuolle puiselle rakennelmalle näytti kulkevan jonkin matkan päässä. Kaksijalkoja ei näkynyt, mikä ehkä vähän harmittikin vihersilmäistä kissanpylleröä. Hänestä olisi näet ollut oikein kiva nähdä edes kerran yksi kaksijalka, sillä pentu ei ollut kuullut niistä kuin pentutarhan saduissa. "Tuossa se nyt keikkuu ja tässä me olemme. Ketään ei näy, mutta pitää olla varovainen. Toimintasuunnitelma voisi olla tämä: hyppää sinä veden yli tuohon puisella alustalle tästä ja tutki, mistä me pääsemme sisään tuohon kummalliseen asiaan. Minä pidän vahtia täällä kaksijalkojen tai muiden semmoisten varalta. Kun löydät jotain, viito, ja sitten minä hyppään perässä", Lahnapentu selosti suunnitelmaansa, jossa Sumusydän taas joutui hommiin. Sumusydän-parka.

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://kurmitsa.deviantart.com
Tamu
Oppilas
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 20.02.2015

ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   Ti Huhti 14, 2015 7:19 am

Kun pentupolo oli päässyt Sumusydämen selkään hän lähti askeltamaan kaksijalkojen kelluvia kapistuksia kohden. Soturi yritti pitää kulkunsa mahdollisimman tasaisena pikku matkustajansa vuoksi, mutta ei ilmeisesti onnistunut siinä. Lahnatassu nimittäin oli luiskahtaa alas ja otti vaistomaisesti tukea kynsillään. Aijai! Että oppilaalla olikin terävät kynnet, kuin naskalit. ”Ei se mitään”, hän mutisi, vaikka moinen olikin tehnyt kipeää. Lahnatassu jatkoi kiinni pitämistä varmaankin puolivahingossa. Ei tätä voisi siitä moittia, ei takuulla ollut helppoa pysytellä niin kiikkerällä alustalla kuin liikkuvan kissan selkä. Kolli joutui silti puremaan hampaita yhteen estääkseen itseään sähähtämästä pienokaiselle.

Onneksi kärsimystä ei kestänyt pitkään. Meriklaanilainen huokaisi hiljaa helpotuksesta oppilaan liukuessa alas ja kumartui venyttämään lapojaan jotta kynsien aiheuttama kipu hellittäisi. Lahnatassu oli jo ehtinyt miettiä suunnitelmaakin. Se vaikutti yksinkertaisuudessaan hyvältä, eipä tässä vieraassa tilanteessa oikein muutakaan voinut tehdä. ”Selvä”, soturi naukaisi vielä kerran pentua vilkaisten. Kaipa tässä nyt oli tarpeeksi turvallista, että tämä pärjäsi hetken itsekseen. Ainakaan kaksijalkoja tai koiria ei näkynyt. Loikatessaan puujutun päälle Sumusydän yllättyi siitä miten vakaalta se tassujen alla tuntui. Kuin olisi seisonut maalla, puu vain tuntui polkuanturoiden alla erilaiselta. Nyt kun hän oli lähempänä kelluvaa asiaa kolli huomasi ensi kertaa sen koon koko komeudessaan. Kaukaa se oli näyttänyt suhteellisen pieneltä, mutta nyt kävi ilmi että se oli valtava. Melkeinpä isompi kuin hirviöt, soturi arvasi ottaen kurssin kohti lähintä niistä.

Sumusydän pysähtyi puualustan reunalle empimään. Kelluva kapistus oli niin lähellä sitä, että hän voisi vaivatta loikata sen päälle. Ei kuitenkaan ollut takeita ettäkö moinen toimintamalli olisi turvallinen. Saattoihan valkoisen ja sinisen kirjava hökötys olla vaikka ansa. Se voisi vangita hänet jos hän hyppäisi miettimättä. Muuta keinoa ei kuitenkaan näyttänyt olevan. Ei mitään mitä voisi käyttää siltana. Ei mitään mitä pitkin pääsisi lähemmäs. Vaaleanharmaa kolli kuuli kimeän kirkaisun takaansa. Hän loikkasi puolikkaan hännänmitan verran ilmaan, ennenkuin tajusi äänen tulleen viereisessä kellujutussa istuvan mustapäisen lokin nokasta. Jos pahainen lokki pystyi siihen, pystyi klaanikissakin. Sumusydän peruutti pari askelta vauhdin ottoa varten ja ponkaisi kohti määränpäätään. Soturi lensi ilman halki sydän tykyttäen. Hän ei ehtinyt ajatella mitään muuta kuin eikö minun olisi jo pitänyt laskeutua ennenkuin hän sekunnin murto-osan kuluttua tömähti jollekin kovalle. Kellujutskassa olikin ollut vain jonkinlaiset laidat ja nyt hän oli pudonnut pohjalle asti. Onneksi laita oli niin matala että sille pääsisi jos vain ottaisi hieman vauhtia. Sumusydän katseli uteliaan jännittyneesti ympärilleen kulkien hitaasti eteenpäin. Kapistuksen sisus oli vallan kummallisen näköinen. Valkea väri jatkui myös sisäpuolella. Kyljissä oli syvennyksiä, jotka muistuttivat puiden rungoissa olevia koloja ja niiden sisällä oli kaikenlaisia kaksijalkojen pikkutavaroita. Lisäksi maassa oli pusseja ja kasseja, joiden sisältä arvatenkin paljastuisi lisää hämäräperäistä kamaa. Keskellä rakennelmaa sijaitsi jonkinlainen koppi. Kaikenkaikkiaan se muistutti muodoltaan klaanikissojen pesiä, katto, seinät ja sama luolamainen muoto. Sen sisällä vasta juttuja olikin, mutta ne näyttivät kiinteiltä. Kuin kasvaisivat suoraan maasta.

Vaikka kaikki olikin perin kummallista, vaikutti paikka turvalliselta. Kaksijalkojen tavaroita oli niin paljon ettei ollut ihme, jos täältä sattuisi tuo salaperäinen ihmelääke löytymäänkin. Käyttäen paria laatikkoa portaina Sumusydän loikki laidalle ja viittoi etutassullaan Lahnatassua paikalle. Jos itse kaksijalka pysyisi poissa, heillä ei pitäisi olla huolen häivää. Oppilaskin voisi siis tulla etsimään lääkettä, kaksi silmäparia näkee enemmän kuin vain yksi.

_________________
Tamun pillin mukaan tanssivat...
suurisydäminen soturi Sumusydän
ja ilkikurinen seikkailijaoppilas Juovatassu Meriklaanista,

sekä omissa oloissaan viihtyvä Raetassu Yöklaanista

Seuranhakuni
Jos minua ei kuulu vastailemaan peleihin, niin muistathan ensin katsastaa poissaoloni
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kkurakur
Parantaja
avatar

Viestien lukumäärä : 726
Join date : 19.10.2013

ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   Pe Huhti 17, 2015 1:03 pm

Sinne meni Sumusydän kuin tottelevaisinkin alamainen, suoraan kohti vaaran sydäntä vain yhden pahaisen pennun käskystä. Lahnapentu oli oikein mielissään siitä. Tällaista tottelevaisuutta hän olikin kaivannut muilta sotureilta, sillä harvoinpa pääsi pompottelemaan itseään isompiaan ihan näin helposti. Toki hän aina manipuloi muita kissoja mitä iljettävimmillä tavoilla, mutta tämä oli aivan uudelle asteelle noussutta käskyttelyä. Sumusydän tutkisi myrskyn silmässä eli kaksijalkojen vekottimen tuntumassa kaiken tarpeellisen ja sitten pennunrökäle vain seuraisi perässä, kun reitti oli selvä. Ei Lahnapentu tietenkään pelännyt (paitsi ehkä ihan vähän, mutta sitähän kollinalku ei myöntänyt edes itselleen) kaksijalkojen kummallisia vehkeitä, mutta oli aina silti hyvästä laittaa etuvartion tiedustelija ensin tarkastamaan, että reitti on selvä. Se oli vain oman, äärimmäisen kallisarvoisen hengen varjelua toisten kustannuksella ja se oli kollinalusta ihan oikein, eikä siinä ollut mitään arveluttavaa. Oma henki tuli aina ennen muiden henkiä. Ja olihan nyt Lahnapennun henki paljon arvokkaampi kuin vaikkapa tuonkin soturin - kissanpennulla oli paljon enemmän kuita elämää edessään kun tuolla nuorella soturilla.

Vasta jonkin alan tutkittuaan, jolloin Lahnapennun kärsivällisyys alkoikin loppua, sillä paikoillaan jöpöttäminen ei ollut todellakaan hänenlaistaan hyperaktiivista kieroilijaa varten (etenkin, kun Sumusydän näytti olevan kunnossa eikä vaaraa täten näkynyt mailla halmeillakaan), Sumusydän viittoi olevan turvallista myös pennulle raahata arvokas takalistonsa paikalle. Ruskea pentu loikkasi makuultaan pystyyn, venytteli vähän jäseniään rattoisasti ja sitten katseli vähän, minne hänen tulisi seurata. Veden yli olisi loikattava pieni matka, joka oli melkoisen suuri kuitenkin yhtä pienelle ja säälittävälle pennulle kuin tuliklaanilaiselle riesalle. Lahnapennulla ei kuitenkaan ollut mitään syytä alkaa jänistämään, sillä katselihan soturi takuulla hänen loikkaansa ja tuo piti kollinalkua jo oppilaana, joten ei auttanut kuin ponnistaa pienillä lihaksillaan ja loikata. Loikka oli melkoisen säälittävä ja jäi vähän puolitiehen, mutta siitä huolimatta pentu sai otteen etukäpälillään tuon vedessä lilluvan asian laidasta. Kuitenkaan kissan takalisto ei ihan yltänyt mukaan, joten se kävi koskettamassa hiukan vettä matkallaan. Raidallinen karvapallo tuhahti vähän, muttei välittänyt vedestä juurikaan vaan kiipesi vain laidan yli kyytiin itsekin. Hän ei tosiaan ollut mikään kovin snobi kissa, joten pieni takaliston kastelu ei ollut ongelma eikä mikään.

Nyt kun arvoisa Lahnapentukin oli kyydissä, räkäpaholainen tunki heti Sumusydämen ohi röyhkeästi kohti seikkailua, etenkin, kun hän tiesi reitin olevan selvä ja kaiken olevan turvallista. Pentu kokeili käpälällään keskellä olevan rakennelman seiniä kuin kokeillen, pääseekö siitä läpi samalla tapaa kuin Tuliklaanin leiriä ympäröivistä tiheistä kasveisa. Ei päässyt. Pentu kiersi tuota viritelmää ympäri kuin etsien sen heikkoa kohtaa ja kokeillen käpälillään aina vähän väliä, josko jostain pääsisi. Pentu ei kuitenkaan tullut huomanneeksi, että toisella puolella oli suora aukko, josta pääsi sisään, ainakaan ennen kuin tuli sen kohdalle. Maireana siitä, että oli löytänyt rakennelman sisäänmenoaukon ihan omin voimin, Lahnapentu marssi sisään rinta rottingolla ja pienintä pelon hikikarpaloakaan vuodattamatta. Sisällä näytti olevan melkoisesti kaikenlaista jännittävää: maasta nousevia ihmeellisiä puita ja reunoilla kaikenlaista härpäkettä, jotka olivat ilmeisesti kaksijalkojen jotakin tarvikkeita. Mitä lienivätkään.

Tavarat olivat kuitenkin sen verran kiinnostavia, että Lahnapentu loikkasi niiden kimppuun ja alkoi repiä niitä joistakin pehmeistä laatikoista, joihin niitä oltiin pakattu siisteihin pinoihin. Ensimmäisessä laatikossa oli jotakin ohuen nahkan tuntuisia erivärisiä rättejä, joiden käyttötarkoitusta pentu ei millään keksinyt. Ainakin ne olivat pehmeitä ja tuntuivat kynsissä mukavilta revittäviltä. Lahnapentu pistelikin iloisesti niihin reikiä minkä ehti ja viskeli niitä maahan laatikosta. Värikkäitten nahkojen alta löytyi jotain vielä hauskempaa kuin nuo nahat: valkoisia rullia. Pentu tarrasi yhteen kyntensä ja nosti käpäläänsä ylös, jolloin rullan päällimmäinen kerros lähti liikkeelle kuoriutumaan muusta rullasta. Se tuntui uskomattoman hauskalta ja pian raidallinen kauhukakara löysikin itsensä keskeltä valkoista revittyä silppua, kun hän oli kuorinut koko rullan auki. "Hehee", Lahnapentu höhötti hauskalle tempulleen ja heitteli roskaa ympärilleen. Hähää, jättipähän hän kaksijaloille jotain ihmeteltävää ja siivottavaa - siitäs saivat!

Pentu oli jo täysin unohtanut tuhoamisvimmansa lomassa sen, että heidän kai piti etsiä emolleen muka jotain kasvia. Oli huomattavasti kiinnostavampaa vain tuhota kaksijalkojen tavaroita ja viskellä niitä ympäriinsä kuin etsiä jotain tyhmää kasvia, jota ei oikeasti edes tarvittu. Pentu iski seuraavaksi silmänsä johonkin kummaan koppaan, jonka päällä oli taas yksi niitä kaksijalkojen nahkoja. Tiimellyksensä lomassa pentu taisi heittää koko nahan päin Sumusydämen pläsiä, mutta Lahnapentu vähät välitti sellaisesta. Hän oli nimittäin löytänyt kasapäin jotakin, joka tuoksui ja näytti syötävältä. Sen ympärillä oli vain jotakin liukasta materiaa, mutta nopeastikos yksi kissanpoika sen puri ja repi auki ja paljasti pakkauksen sisältä jotakin riistaa, jolta näytti olevan jo poistettu kaikki sulat ja nahat. Lahnapentu iski aarteeseen ahnaasti hampaansa ja alkoi autuaasti mutustaa tuon kumman korin sisältöä parempiin suihin vähät välittämättä Sumusydämen läsnäolosta. Oi autuutta!

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://kurmitsa.deviantart.com
Tamu
Oppilas
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 20.02.2015

ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   La Huhti 25, 2015 5:12 am

Lahnatassun loikka vesimöhkäleen sisään jäi hieman vajanaiseksi. Moista aavistellen oli Sumusydän jäänyt seuraamaan tilannetta ja ongelman tultua ilmi oli klaanikolli salamana käännähtänyt oppilasta kohti, valmiina apuun. Apua ei kuitenkaan tarvittu, sillä nuorukainen onnistui hilaamaan itsensä vekottimen sisäpuolelle. Tämä kiirehti suoraan keskeltä nousevan rakennelman taakse, ilmeisesti kiireissään etsimään lääkettä. ”Katso tarkkaan, kaksijalat tykkäävät piilotella arvokkaita juttuja”, soturi huikkasi perään suunnaten vastakkaiseen suuntaan. Valkea hökkeli ei ollut niin iso etteikö hän kuulisi jos Tuliklaanin oppilas kutsuisi apua, joten kolli uskalsi jättää tämän näköpiirinsä ulkopuolelle. Hitaasti Sumusydän eteni tutkien katseellaan kaiken eteen tulevan, sekä tekemällä epäilyttäville ilmestyksille lähemmän tarkastelun nuuhkimisen muodossa. Ilmassa leijui niin paljon vieraita kaksijalkojen tavaroista lähtöisin olevia tuoksuja ettei lääkkeen aromi osunut vaaleanharmaan kollin nuuskuttimeen. Keskeltä kasvavan möhkäleen kohdalle tultuaan hän löysi jotain kiintoisaa. Seinämää vasten nojasi jokin musta ja kookas esine. Soturi pökkäsi sitä varovasti etutassullaan. Se oli kylmä kuin lehtikadon yöt ja arvatenkin painava, sillä se ei liikkunut töytäisyn voimasta milliäkään.

Jokin suuri ja tumma iski Sumusydäntä vasten yläviistosta. Varmana siitä että oli saanut petolinnun niskaansa hän loikkasi kunnioitettavan pituisen matkan taaksepäin itseään vimmatusti ravistellen. Pyöreiksi laajenneiden silmien vauhko katse pehmeni kollin huomatessa sen olevan vain yksi nahoista, joita kaksijalat tuntuivat niiden runsaasta lukumäärästä päätellen rakastavan. Lahnatassu oli viskannut sen ulos kopista tutkimustensa kiihkossa. Nahat olivat aina herättäneet soturissa inhoa eritoten niiden luonnottoman värin vuoksi. Tämäkin hänen edessään oli räikeän punainen, kuin tuore veri. Näitä ajatuksia seurasi puistatus ja Sumusydämen oli aivan pakko varmistaa ettei nahassa ollut oikeaa verta, ennenkuin hän pystyi jatkamaan etsintöjä.

Kun hän oli varma ettei kopin ulkopuolella ollut mitään lääkkeestä käyvää, kolli suuntasi sen sisäpuolelle missä Lahnatassu olikin sotkenut oikein urakalla. Maa oli valkean ja pitkän nauhan peitossa ja sillä täällä oli riekaleisia nahanpalasia. Oppilaan epätoivo auttaa emoaan oli ymmärrettävä, mutta olisi helpompi etsiä jos sotkun alta näkisi sen kätkemät tavarat. Pikku sottapytty itse oli löytänyt jotain kiinnostuksen herättävää. Tämä näet oli kumartuneena erään kaksijalkojen pakkauksen ylle. Takaapäin oli mahdotonta sanoa mitä mieltä tämä oli löydöksestään, ilmeitä kun oli hankala lukea toisen takapuolesta, ja pentu itse esti kropallaan Sumusydäntä näkemästä mitä tämä tutki. ”Löysitkö lääkkeen?” hän kysyi kääntyen seinän viereen pinotun tavarapinon puoleen. Lahnatassu oli aukonut naskalikynsillään kiitettävän määrän pakkauksia, joiden jäännösten välistä pilkotti jotain vihreää. Voisiko se olla heidän etsimänsä yrtti? Ajatuksesta uutta puhtia saaneena soturi penkoi kasvin, sillä se oli kuin olikin kasvi, esille. Koko lyhyen elinikänsä aikana ei ollut meriklaanilainen moista kasvia nähnyt. Se oli pieni, vain alle puolikkaan hännänmitan korkuinen, mutta melkein yhtä paksu. Aikamoinen pallo siis. Väri oli jokseenkin kalvakka, kuin auringossa virttynyt, eikä niin kirkas kuin mihin hän oli kotimetsässä tottunut, mutta kaksijalat olivat panneet sen kippoon, jossa oli kuivaa multaa. Tuskin ne viitsisivät kuollutta kasvia turhanpäiten säilyttää. Kumma vain että multa oli kuivuudessaan murenemispisteessä. Oliko tämä kasvi sellainen joka ei kaivannut vettä? Kasvista lähti viiksenohuita vaaleita karvoja, jotka saattoivat olla se parantava osa. Tai kenties pallomaisen ilmestyksen sisällä oli tuoretta parantavaa mehua. Lähes varmana siitä että löytö oli oikea Sumusydän huikkasi intoaan peittelemättä: ”Hei Lahnatassu, tules katsomaan!” Kasvin tuoksu oli niin heikko että hän työnsi kuononsa kiinni karvoihin saadakseen vainun sisäänsä. Se oli kuitenkin paha erhe. Karvat osoittautuivat teräviksi piikeiksi, jotka nyt ikävästi pistivät hieman hömelön soturimme nenävärkkiä saaden aikaan muutamaan pienen pisteen, joista tihkui pisara verta. ”Aijaijai!” pääsi ilmoille parkaisu Sumusydämen alkaessa hieroa kirsuaan etutassullaan. Että olikin pitänyt tunkea kuononsa kiinni tuohon vihulaiseen.

_________________
Tamun pillin mukaan tanssivat...
suurisydäminen soturi Sumusydän
ja ilkikurinen seikkailijaoppilas Juovatassu Meriklaanista,

sekä omissa oloissaan viihtyvä Raetassu Yöklaanista

Seuranhakuni
Jos minua ei kuulu vastailemaan peleihin, niin muistathan ensin katsastaa poissaoloni
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kkurakur
Parantaja
avatar

Viestien lukumäärä : 726
Join date : 19.10.2013

ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   Su Huhti 26, 2015 5:52 am

Se oli tosiaan kuin Tähtiklaanin ikuiset metsästysmaat - mainiota apetta helposti, hauskasti ja viihdyttävästi. Lahnapentua ei tuntunut häiritsevän lainkaan ajatus, että hän mutusti paraikaan kaksijalkojen ruokia. No, miksipäs sitä turhaan vieroksumaan ruokaa, joka kuitenkin maistui hyvältä. Väliäkös sillä, kenen saalistamaa se oli, jos maku oli kohdallaan ja sen sai ilman turhia ponnisteluja. Sumusydämen kysymykselle taas pentu näytti vain karvaista takapuoltaan ja jatkoi hotkimistaan siihen pisteeseen, kunnes kummallisen paketin sisältö oli rohmuttu ja pennun vatsa pullollaan. Vähät jostain lääkkeistä, jos tarjolla oli vaikka mitä herkkuja. Pentu olisi kernaasti syönyt lisääkin kaikenlaista, mitä näytti olevan kaksijalkojen tavaroissa, mutta hän oli jo niin täynnä, että sai jäädä toiseen kertaan. Raidallinen kissanpoika nuoli tyytyväisenä huuliaan ja makusteli vielä viimeisiä aromeja aukomalla suutaan, joka avautui nopeasti raukeaan haukotukseen. Nyt olisi nokoset tehneet terää! Pentu melkein harkitsikin jo hyviä tirsoja (Sumusydän olisi takuulla suostunut vahtimaan hänen tippaansa vaikka kysymättäkin), mutta Sumusydän näytti löytäneen jotain hihkaisusta päätellen.

Laiskasti pennunpyörylä tepsutti vaalean soturin luo ja katsoi nyt tuota kummallista kasvia skeptisesti kulmat koholla. Jopas näytti typerältä kasvilta - hän ei ollut ikinä nähnyt vastaavanlaista karvakasvia. Se ei näyttänyt millään tapaa edes kiinnostavalta ja Lahnapennun olisi tehnyt mieli heittää koko kasvi vain päin Sumusydämen näköä, mutta kolli näytti ehtivän ensin tunkea kuononsa tuohon kasviin. Kasvi kuitenkin näytti olevan semmoista sorttia, että se puri takaisin ja Sumusydämen vingahdus herätti Lahnapennun mielenkiinnon. "Hähhähä", oli pennun pakko räkättää vähän silkasta vahingonilosta, eikä kollinalku yrittänyt millään tapaa edes peittää härskiä vahingoniloaan. Siitäs sai, tyhmä meriklaanilainen, hhähähäh! Pentu kuitenkin kröhäisi ja nosti teennäisen myötätuntoisesti kulmiaan kuin olisi huolestunut toverillisesti Sumusydämen voinnista. Pentu ei kuitenkaan edes kysynyt, oliko sattunut pahemminkin, vaan hymyili mielenvikaisen pirullisesti naukuessaan: "Sen lääkkeen täytyy olla tuo. Otetaan se mukaan ja häivytään."

Ei takuulla ollut montaa yhtä pirullista kissaa kuin Lahnapentu. Hän oli häikäilemättömyydessään aivan omaa luokkaansa, sillä pieni karvapallo ei tuntenut pienintäkään omatunnon pistosta. Sen sijaan Sumusydän saattaisi tuntea pistoksen jos toisenkin - Lahnapennulla ei nimittäin ollut pienintäkään aietta koskea tuohon ilmeisen purevaan kasviin. Sumusydän saisi kantaa sen ja saada vaikka koko suunsa täyteen piikkejä. Oikeastaan ajatus siitä, että tuo meriklaanilainen vingahtelisi vähän väliä tuon kasvin kantamisesta tuntui suorastaan kiihoittavalta ja vain siksi, että Lahnapennun oli ehkä onnistunut ajaa tuo kolli siihen asemaan. Toisaalta voisi olla mahdollista, että Sumusydän keksisi jonkun toisen ratkaisun kantaa tuota asiaa, mutta siltikin. Aijaij kuinka Lahnapentu nauttikaan vallastaan!

Pentu kääntyi selin kolliin ja jätti tuon keräilemaan kasvia parhaaksi katsomallaan tavalla. Hän itse aikoi jo astella ulos tästä kummasta kaksijalkojen kopperosta ja lähteä marssimaan kotia kohti, sillä kollinalku oli saanut täksi päiväksi jo tarpeeksi hupia. Nyt hän voisi hyvillä mielin mennä kotiinsa ottamaan oikein hyvät päivänokoset pentutarhan lämpöön... Pieni rökälekissa ponnisti kaksijalkojen koko hökkelistä pois puiselle maalle, joka oli rakennettu veden päälle. Tällä kertaa he nimittäin voisivat kiertää vaikka sen kautta oikealle maalle ja jatkaa sieltä matkaansa. Pentu ei kuitenkaan ehtinyt ottaa kovin montaa askelta puulla, kun hän törmäsi johonkin pörröiseen. Lahnapentu muksahti takamukselleen ärähtäen ja nosti katseensa törmäämäänsä asiaan.

Se oli toinen niistä kotikisuista, jotka olivat aiemmin mukiloineet häntä. Mutta tällä kertaa kotikisuja ei ollut vain kahta, vaan Lahnapentu huomasi kissan takana kolme muuta kissaa. "Kukkuluuruu rääpäle, missä pelastajasi nyt on", kotikisu nauroi kuivasti ja kohotti käpälänsä iskeäkseen pentua. Lahnapentu päästi hurjan kauhun rääkäisyn, joka muistutti puoliksi kiljuntaa ja sähinää: "Sumusydäääääääääängh!"

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://kurmitsa.deviantart.com
Tamu
Oppilas
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 20.02.2015

ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   Ma Huhti 27, 2015 8:57 am

Aijaijai. Soturi jatkoi maksanvärisen nenänpäänsä hieromista tiedostaen kuin jostain kaukaa kantautuvan Lahnatassun räkätyksen. Kehtasikin nauraa, kasvilla todella oli terävät piikit. Pentu taisi tajuta olevansa epäkohtelias, sillä tämä vaikeni pian. Kuonon jomotuskin hellitti pikkuhiljaa. Tyytyväisenä siihen että tuliklaanilainen uskoi kasvin olevan heidän etsimänsä lääke, Sumusydän siirtyi pohtimaan hyvin käytännönläheistä ja ajankohtaisia pulmaa. Miten kantaa kasvi Tuliklaaniin saamatta koko suutansa täyteen noita viheliäisiä piikkejä? Kauan kesti ennenkuin hän tajusi ratkaisun olevan niinkin yksinkertainen kuin sitaista yksi kaksijalkojen lukuisista pikku nahanpalasista pallomaisen luontokappaleen ympärille ja kantaa sitä siitä. Itse asiassa niin kauan, että siihen mennessä kun kolli oli saanut sopivankokoisen nahan kiedottua kasvin päälle, kuului ulkoa Lahnatassun kauhistunut kiljaisu.

Kutsun saaneena Sumusydän nappasi kantamuksensa leukojensa väliin ja syöksyi ulos valkeasta jutusta. Kammettuaan itsensä vaivoin laidan yli takaisin puualustalle, kasvin takaa kun oli hankala nähdä eteensä, huomasi hän että pennun ahdistelijat olivat palanneet. Ja tällä kertaa sankoin joukoin, soturi laski yhteensä neljä kotikisua. Tassutellessaan niskakarvat pörrössä lähemmäs alkoi vaaleanharmaan kissan kurkusta kummuta vihaista murinaa. Vihan takana piili jälleen pelko sekä hänen itsensä että Lahnatassun puolesta. Tällä kertaa ei selvittäisi pelkillä sanoilla, se oli varmaa. Edes kotikisut eivät voineet olla niin tyhmiä että kuvittelisivat hänen pieksevän heidän monipäisen joukkionsa. Pienikokoinen ja rimppakinttuinen kissa, joka kantoi suussaan rehuja, mahtoi olla pelottava näky nelihenkiselle riitapukarijoukolle. ”Jaahas, siellähän se onkin”, myös kotikisu oli noteerannut Sumusydämen ja laski iskuun kohottuneen käpälänsä maahan. Etummaisena seisova kolli oli selvästi joukon pää ja puheenjohtaja, sillä tämä jatkoi ääni syvää halveksuntaa tihkuen: ”Pystyykö arvon klaanikissaherrasmiehemme yhä panemaan meille kampoihin, hä? Toin pari kaveria mukanani, huomaatko, tä?” Kotikisu ajatteli selvästi samoin hänen voittomahdollisuuksistaan.

Heidän olisi paettava, se oli ainut vaihtoehto. Eri asia oli pääsisivätkö he karkuun. Hänellä oli kantamuksensa ja Lahnatassu oli rohkeudestaan huolimatta vasta pentu. Nyt olisi oltava vieläkin ovelampi ja kierompi kuin edellisellä kerralla. Se tosin tuotti Sumusydämelle vaikeuksia, hän ei ollut mikään tyhmä, muttei myöskään kissa fiksuimmasta päästä. ”Aijaa että käytte pennun kimppuun ihan porukalla, kuinka epäurheilijamaista käytöstä”, yrityksestä huolimatta hän ei onnistunut kuulostamaan kovin vakuuttavalta, vaikka mulkoilikin kotikisuja uhmakkaasti. ”Valehtelijaksi en kuitenkaan voi syyttää, siitä pisteet sinulle. Lupasit ettei se jäisi siihen ja tulit takaisin. Bravo! Jos emosi on saanuut älyllisesti minimaaliseen päähäsi taottua yhtään mitään muuta järkevää kuin sen ettei lupauksia saa rikkoa, sinä häivyt juuri nyt ja viet ystäväsi mukanasi”, solvaaminen onnistui pelon ja raivon rekaisessa mielentilassa huomattavasti paremmin. Kotikisua ei tosin voinut syyttää myöskään ylenpalttisesta tyhmyydestä. Tämä seisoi järkähtämättä paikoillaan valmistautuen selvästikin iskemään takaisin hieman kovemmin ottein kuin verbaalisesti. Kolme muuta kissaa astuivat pomonsa rinnalle alkaen sähistä uhkaavasti. Vaan nyt täytyy sanoa että kerrankin Sumusydämellä välähti ja vieläpä nopeasti. Hän tähtäsi päin kotikisukollin leveää naamaa ja keskitti kaikki vähäiset voimansa heittoon. Kaktus, vaikka eiväthän kissat tienneet kasvin lajia, lensi komeassa kaaressa ilman halki suoraan kohdettaan kohti. ”Siitä saat!” ärjäisi soturi kuin parhaimmankin punanahkaintiaanin sotahuudon.

_________________
Tamun pillin mukaan tanssivat...
suurisydäminen soturi Sumusydän
ja ilkikurinen seikkailijaoppilas Juovatassu Meriklaanista,

sekä omissa oloissaan viihtyvä Raetassu Yöklaanista

Seuranhakuni
Jos minua ei kuulu vastailemaan peleihin, niin muistathan ensin katsastaa poissaoloni
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kkurakur
Parantaja
avatar

Viestien lukumäärä : 726
Join date : 19.10.2013

ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   Ma Huhti 27, 2015 10:43 am

Nyt oli tiukka paikka. Vai oliko? Lahnapentu ei oikein ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, sillä hän koko ajan luotti siihen, että Sumusydän kyllä viime käpälässä viimeistään uhraisi vaikka itsensä hänen henkensä eteen. Missään vaiheessa pennunryökäleellä ei käynyt mielessä, että tuo soturi ei välttämättä moisessa vaarassa enää tahtoisikaan puolustaa pientä röyhkimystä, joka oli niin ratsastanut soturin selässä kynnet esillä kuin räkättänyt tuon kivullekin täysin esteettömästi. Mutta kukapa nyt olisi voinut hylätä suloisen kissanpojan ypöyksin, etenkin kun kyseessä oli niinkin ihastuttava tyyppi kuin Tuliklaanin lupaava kollinalku. Pentu sulki tiukasti silmänsä sillä lähestyvä iskukäpälä lähestyi kohti kollinalkua, mutta hän ei tehnyt elettäkään väistääkseen. Hänenlaisensa supersankari ei moista alhaista kotikisua väistäisi - Sumusydän saisi hoitaa taistelupuolen tämmöisiä kuolakarpalokissoja vastaan. Silti vaistomaisesti pennun karvat pörhistyivät ja selkä köyristyi uhkaavasti, vaikka neljään melko suurikokoiseen ja hyvinvoivaan kotikisuun verrattuna pieni klaanikissa näytti vain koomiselta.

Kotikisun käpälä kuitenkin pysähtyi kuin seinään Sumusydämen tullessa paikalle ja Lahnapentu pysyi vahingoittumattomana. Hmph, oli jo aikakin vaalean henkivartijan saapua, Lahnapentu tuumi mielessään kiittämättömästi. Nopeasti pentu kuitenkin livahti suojelijansa taakse virnuilemaan kotikisuille, sillä häntä ei liiemmin huvittanut olla suoralla tulilinjalla, mikäli kotikisut yhtäkkiä kävisivät kiinni. Jos joku tässä vahingoittuisi, se olisi Sumusydän, sillä pienellä pennulla ei ollut pienintäkään aietta saada yhtään ainoaa uutta naarmua kuninkaalliselle hipiälleen. Kuitenkaan tehdäkseen tästä ajatuksesta totta ei Lahnapentu käyttänyt aikaansa minkäänlaisen suunnitelman tekoon, sillä kollinalku ei toden totta ollut mikään kovin hyvä strategi, eikä hänen päähänsä tullut kuin uusia ajatuksia siitä, kuinka hän voisi kiusata ja nöyryyttää muita kissoja mahdollisimman katalilla tavoilla. Hän antoi siis tilanteen lipua omalla painollaan eteenpäin. Pieni ruskea räkäpää ei kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta provosoida kotikisuja Sumusydämen kapean kehon takaa, joten pentu näytti suojastaan kieltä ja ilveili pilkallisesti.

Provosointi kuitenkaan ei aiheuttanut sen suurempia hetkautuksia, sillä Sumusydän teki huulenheiton jälkeen liikkeensä. Lahnapentu yllättyi takuulla melkein yhtä paljon kuin kotikisutkin Sumusydämen reteästä toiminnasta, mutta vain melkein, sillä kotikisujen kruunaamattomalle johtajalle tuli täysin yllätyksenä saada piikikäs yllätys vastapuolelta. Kotikisu ulvaisi kivusta saadessaan piikit päin näköään ja kissa alkoi vimmatusti potkia etukäpälillään tuota piikikästä olentoa pois kuonoltaan, milloin kissaparka tietenkin vain piikitteli omia käpäliään. Kotikisu heittäytyi maahan pitelemään kipeää kuonoaan, mutta kiljaisi raivoissaan hyökkäyskäskyn muille kotikisuille. Sähisten, rähisten ja ehkä ihan vähän ähistenkin kotikisut hyökkäsivät kolmistaan kohti Sumusydätä ja Lahnapentua. Kaksi kissoista loikkasivat Sumusydäntä päin, aikeenaan kaataa tuo pieni vaalea klaanikissa maahan ja raapia tuon vatsaa auki ja samalla potkia kollia kohti puuviritelmän reunaa, jotta tuo putoaisi veteen.

Kolmas kissoista taas hyppäsi kohti Lahnapentua. Kotikisut selkeästi olivat raivokkaita, mutta eivät mitään kovin kokeneita taistelijoita ja jopa Lahnapentu äkkäsi sen. Silti häntä ei huvittanut jäädä ottamaan turhia naarmuja hipiäänsä, joten pentu päästi pienen kihisevän rääkäisyn ja loikkasi Sumusydämen vatsan alle piiloon. Kaksi muuta kissaa kuitenkin tulivat nopeasti Sumusydäntä päin ja pentu totesi piilon olevan huono - siellä hän vain liiskaantuisi rähisevien kissojen alle. Siksipä hän singahti kuin karvainen tykinkuula Sumusydämen takajalkojen välistä, ponnisti ja loikkasi soturin selän päälle takaapäin. Sieltä pentu loikkasi toisen hyökkääjän pään kautta kotikisujen taakse, jossa yhä kasvojaan pitelevä kotikisu yritti kaivaa muutamaa tarttunutta piikkiä lihastaan. Kaikkeen hänenlaisensa nahjuskin pystyi, kun oli tositilanne kyseessä - moni tuliklaanilainen olisi ollut hämmästynyt siitä, mihin yleensä niin laiskanpulskea kollinroikale kykeni tuona hetkenä.

Siinä pentu ei empinyt kovin kauan, mitä tekisi. Hän oli päässyt vihollislinjan läpi ja hänen edessään oli enää haavoittunut kissa. Mikäpä siis olisikaan ollut parempi vaihtoehto kuin käpälämäkeen pötkiminen. Sumusydän varmaan pärjäisi yksinkin ja jos ei pärjäisi, niin voi voi, se ei ollut Lahnapennun ongelma. Tuntematta lainkaan myötätuntoa soturia, joka oli juuri paaponut oikukasta pentua mitä herttaisimmalla antaumuksella, Lahnapentu lähti pinkomaan puuta pitkin. Matkallaan hän tosin potkaisi maassa makaavaa kotikisua jalkaan ja vasta sitten hän pisti suurimman vaihteensa päälle. Pentu kääntyi juostessaan katsomaan kohti Sumusydäntä huutaen: "Ei muistella pahalla, Sumusydän!" Niin juoksi tuo paatunut roisto aina kuivalle maalle asti. Sori vaan, Sumusydän, mutta näin se maailma toimii, pentu tuumi pikkuvanhasti mielessään.

Kotikisut eivät kuitenkaan olleet ihan valmiita vielä päästämään kaiken aloittanutta pikkuista karvapalloa menemään. Kotikisujen johtaja oli nimittäin toennut ja viittoi mukaansa yhden kotikisuista ja yhteistuumin nuo kaksi lähtivät Lahnapennun takaa-ajoon jättäen kaksi kotikisua mittelemään Sumusydämen kanssa. Onni onnittomuudessa Sumusydämelle, sillä nyt tuolla soturilla oli vähemmän kissoja vastassaan.

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://kurmitsa.deviantart.com
Tamu
Oppilas
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 20.02.2015

ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   Ti Huhti 28, 2015 9:06 am

Hätäisesti käyntiin rykäisty suunnitelma toimi kuin nakutettu. Tai toimi ainakin aluksi. Olihan se alusta asti ollut selvää ettei Sumusydän saisi neljää rotevaa riidanhaastajaa peloteltua pois yhden kasvin voimin. Tarkoitus olikin ollut hämmentää joukkiota sen verran että he pääsisivät lähtemään lipettiin. Johtaja, joka selvästi yllättyi piikikkäästä kasvikranaatista, ei kuitenkaan jäänyt täysin toimettomaksi. Vaikka tämä oli ainakin hetken aikaa eliminoituna, tajusi kotikisu lähettää uskolliset alaisensa taistoon. Meriklaanilaiskolli oli alusta asti tiennyt että tälläinenkin käänne olisi mahdollinen. Silti hän ei kyseiseen tilanteeseen jouduttuaan keksinyt miten toimia kaikkein järkevimmin. Kaksi soturia kohti lähtenyttä kotikisua pääsisivät yllättämään valmistautumattoman kohteensa. Sivulle hypähtämisestä huolimatta osui toisen hyökkääjän jalka vaaleanharmaata kissaa kylkeen, saaden hänet horjahtamaan. Pientä harha-askelta heti hyväkseen käyttäen nuo viheliäiset kotikisut painoivat Sumusydämen maahan kuin minkäkin hiiren. Selvästikään kaksikko ei ollut saanut minkäänlaista taistelukoulutusta, sillä näiden liikkeet jättivät useita kohtia täysin suojatta ja olivat muutenkin jokseenkin kömpelön oloisia. Aivan kuin he eivät tietäisi mitä tehdä ja toimisivat täysin improvisoiden. Raa´alle voimalle ei pienokokoinen soturi kuitenkaan mitään mahtanut, vaikka tekniikkaa käyttämällä olisikin voinut selviytyä yhdestä vastustajasta. Mutta kaksi oli liikaa. Soturilla ei ollut aikomustakaan jäädä tähän pahaiseen kalapaikkaan mukiloitavaksi, mutta hän jatkoi vastaan taistelemista vielä jonkin aikaa varmistaakseen että Lahnatassu pääsisi turvallisesti karkuun. Ainakin näiden kahden kissan osalta. Kolmannelle alaiselle ja johtajalle Sumusydän ei voisi mitään. Hän kierähti vatsalleen raapien matkalla kotikisuja takakynsillään. Siitä kolli onnistuikin pääsemään jaloilleen ja lataamaan iskun vasten suuremman kissan naamaa. Ja nyt karkuun.

Kotikisukaksikko ei ollut samaa mieltä. Hurjasti sähisten toinen loikkasi hänen selkäänsä alkaen kynsin hampain raastaa karvatukkoja Sumusydän-paran kyljistä. Soturi heittäytyi maahan selälleen jättäen hyökkääjän alimmaiseksi. Ponkaisten kohti puualueen reunaa onnistui kolli onnekkaasti välttämään lisäiskut. Hänen takanaan velloi meri josta tältä kohdin oli sulanut kaikki jäät ja edessä oli umpikuja. Suurempi vastustajista syöksyi häntä kohti ja iski vasten kollin kasvoja. Vaikka Sumusydän käänsi päänsä sivuun suojellakseen silmiään vahingoilta, hän sai osuman. Kynsi leikkasi nuoren kollin vasenta korvanlehteä kuin tulikuuma veitsi, jättäen siihen ikävännäköisen loven. Kissa tyrkkäsi hänet laidan yli ja... Molskis, soturi tippui suoraan mereen upoten pinnan alle. Hän ponkaisi pintaan keuhkot täyteen happea haukaten ja huusi teatraalisesti: ”Apuaa!” Sitten Sumusydän suunnitelmallisesti painui uppeluksiin hukkunutta esittäen. Eipä ollut kotikisuilla tietoa siitä että hän oli nimenomaan Meriklaanista ja kuin kotonaan vedessä. Useimmat olivat hyviä uimareita mutta Sumusydänpä oli ollut oppilaasta asti erityisen taitava sukeltamaan. Niinpä hän sukelsi, sukelsi vaikka keuhkot alkoivat jo kirkumaan ilmaa ja päätyi puualustan alle. Koetuksesta selviytynyt kolli kapusi kylmästä täristen alustaa tukevan tukin päälle. ”Hukkukse?” yläpuolelta kuului toisen kotikisun hämmästynyt huudahdus. ”No mitäs luulet, ootko kuullu kissasta joka osais uida, hä? Mennään jo. Ei se enää tuolta pintaan nouse, pomo odottaa”, toisen annettua närkästyneen vastauksen askeleet loittonivat ja Sumusydän salli itselleen hengähdystauon. Vasta nyt hän tajusi mitä sanonta ”hieroa suolaa haavoihin” todella tarkoitti. Merivesi oli saanut hänen kehoonsa ilmestyneet naarmut kirvelemään ja etenkin korvan viilto, josta valui kuuma verinoro soturin kasvoille, protestoi suolasta. Mutta ei siinä vielä kaikki. Piilopaikastaan hän näki vastaavan valkoisen mötin kuin sen missä he olivat olleet ajelehtivan muristen rantaan kaksijalka kyydissään. Hui kauhistuksen kanahäkki! Olivatko he olleet jossakin vesihirviössä. Sekä kauhusta että kylmästä kankeana Sumusydän kyhjötti paikoillaan tuijottaen petoa kunnes se kävi levolle.

Sumusydän uskaltautui lähtemään suojaavan puualustan alta vasta hyvän aikaa odotettuaan. Kaikki kotikisut olivat häipyneet ja vesihirviöt nukkumassa, kun hän kapusi uupuneena maihin. Hyökkääjät olivat ilmeisesti viskanneet taikakasvin veden vietäväksi sillä sitä ei näkynyt missään. Se siitä, täytyi vain rukoilla Tähtiklaanilta että Lahnatassun emo selviäisi Tuhkamyrskyn perinteisten yrttien voimin. Yhä edelleenkään ei hyväsydämiselle ja hieman hömelöllekin kissalle tullut mieleen että Lahnatassu olisi voinut häntä jotenkin huijata. Autuaan tietämättömänä petoksesta uupunut soturi lähti häntä maata laahaten kotia kohden. Kaipa Lahnatassu oli selvinnyt Tuliklaanin leiriin omin nokin. Eihän tämä enää mikään pentu ollut, vaan oppilas. Lumikkovahdin olisi vilkaistava naarmuja ensin, vaikka tuskin ne kovin pahoja olivat, mutta sitten Sumusydän halusi kyllä suoraa päätä petiin. Kukaties hän saisi vielä nuhankin tuosta pulikoinnista, sen verran jääkalikkamainen olo kollilla oli kotimatkaansa tehdessään.

_________________
Tamun pillin mukaan tanssivat...
suurisydäminen soturi Sumusydän
ja ilkikurinen seikkailijaoppilas Juovatassu Meriklaanista,

sekä omissa oloissaan viihtyvä Raetassu Yöklaanista

Seuranhakuni
Jos minua ei kuulu vastailemaan peleihin, niin muistathan ensin katsastaa poissaoloni
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kkurakur
Parantaja
avatar

Viestien lukumäärä : 726
Join date : 19.10.2013

ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   Ke Huhti 29, 2015 1:48 am

Ehkä jossain palasessa läpeensä kieroutunutta sydäntään pentu tunsi pientä sääliä Sumusydäntä kohtaan - raukka joutui kotikisujen hyökkäyksen kohteeksi vain, koska oli niin hyväsydäminen hölmö. Siihen se säälinpistos sitten jäikin, koska paljon vahvempana Lahnapennun mielessä polski suuri mielihyvä siitä, että hän oli saanut niin paljon hupia yhdestä vihollisklaanin soturista. Se oli niin harvinaista herkkua, että kollinalku oli näyttinyt täysin rinnoin. Nyt oli hupiajat kuitenkin ohi ja koti kutsui. Pentu hidasti juoksuvauhtiaan väsyessään ja tepasteli terhakkaasti eteenpäin. Tuskinpa nyt kukaan oli lähtenyt hänen peräänsä, kun Sumusydän oli siinä houkutuslintuna. Kotikisut olivat ehkä riitaisia, mutta tuskin niillä oli sisua lähestyä klaanien reviirejä yhden pennun perässä. Itsevarmasti tuo tuliklaanilaiskloppi alkoi purista huvittuneena itsekseen marssiessaan kohti suuntaa, josta hän oli aiemmin tullut. Tästä seikkailusta saisi toden totta mahtavat tarinat pentutarhassa ja jokainen pentu siellä takuulla alkaisi suorastaan palvoa häntä kuullessaan kuinka hän nöyryytti Meriklaanin soturia kuin pientä pentua. Jos hän vielä vähän värittäisi tarinaa, kuten sillä, että Sumusydän oli luullut pentua kuninkaalliseksi kissaksi ja palvonut tätä kuin Tähtiklaania konsanaan, hän takuulla saisi vielä enemmän ihailua muilta pennuilta.

Kotikisut eivät kuitenkaan olleet vielä luovuttaneet takaa-ajon suhteen. Ne ottivat nopeasti kiinni kävelevää Lahnapentua ripeillä kintuillaan ja nähdessään raidallisen turkin pilkottavan risujen takaa, ne ulvaisivat ja lähtivät pinkomaan entistä kovempaa: "Tuolla se menee, ei päästetä sitä karkuun!" Lahnapentu kuuli huudon ja kääntyi jähmettyneenä ympäri. Olivatko nuo kaksi päässeet Sumusydämeltä pakoon ja tulleet hänen peräänsä? Silmät laajenneina pentu tuijotti kahta lähestyvää kotikisukanuunaa, mutta ymmärsi sitten, että hänen lieni syytä pötkiä pakoon. Siitä alkoikin hurja takaa-ajo kummankin osapuolen osalta: aina kun kotikisut kuvittelivat saavansa pienen ja pullean kissanpojan kiinni, Lahnapentu rynnisti jonkun pienen ja tiheän risukon läpi, mikä hidasti suuria kissoja. Toisaalta kun kollinalku kuvitteli pääsevänsä pakoon, kotikisut ottivat pennun nopeasti kiinni ja alkoivat hamuilemaan pienen kissan häntäkarvoja kynsillään ja hampaillaan.

Voitto kuitenkin taisi kääntyä lopulta Lahnapennun puolelle, sillä jossain vaiheessa kiivas pako oli vaihtunut jo Tuliklaanin reviirille. Se oli onnekas sattuma kuten myös sekin, että juuri siellä päin jossa pentu jatkoi pakoaan, oli nelihenkinen partio tarkastamassa reviirirajaa. Partiossa mukana oli myös Seeprahyppijä, tuo nössö soturi Tuliklaanista, mutta myös muutama muu soturi ja yhtenä tuliklaanilaisriiviönä tunnettu Kurppatassu. Partio havahtui nopeasti Lahnapennun ilmassa raikaviin kiljahduksiin ja rynnisti paikalle vain huomatakseen kiivaan takaa-ajon. Lahnapentu nelisti nopeasti partion ohitse kiljuen, pysähtymättä lainkaan, ja kotikisut yrittivät samaa. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä hämmentynyt partio asettui kotikisujen tielle ja kotikisujen oli pakko pysähtyä. Yksi partion sotureista käski nopeasti Kurppatassun juosta Lahnapennun perään ja muut kolme soturia jäivät ajamaan kotikisuja tiehensä.

Leirissä Lahnapentu ei kuitenkaan päässyt ihan yhtä helpolla kuin hän oli päässyt kotikisuilta. Pentua kovisteltiin kertomaan, missä kummassa hän oli oikein seikkailut ja miksi hänen perässään oli kaksi aggressiivista kotikisua. Röyhkeä pentu tietenkin heti alkoi kerskailemaan suurista seikkailuistaan jopa kuulustelijoilleen, jättäen kuitenkin Sumusydämen tarinastaan ulos siitä syystä, että Tuliklaanin soturit olisivat voineet suuttua Meriklaanin soturin hyödyntämisestä niin alhaisin keinoin. Vaikka Lahnapentu lievensi tarinaansa ja yritti heittää kotikisujen niskoille koko jupakan, muut tuliklaanilaiset eivät ottaneet karkuretkeä kovin villaisella ja Lahnapentu laitettiin arestiin. Ehkä se oli edes hiukan oikeudenmukaista kaiken sen jälkeen, mitä hän oli Sumusydämen laittanut kestämään.

// Ehkä tämä oli tässä. Kiitoksia pelistä, oli oikein miellyttävää pelata kanssasi. Pelaan kyllä kanssasi koska tahansa uudelleenkin erittäin mielelläni.

_________________
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://kurmitsa.deviantart.com
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Törkyturpa, pennunhakkaajat ja sumuiset sydämet
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Nelituuli :: Kaksijalkala :: Satama-
Siirry: