Villeintä verbaaliviiksien väpätystä
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  KäyttäjäryhmätKäyttäjäryhmät  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Mies ei ole mänty, vaikka nainen sientä muistuttaa

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Mies ei ole mänty, vaikka nainen sientä muistuttaa   La Joulu 20, 2014 1:25 pm

//Vieteri//

Aurinko oli jo kauan aikaa sitten laskenut mailleen. Oli oikeastaan vaikea sanoa, kumpi oli lähempänä, auringonlasku vaiko jo aamunkoitto. Lohkokorvalle moisella harvoin oli herttaisintakaan väliä, sillä hän ei liiemminkään tarkoista päivänajoista välittänyt. Tärkeintä oli, että oli yö ja että oli pimeätä. Silloin oli aina kaikkein paras ja inspiroivin aika toimia, oli sitten tekemässä mitä tahansa. Tuona yönä oli taas toiminnan aika, mutta kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään rutiinitoiminta tällä kertaa. Lohkokorva oli päättänyt sinä yönä tehdä jotain, mitä hän ei vielä, kumma kyllä, koskaan ennen elämässään ollut tehnyt. Tottahan parantaja toki teki useinkin kaikenmoisia unitrippejä, jonkalaisia ei koskaan ennen ollut tehnyt ja pyöritteli päässään melkein joka yö aina aivan uudenlaisia syvällisfilosofisia ajatuksia, jotka olivat kyllä hänen kaltaiselleen poikkeuksellisen henkiselle tyypille kuin mitkä tahansa aistikokemukset ja arkielämän puuhastelut keille tahansa kissoille. Tuo kyseenomainen yö olikin siitä poikkeuksellinen, että Lohkokorva oli päättänyt käydä puuhastelemaan ihan tavanomaisia maallisia parantajatoimia kaiken hengellisen Tähtiklaanin kanssa humppailunsa vastapainoksi. Siis yrttien keruutako? No, jotain vähän sinne päin. Kaikki, jotka olivat joskus käyneet Lohkokorvan pesässä, kyllä tiesivät, että tuo Yöklaanin synkeän mystillinen parantaja oli lähes neuroottinen yrttiensä järjestelyn suhteen. Lisäksi Lohkokorva piti lähes yhtä pakkomielteisesti huolta siitä, että hänen varastoistaan löytyi aina ja kaikkia mahdollisia yrttejä kaikkiin mahdollisiin vaivoihin. Lohkokorva piti varastonsa niin hyvin ajan tasalla ja niin hyvässä järjestyksessä, että hänellä harvoin tuli akuuttia pulaa mistään yrtistä. Nyt hän oli kuitenkin lähdössä retkelle hakemaan ei yrttejä vaan jotain aivan muuta. Valoklaani oli jokunen aika sitten saanut uuden ja sangen omalaatuisen parantajan nimeltänsä Duriannautitus. Lohkokorva oli kerran yöllä yksikseen klaanien rajamailla hengatessaan sattunut tapaamaan Duriannautituun, ja he olivat keskustelleet tovin lähinnä parantaja-asioista yleisesti. Valoklaanilaiskollega oli kertonut Lohkokorvalle sienten oivallisista parantavista vaikutuksista, mikä oli herättänyt Lohkokorvan mielenkiinnon. Hän oli kyllä aina ollut enemmän tai vähemmän kiinnostunut sienistä, muttei koskaan ollut ajatellut niiden laajamitaisia käyttömahdollisuuksia parantamishommissa.

Tapaaminen Duriannautituun kanssa oli tehnyt Lohkokorvaan pienen vaikutuksen, vaikka syvällisesti tarkastellen oli tuo valoklaanilainen vaikuttanutkin kyllä melkomoisen rasittavalta haihattelijalta ja hieman liian sekopäiseltä Lohkokorvan vaativaan makuun. Sienet olivat kuitenkin jääneet lähtemättömästi Yöklaanin parantajan mieleen ja muutaman yön hän oli viettänyt vain niitä mietiskellen, kunnes hän lopulta tuona yönä oli päättänyt lähteä hakemaan omiin kokoelmiinsakin hieman semmoisia erinäisiä kokeiluja varten. Vaikka Lohkokorva olikin pohjimmiltaan melko konservatiivinen ajattelutavoiltaan, ei hän suinkaan luontaisena pohdiskelijana voinut olla hieman kiinnostumatta uusista kokeiluista parantajantöissään silloin tällöin. Yksi kissa ei kuitenkan vielä saisi metsästä leiriin kuljetettua kovinkaan suurta lastia hauskoja itiöemiä yhdellä kertaa tai ei ainakaan niin suurta lastia, kuin mitä Lohkokorva tahtoi kokeitaan varten. Parantaja nimittäin oli päättänyt, että kun nyt oltiin sienimetsälle lähdössä, niin sitten sitä lähdettäisiinkin oikein kunnolla eikä tyydyttäisi ihan vähäiseen saaliiseen. Olisihan Lohkokorvalle yöllisistä käpystelyistä romantisoivana kissana kyllä toki kelvannut myös edestakaisin Pimeäkorven ja leirin välillä ramppaaminen, mutta toisaalta hänen mielestään oli myös aivan mahtavan hauskaa käyttää parantajan auktoriteettiaan ja komentaa klaanitovereitaan auttamaan häntä semmoisissa kaikenmoisissa pienissä puuhasteluissa.

Tällä kertaa Lohkokorvan säälimätön arpa oli osunut Tuikesilmään, joskaan parantaja ei kyllä koskaan arponut seuralaisiaan. Yksi hänen suosikkiharrastuksistaan oli salaperäisesti tarkkailla klaanitoveriensa elämää ja tehdä näistä sen perusteella erilaisia johtopäätöksiä, ja valita sitten aina kullekin tehtävälleen sopivat kissat, joskin hän kyllä hyvin harvoin harrasti sitä, että pyysi klaanitovereitaan mihinkään tehtäviin avukseen, huomautettakoon. Semmoista sattui harvoin tosin, mutta sattuipahan kuitenkin. Tuikesilmän oli parantaja tulkinnut jotakuinkin sellaiseksi naaraaksi, että tuo mitä varmimmin suostuisi lähtemään mukaan, kunhan asian esittäisi tarpeeksi asiallisesti. Eikä Lohkokorva oikeastaan osannut kuin yhden tavan esittää asioita, oli sitten minkälainen asia tahansa kyseessä, ja se tapa oli hänen mielestään ihan huippuasiallinen aina ja kaikissa tapauksissa. "Tuikesilmä, tänne sieltä. Saat luvan auttaa minua", oli parantaja maukunut soturien pesään siinä häpeilemättä keskellä yötä välittämättä ollenkaan, kuinka monta muuta soturia oli tullut siinä sivussa herättäneeksi. No, ei parantajan ääni kyllä mitenkään läpitunkeva tai kova ollut, pikemminkin hunajaisen pehmeä ja sangen matalilla baritonitaajuuksilla väräjävä, mutta semmoinen kuitenkin, että jos sillä kuuli lausuttavan oman nimensä, niin sen melko varmasti muisti ja pani merkille. Tai näin Lohkokrva itse ainakin ajatteli. Hän luotti äänensä voimaan melkein yhtä paljon kuin hyytävään katseeseensa, jonka oli nyt suunnannut kohti laakean pyöreälle taivaankannelle kokousta pitämään kerääntyneitä kaunehia tähtiä odotellessaan, että hänen kutsuunsa vastattaisiin. Eihän hän oikeastaan edes aivan varmasti tiennyt, oliko Tuikesilmä sotureiden pesässä uinumassa, mutta sen verran hän nyt oli köykäisesti olettanut sen perusteella, että yleensä suurin osa klaanista nukkui semmoisiin aikoihin, kun elettiin jotain keskiyön ja aamuyön rajamaita.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Vieteri
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 53
Join date : 16.12.2014

ViestiAihe: Vs: Mies ei ole mänty, vaikka nainen sientä muistuttaa   La Joulu 20, 2014 10:05 pm

Tuikesilmä tosiaan uinui rauhaisasti soturien pesässä. Hän oli kuitenkin sitä ennen käynyt pienellä kierroksella leirissä ihan silkasta uteliaisuudesta. Näin ollen Tuikesilmä tunsi itsensä sillä hetkellä maailman väsyneimmäksi katiksi. Kun pesän suuaukolta kuului hänen nimensä hän vain säpsähti ja päätti olla välittämättä koko unien häiritsiästä. Vähän aikaa makoiltuaan hän kuitenkin haistoi, että kyseinen kissa ei ollut päättänyt poistua. Hän antoi hieman kärsivällisyys pisteitä ja sen johdosta nousi ylös. Hän venytteli mahdollisimman hitaasti toivoen, että kissa kyllästyisi odotteluun, mutta eipä tietenkään. Sama haju leijaili vieläkin hänen pieneen kuonoonsa. No jos se kerta tuossa aikoo seistä, minä teen nyt rauhassa aamutoimeni loppuun. Tuikesilmä ajatteli päättävisesti ja hypähti maahan peseytymään. Hän hoisi aamu zumbansa loppuun ja vihdoin ja viimein käänähti oviaukolle päin. Hän oli tunnistanut kissan hajun kuuluvan Lohkokorvalle, joten päätti käyttää tämän nimeä mahtavassa repliikissään. "No mutta Lohkokorva. Oletko yhtään ajatellut, että nyt on aamuyö ja aikas normaali uinumis aika." Hän sanoi kävellen kohti suuaukkoa. Ympäriltä kuului kaiken näköistä muminaa. Muut kissat eivät selkeästi myöskään toivoneet näin aikaista herätystä.

_________________
Tällähetkellä armeijassani työskentelevät Tuikesilmä, Tattipentu ja Usvamyrsky
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Mies ei ole mänty, vaikka nainen sientä muistuttaa   Su Joulu 21, 2014 3:08 pm

Yksi asia luonnossa oli vissi ja se oli, että tähtien loiste ei koskaan lakannut kyllästyttämästä mystillisromanttista Lohkokorvaa. Koskaan ei voinut tuijotella liiaksi noita uskomattoman kauniita tuikkivia pistehiä, joita tuntui olevan kerrassaan ääretön määrä. Ainakaan Lohkokorva ei pystynyt väittämään laskeneensa kaikkia. Hän kyllä salaa omassa mielessään yritti tunnistaa aina vanhoja tuttuja tähtiä. Useille hän oli jopa antanut nimet kaiketi tavoitteenaan saada joskus taivaankannen jok'ikinen tähti nimetyksi, niin että voisi tunnistaa niistä jokaisen ja pitää niitä kuin ystävinään. Tietenkin parantaja tiesi, että moinen urakka oli käytännössä mahdoton, mutta unelma oli joka tapauksessa kaunis ja sitä oli mukava vaalia. Kuka ne kaikki on sytyttänyt? Kuka on sytyttänyt niistä ensimmäisen ja milloin? Pääsenkö minäkin joskus niiden tykö? Olenko minäkin vielä jonain päivänä oleva yksi niistä? Semmoisia kysymyksiä Lohkokorva aina pohdiskeli itsekseen tähtiä tuijotellessaan, sillä semmoisten kysymyksien, joille pohjimmiltaan oli mahdoton löytää mitään varmaa tieteellistä vastausta, pohdiskeleminen oli hänen mielestään erittäin rauhoittavaa arkipäiväisen, paikoin hyvinkin rasittavan hälinän keskellä. Kyse oli uskosta ja siihen loikkaamisesta. Niin oli ajatuksissaan Lohkokorva, ettei hän totisesti pannut merkille, kuinka pitkään sotureiden pesässä oikein viipyiltiinkään. Oikeastaan hänen ajantajunsa oli kadonnut aivan täydelleen. Hän oli tähtiin tuijotellessan vaipunut melkein transsiin tai jonkinlaiseen puoliuneen. Lohkokorva oli erittäin herkkä transsiinvaipumiselle ja sellaisille vastaavanlaisille tajunnantilan merkittäville muutoksille, joissa tajunta käytännössä jätti arkitodellisuuden ja aistimaailman taakseen, niin että pelkkä ruumis jäi jäljelle siihen tuttuun todellisuuteen, jossa kaikki muuta klaanilaiset hengasivat. Nyt Lohkokorva kuitenkaan ei ollut missään syvätranssissa, sillä sellainen vaati yleensä huolellisempia valmisteluja ja keskittymistä. Ehei, nyt oli kyseessä pelkkä pieni katkos todellisuudentajussa, joka johtui perimmäisten kysymysten mietiskelyn aiheuttamasta hurmoksesta. Parantajan oli kyllä erittäin helppo havahtua heti hänen kuullessaan yllättävän äänen, joka vielä kaiken lisäksi mainitsi hänen nimensäkin.

Ja vaikka muuta olisi voinut kuvitella, osasi Lohkokorva tuosta levollisen keveästä pienestä transsistaan herätessään olla välittömästi aivan yhtä yrmeä ja äreä kuin aina muutenkin. Mitään rentouttavaa nukkumisvaikutusta tajunnan trippailulla ei ollut. No, ei Lohkokorvaan kyllä tavanomaisella nukumisellakaan, jota hän muuten harrasti hyvin hyvin vähän, ollut mitään piristäviä vaikutuksia koskaan. Nukkuminen oli aivan kuin transsitilatkin toki mukavaa siinä mielessä, että molemmat olivat miellyttäviä ja rentouttavia silloin kun niitä teki, mutta välittömästi takaisin hereille arkiseen aistimaailmaan palatessa oli taas syytä olla vain ynseän vihainen kaikelle, sillä Lohkokorvan mielestä hereillä ja täysissä tajuissaan oleminen oli kermakaikkisen rasittavaa. Kaiken lisäksi Tuikesilmän sanat olivat vielä Lohkokorvan mielestä kermakaikkisen röyhkeäsävyiset, vaikka itsehän hän tietenkin oli mitä parahin moisia ajattelemaan, kun oli semmoinen kohteliaisuuden perikuva aina kaikille. Mutta kysehän olikin vain siitä, että Lohkokorvalla oli omasta mielestään hyvät syyt olla kaikille töykeä, siinä missä oli ihan selvää, että muiden tulisi kunnioittaa häntä. Jollain tapaa parantaja kuitenkin oli osannut odottaa kuullun kaltaista tervehdystä, sillä hänellä olikin ollut Tuikesilmästä semmoinen käsitys, että tämä oli jokseenkin pirteä kaveri eikä ehkä ihan sellainen, joka kauhulla tutisee pelkän mystillisen parantajan auran edessä. Ehkä asioihin voisi olla hyvä saada muutos? Olisi ollut houkuttelevaa käydä kovistelemaan Tuikesilmälle ja takoa tämän kalloon hieman oppia kunnioituksesta ylempiään kohtaan. Lohkokorva kuitenkin päätyi nopeasti ratkaisuun, että moinen olisi ihan turhaa ja aivan liian rasittavaa. Sitä paitsi olisi hänen imagolleen paljon edukkaampaa vain pitää yllä viileätä tunteettomuuttaan. "Normaali uinumisaika ei ole minun uinumisaikaani", kuittasi parantaja soturille lyhyesti ja täysin kylmästi, niin että jos ei olisi sattunut tarkoituksella kuuntelemaan, olisi koko sanoma voinut mennä ihan ohi korvien. Oikeastaan Lohkokorvaa hieman harmitti, että hän oli tuommoisenkin turhuuden tulltu suustaan päästäneeksi, mutta toisaalta Tuikesilmä taisi olla sellainen tyyppi, niinkuin suurin osa kissoista, että tämä ymmärsi asiat parhaiten puhumisen kautta eikä millään ihmeellisillä telepatiajutuilla, joilla Lohkokorva olisi paljon mielummin kommunikoinut.

Naaraan tullessa lähemmäs nukkumapesästään käänsi Lohkokorva merkitsevästi katseena tätä kohti. Parantajan silmät olivat kuin kimpaleet elotonta tummansinistä lasia, mutta niiden takaa paljastui silti syvän ylenkatse ja hyytävän välinpitämätön asennoituminen kaikkia ja kaikkea mahdollista kohtaan. Kerrottiin tarinoita, että Lohkokorva saattoi saada jotkut kissat vapisemaan pelkällä katseellaan tai että hänen onnistui saada kaikenmaailman luopiot ja sen semmoiset tielle osuvat ahdistelijat kääntymään kannoiltaan pelkästään mulkoilemalla näitä. Kaikkein hulluimmissa huhuissa, joita jotkut klaaninvanhukset kertoilivat pennuille, oli Lohkokorva kellistänyt kokonaisen karhun pelkällä jäätävällä katseellaan. Moisten juttujen todenperäisyyttä ei kukaan osannut varmistaa, sillä ei Lohkokorvalla olut vähäisintäkään halua todistella niitä kenellekään. Hänelle oli aivan yksi lysti, mihin muut uskoivat ja mihin eivät. Jos joku oli varmaa niin se, että hänen ei koskaan kuultaisi kertovan itsestään mitään salaperäisiä kohupaljastuksia. Ja ehdottoman varmaa oli myös se, että Lohkokorva nautti pimeästä ja arvoitustentäyteisestä maineestaan, oi kuinka nauttikaan. "Lähdemme keräämään sieniä", maukui parantaja kolkosti tuijottaen edelleen Tuikesilmää suoraan vihreähköihin silmiin. Hän ei kuitenkaan jäänyt jatkamaan hiljaista tuijottelua sen enempää vaan sanansa sanottuaan kääntyi ympäri ja lähti varmoin askelin tepastelemaan kohti leirin uloskäyntiä. Eleelläkään hän ei viitannut Tuikesilmää seuraamaan, sillä hänen mielestään olisi pökkelöimmällekin kissalle selvää, että sellaisessa tilanteessa kuului seurata suurta auktoriteettia. Samaa rataa jatkoi Lohkokorva tassutteluaan leirin ulkopuolellakin, josta hän otti määrätietoisen suunnan kohti Pimeäkorven synkkiä syövereitä, jotka semmoiseen yöaikaan mahtoivat varmasti olla vielä tavallistakin mustemmat. Kertaakaan ei parantaja katsonut taakseen. Hän oli oikeastaan varma, että Tuikesilmä seuraisi, ja jos ei seuraisi, niin ehkä sen pahempi tälle sitten. Vai kuinkakohan mahtaisi olla?

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Vieteri
Luopio
avatar

Viestien lukumäärä : 53
Join date : 16.12.2014

ViestiAihe: Vs: Mies ei ole mänty, vaikka nainen sientä muistuttaa   Ma Joulu 22, 2014 12:05 am

\\ Pahoittelut muuten siitä, että nämä minun stooriseni eivät ole niin mahti pituisia\\.
Aluksi Tuikesilmä päätti vain jäädä pesän ovelle seisoskelemaan. Kolli oli puhunut aikas töykeään sävyyn. No eihän kuninkaan puhetyylissä mitään kehumista ollut. Tuikesilmä mietti ja lähti tassuttelemaan rivakkaan tahtiin Lohkokorvan perään."Hei anteeksi muuten töykeästä käytöksestäni." Tuikesilmä sanoi kiristäessään kävelyvauhtia juoksuun. "En nyt vain oikein satu olemaan niitä aamuvirkuimpia tyyppejä. Ja muuten mitä sieniä me nyt lähdemme keräilemään?"

_________________
Tällähetkellä armeijassani työskentelevät Tuikesilmä, Tattipentu ja Usvamyrsky
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
BraambliPaathi
Klaaninvanhin
avatar

Viestien lukumäärä : 1307
Join date : 02.07.2012
Ikä : 83
Paikkakunta : Afroditen saari

ViestiAihe: Vs: Mies ei ole mänty, vaikka nainen sientä muistuttaa   Ke Joulu 24, 2014 7:22 am

//Mitäpä sitä turhia pahoittelemaan. Nehän on juuri sen pituisia kuin niistä tahtoo ja on kirjoittajasta kiva tehdä.//

Pimeäkorven yössä aivan pikimustilta näyttävät kuusikot tulivat hiljalleen horisontin takaa näkyviin. Vaikkei ollutkaan mikään erityisen suurikokoinen tahi pitkäjalkainen kissa, oli Lohkokorva silti hämmästyttävän nopea liikkumaan. Matkaan leiristä Pimeäkorpeen ei totisesti tuhlattu aikaa. Lohkokorva ei edes ollut mikään erityisen atleetillinen. Hänen jäntevät lihaksensa olivat vain perua siitä, että hän yleensä töidensä lomassa kulutti yöt, ajan jolloin muut nukkuivat, ympäriinsä kuutamonvalossa käyskentelyyn ja koikkelointiin. Lisäksi parantaja harrasti salaa taijia elikkä varjonyrkkeilyä sekä muutamia erilaisia joogalajeja, mutta tästä ei tiennyt kukaan kissa. Siis ei kukaan, ainakaan mikäli Lohkokorvalta oltaisiin kysytty, eikäpä häneltä tietenkään moista voitu kysyä, kun kerta kukaan ei moisista salaharrasteista mitään tiennyt. Niin. Parantajan ainoa havainto perässä tulevasta Tuikesilmästä oli tuo jostain takaa kaikuva anteeksipyyntö. Jopa oli yllättävää. Sellaista siirtoa Lohkokorva ei ollut soturilta odottanut, mutta ei hän voinut kiistää, etteikö se olisi miellyttänyt häntä. Mitään hän ei kuitenkaan vastannut, mutta totesi mielessään, että Tuikesilmä saattoikin olla vielä miellyttävämpi tyyppi kuin hän oli odottanutkaan. Miellyttävä tietysti tässä tapauksessa vain apulaismielessä. Tovereiltaan, joita Lohkokorvalla oli ehkä yksi tai kaksi, vaati kolli jotain aivan muunlaisia ominaisuuksia eikä hän ollut keksinyt itselleen mitään hyvää syytä hankkia tovereita tai yrittää olla ystävällinen kenellekään saadakseen nämä käyttäytymään häntä kohtaan ystävällisesti. Yksinäisyyden ahdistus oli asia, joka vaivasi Lohkokorvaa hyvin harvoin, mutta olisi ollut valhettelua väittää, ettei sellaista sentään koskaan olisi esiintynyt. Parantaja jotensakin tiedosti oman sosiaalisen rajoittuneisuutensa ja oli päätynyt itsensä kanssa kompromissiin, että kokonaisvaltaisesti kaikkein miellyttävintä hänelle oli vain elää yksinäisyytensä kanssa omassa ylhäisessä ylhössään. Semmoiset hetket kuin tuo Tuikesilmän yllättävä kohteliaisuudenosoitus olivat parantajalle aina mieluisia, vaikkei hän mitenkään näyttänytkään sitä ulospäin. Harva kissa nimittäin uskalsi edes pahoitella töykeää käyttäytymistään, ja Lohkokorvallahan nyt oli töykeydelle äärettömän tiukat kriteerit, synkkämieliselle parantajalle. Ties vaikka Lohkokorva olisi saattanut langettaa kirouksen sellaisten julkeiden pahoittelijoiden niskaan!

Vaikka vaikuttikin läpeensä mustamieliseltä tyypiltä, oli Lohkokorvalla toki myös huumorintajunsa. Hän oikeastaan aika useinkin virnuili itsekseen kaikille hauskoille asioille, mutta koskaan ei sitä virnettä nähty hänen kasvoillaan asti. Parantajan huvittuneisuus oli aina kätkettyä laatua. Nytkin hän oli yllättäen sangen hyvällä tuulella, sillä Tuikesilmän huomautus aamuvirkkuudesta oli, oli naaras sitten ollut tosissaan tai ei, erittäin hupaisa Lohkokorvan mielestä. Ensinnäkin oli tietysti se, että sarkastisesti näinä päivän pimeimpinä hetkinä ylös vuoteestaan könyämistä joku kutsui aamuvirkkuudeksi. Ja toiseksi tietysti oli se vielä hauskempi juttu, että Lohkokorva sai taas muistutuksen siitä, että hän nyt vain sattui olemaan sellainen tyyppi, joka repi mielensä mukaan sotureita uinumisistaan semmoisiin älyttömiin aikoihin. Eikä kenelläkään voinut olla mitään vastaansanomista, kun kyseessä oli parantaja. Hah-hah, että Lohkokorva sitten nauttikin alempiensa ja hölmömpiensä simputtamisesta. Eikä hän nyt ajatuksissaan tarkoittanut Tuikesilmää henkilökohtaisesti vaan lähinnä kaikkia muita kissoja, erityisesti tietenkin hupsuina pitämiään sotureita, noin yleisesti kollektiivisena massana. Lohkokorva totisesti ei ollut koskaan kohdannut yhtäkään mielestään älykästä soturia. Aina ne vain vinkuivat sotahaavojensa hoitamisen perään, ihan kuin eivät olisi tajunneet, että ihan itse omalla rähinöinnillään niitä haavoja aiheuttivat. Hupsuja tyyppejä kertakaikkiaan. Jauhoaivoja, joiden päähän ei mahtunut mikään muu kuin saalistaminen, syöminen ja rähinöinti. Näin ajatteli Lohkokorva sotureista. Tuikesilmän yksilönä hän oli hyväksynyt, niin ettei tuntenut mitään vastustamatonta ällötystä tämän seurassa, mutta mistään kunnioituksesta oli aivan turha puhua.

Esitettyyn kysymykseen vastaaminen oli kuitenkin ehdottomasti asiallista ja paikallaan, mikä ei sekään aina ollut Lohkokorvan tapauksessa mitenkään itsestäänselvää. Tiedettiin nimittäin yleisesti olevan Lohkokorvan tapana vain lähteä kävelemään mitään virkkamatta pois, jos häneltä kysyttiin jotain hänen mielestään typerää tai jos kysyttiin jotain huonolla hetkellä tai jos kysyjä sattui olemaan parantajan mielestä jotenkin typerä. Oikeastaan melkein mikä tahansa syy yleensä kävi. Tuikesilmä oli kuitenkin muutamastakin syystä vastauksensa ansainnut. "Niin, kohtasin tässä taannoin Valoklaanin uuden parantajan nimeltänsä Duriannautitus", selitti Lohkokorva jopa harvinaisen monisanaisesti samalla hieman hiljentäen vauhtiaan. Oltiin nimittäin tultu jo Pimeäkorven tiheäkeasvustoiseen puistikkoon ja jos siellä olisi juoksennellut samaa vauhtia kuin aukealla matkalla sinne, olisi mitä varmimmin törmännyt puuhun, eikähän nyt sellaista kukaan täysijärkinen kissa kaiketi halunnut kokea. "Duriannautitus suositteli minullekin sienten kokeilemista parannuspuuhissa. Mitään sen tarkempia lajeja hän ei maininnut eikä kuvaillut paitsi yhden suosikkinsa", jatkoi Lohkokorva nyt jo pysähtyen tasaamaan hengitystään, joskaan hän ei kyllä huohottanut yhtään. Hän nimittäin tasasi hengityksensä melkolailla kehittyneillä huomaamattomilla hengitystekniikoilla, joita hän oli harjoitellut taijin yhteydessä. Tovin parantaja mietti aivan kuin muistellen, mitä Duriannautitus hänelle olikaan kertonut. Lyhykäisen hiljaisuuden jälkeen jatkoi hän: "Hän kehoitti kokeilemaan tiettyä sientä, jolla on valkoinen jalka sekä kaunis kirkkaanpunainen lakki, jossa on valkoisia pilkkua. Taisi nimittää sitä kärpässieneksi" Parantajan ääni oli hieman utuinen, mikä taisi johtua siitä, että hän muisteli samalla kuumeisesti ja ehkä myös mietiskeli jo mistä paikoista sientä kannattaisi etsiä. "Se on kuulemma erittäin tunnistettava. Oletko sinä sattunu koskaan panemaan missään merkille?" kysäisi Lohkokorva.

_________________
Kaksijalat=tyhmiä. Siksi ajoinkin kerran semmoista tornia päin. Ó.Ó
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot http://runningvegetableoil.deviantart.com/
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Mies ei ole mänty, vaikka nainen sientä muistuttaa   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Mies ei ole mänty, vaikka nainen sientä muistuttaa
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1
 Similar topics
-
» Nainen!

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
Nelituuli :: Yöklaanin alueet :: Pimeäkorpi-
Siirry: